Kolumni 1.6.2017: Voiko järki sittenkin voittaa

Etelä-Suomen Sanomat 1.6.2017

Britannian puolueet eivät ole saaneet otetta kansallisten rakenneongelmien ratkaisusta. Parlamenttivaalien kampanjointi on vanhanaikaista puolueiden kauneuskilpailua. Samaan aikaan brexitin etiäisaavistukset nakertavat yhteiskunnan perusteita ja talouden ydintä jo ennen kuin tiedetään, mitä kaikkea ero unionista oikeastaan merkitsee.   

Britit arvuuttelevat, pystyykö Labour parantamaan vielä muutamalla prosenttiyksiköllä asemiaan maan kakkospuolueena. Kansakunnan suuri kysymys on se, kutistuuko konservatiivien voittomarginaali alle kymmenen prosentin. Kansakunnan pohtiessa tällaista triviaa, itse aiheutetun mullistuksen pelko nakertaa yhdistyneen kuningaskunnan reuna-alueita.  

Kukaan ei kuunaan voisi kuvitella, että Labour pystyisi hallitsemaan EU-eroa yhtään konservatiiveja viisaammin. Päinvastoin. Labourin johtama brexit olisi luultavasti vielä kauheampi kuin se, mitä konservatiivit sanovat tavoittelevansa.  

Tähän mennessä nähdyt brexit-tuhojen ennusmerkit ovat lasten leikkiä sen rinnalla, mitä alkaa tapahtua, kun ero EU:sta ihan oikeasti käy toteen. Mutta ei se mitään. Vaaleihin mennään niin kuin aina ennenkin. Poliitikot nahistelevat vanhaan tyyliin muodollisista valta-asemista.

Parlamenttivaalit olisivat viimeinen mahdollisuus tarkistaa, onko kansa todella aina oikeassa. Kaikki muut tekevät virheitä. Kansallinen kollektiivi ei voi olla jumalallinen poikkeus tästä luonnonlaista. Parlamentti on sitä varten, että se ottaisi järjen käteen, jos kansa ei siihen pysty. Puoluetaktikoiden hengen voima ei näytä riittävän siihen.  

                                            x                    x                    x

Ranskassa on syntynyt mielenkiintoinen yhteiskunnallinen koetilanne. Puolueet ovat menettäneet otteensa todellisuudesta, kuten Britanniassakin. Presidentinvaaleissa paljastui kuitenkin yllättäen kansallisen enemmistön poliittinen näkemys, joka ei kumpua vanhojen puolueiden ohjelmallisista päähänpinttymistä. Se lähtee järkiperäisen tilannearvion osoittamista välttämättömyyksistä.

Ranskan parlamenttivaaleista nähdään, voiko uuden presidentin tueksi syntyä toimintakykyinen, puolueiden ulkopuolinen voimaryhmittymä. Kansalaismielipiteen pitämyksistä välittämättä se voisi ehkä toteuttaa kaikkien välttämättömäksi ymmärtämiä asioita. Se olisi ennenkuulumatonta, sillä ranskalaisuuteen kuulu pakkomielle vastustaa aina hallitusta, ja varsinkin presidenttiä.

Ranskan parlamenttivaalien ehdokasasettelu voisi viitata siihen, että jotakin näin kummallista on ehkä tekeillä Ranskassa, kaikista maailman maista juuri siellä. Se olisi aatehistoriallinen vallankumous.

Parlamentarismin ytimenä on Britannian hitaan historian kasvattama toimintamalli, jossa parlamenttiin keräytynyt poliittinen voima pystyy vahvoihin liikkeisiin silloin kun niitä tarvitaan. Britannian nykyinen parlamentarismin versio on kuitenkin johtanut alakuloiseen alistumiseen brexitiin, joka tuottaa kaiken järjen vastaisia tuloksia.

Ranska on ehkä toista maata. Jos hyvin käy, uudenlainen parlamentarismi voi viritellä optimistista dynamiikkaa. Parhaimmillaan se voisi ehkä saattaa matkaan jotakin uutta.

Tähän mennessä maailmanhistoriassa nähty neuvoo olemaan uskomatta mihinkään noin edistykselliseen. Mutta lapsekas hyväuskoisuus kannustaa kuvittelemaan mahdolliseksi, että järki voisi voittaa.

Silloin valtiollinen johto pystyisi opastamaan kansalaismielipidettä suuren luokan perusongelmien harkinnassa. Se olisi kokonaan muuta kuin nykyinen meno, jossa mielijohteiden ja päähänpälkähdysten perusteella reagoiva kansalaismielipide rajoittaa valtiollisen johdon toimintamahdollisuuksia.