Kolumni 26.1.2017: Mikä vaali, mikä vastuu?

Etelä-Suomen Sanomat 26.1.2017

Kunnallisvaalin yleispoliittinen tulkinta on outo päähänpinttymä. Valtuutettujen valinnan pitäisi perustua äänestäjän oletukseen siitä, kuka ehdokkaista pystyisi parhaiten hoitamaan kotikunnan asioita. Osaisi siis teettää homekoulun korjauksen fiksummin kuin muut, saisi tehoa syrjäkylien palvelutuotantoon ja pystyisi pitämään kirjaston hengissä, vaikka rahaa ei ole.

Julkisuudessa kunnallisvaalien tuloksia arvioidaan kuitenkin kuin olisi kysymys puoluejohtajien kauneuskilpailusta, hallituksen sisäisestä nokkimisjärjestyksestä ja eduskuntavaalin esivaalista. 

Puolueiden yhteenlasketut kannatuslukemat kuntatasolla eivät hetkauta eduskunnan elämää mihinkään. Virtaa ei kulje toiseenkaan suuntaan. Puolueohjelmien viisaus, puheenjohtajien karismaa ja eduskuntaryhmien uutteruus eivät pysty vaikuttamaan minkään valtuuston työhön.

Paikallisvaalien yleispoliittinen tulkinta kävelee yli terveen järjen ja kunnallisen itsehallinnon. Mikään ulkopuolinen taho ei ole kiusan päiten sommitellut tällaista järjen vastaista asetelmaa. Kunnallispolitiikan pitkä perinne on luonut sen vähitellen. Oma vika.

Koko kurjuus syntyi siitä, että joskus aikojen alussa joidenkin päähän on pälkähtänyt merkitä paikallispoliittiset ryhmänsä valtakunnallisten eduskuntapuolueiden logoilla.

                                            x                    x                    x

Mediassa kaikkein näkyvimmät kansanedustajat ovat kunnallisvaalien halutuimpia ehdokkaita, ja ministerit varsinkin. Siihen rooliin antautuneet poliitikot muuttuvat mainoskylteiksi, joilla kansaa höynäytetään mennen tullen.    

Äänestäjät ovat eduskuntavaalissa velvoittaneet kansanedustajat tekemään lainsäädäntötyötä, ja eduskunta on kutsunut hallitukseen heistä parhaiksi oletetut. On rintamakarkuruutta, jos tällaisiin asemiin valitut alkavat luikkia maakunnallisiin vaali-iltamiin ja valtuustojen kokouksiin.  Sellaiseen kaksoisroolin heittäytynyt on aina väärässä paikassa. Eduskuntatyötä tehdessään hän lintsaa valtuustosta ja valtuustossa istuessaan laiminlyö eduskuntaa.

Kunnallispolitiikkaan ryhtyvä kansanedustaja osoittaa eduskunnan väheksyntää. Tai tunnustaa kyvyttömyytensä lainsäädäntätyössä tarvittavaan älylliseen ponnisteluun. Käytännössä kuva taitaa olla vielä tätäkin raadollisempi.

He lainaavat oletettua arvovaltaansa puolueen paikallisosastojen käyttöön. Vastasuoritukseksi he pystyvät satunnaisilla näyttäytymisillään varmistamaan hyvän äänisaaliin kotikunnan ja sen naapuruston äänestyspaikoilla seuraavissa eduskuntavaaleissa.

                                            x                    x                    x

Pääministeri sai niskaansa tärkeilevät poliitikot ja pahantahtoisen median osallistumisestaan vientikaupan myynninedistämiseen väärässä paikassa. Olisi pitänyt pysyä poissa, sillä operaation kohdealueella lupaavan kauppasuhteen alkuun oli päässyt pienehkö yritys, jossa pääministerin lähisukulaiset omistivat vähäisen siivun.

Oikeudenvalvojat tutkivat tapauksen juridiikkaa, mutta moraalipopulistien kantti ei kestänyt odottaa heidän ratkaisuaan. Julkisuudessa raikui niin, että tuntui siltä kuin häkki olisi jo heilahtanut. Pääministeri matkusti väärässä seurassa väärään paikkaan, ja väärin omistettu yritys oli onnistunut väärin perustein. Samanlainen kuvio nähtiin jo viime vuonna, kun pääministerin etäsukulaisten yritys kehtasi myydä tuotteensa kaivosyhtiölle, jota pääministeri sen jälkeen tuli vahingossa kehuneeksi.  

Katera Steel- ja Chempolis-tapauksissa Juha Sipilän korventamiseen käytettyä jääviyslogiikkaa kannattaisi soveltaa myös arvioon siitä, missä asennossa kotikuntansa valtuustossa istuva kansanedustaja oikeastaan istuu. Eduskunnassa hän osallistuu valtion budjettirahan jakoon kunnille, ja kotikuntansa valtuustossa hän on mukana ottamassa sitä vastaan.  

Pikakommentti 20.1.2017: Isosti ajateltu

Liikenneministeri Anne Bernerin pikateilaus osoittaa pikkusieluista syrjäkylämentaliteettia. Kun joku kerrankin uskaltaa ajatella komeasti ja isosti, reaktiona on pilkkanauru ja helppo jallitus. Megaluokan uudistusnäkemyksessä on ihan varmasti joku heikko kohta, jota riepottelemalla koko ajatus saadaan näyttämään hölmöltä. Kaikennaurajat voittavat aina.

Bernerin esittämä ajatus on kauneinta, mitä politiikan kentältä on kuultu pitkään aikaan. Palvelun käyttäjä maksaa, ja maksun saaja vastaa siitä, että palvelu toimii ja että sitä riittää. Muuta ei tarvita.

Ensimmäisessä polkupyörässäni oli matkamittari, jolle pinnaan kiinnitetty väkänen napautti etupyörän jokaisen kierroksen. Eikä kukaan nähnyt ainakaan siitä mittarista, missä tuli käytyä ja mitä kepposia niillä matkoilla tuli tehtyä. Olisiko näin yksinkertainen härveli liikaa vaadittu nykyajan bittihirmuilta, Eivätkös he ole tottuneet rakentamaan mitä tahansa mittaavia laitteita? 

Kolumni 13.1.2017: Painajaisuni keskellä päivää

Etelä-Suomen Sanomat 13.1.2017

Kauhu kasvaa Donald Trumpin presidenttikauden alkaessa. Hän ei näytä merkittävästi aikuistuneen virkaan valmistautuessaan. Twiitti suihkii ja läppä lentää kuin hän olisi aloittamassa uutta tosi-TV:n tuotantojaksoa. Vaalin voittaja on nyt presidentti ja kansa maksaa valintansa seuraukset. Sitä saa, mitä tilaa.

Trumpin touhut vaikuttavat kuitenkin myös meihin muihin, jotka emme ole häntä valinneet. Hänen sekavat lausuntonsa Yhdysvaltain kansainvälisistä sitoumuksista avaavat kauhunäkyjä ja aiheuttavat myötähäpeää, ja kaikkea muuta siltä väliltä. Tulevaisuuden odotukset vaihtelevat äärestä laitaan sen mukaan, otetaanko ennusteen pohjaksi tänään, eilen vai toissapäivänä ilmoille singahtanut trumpismi. 

Trumpin kuhertelu Venäjän presidentti Vladimir Putinin kanssa ja sekoilu Yhdysvaltain Nato-suhteen painoarvosta herättää pahimman mahdollisen painajaisen. Synkistelyä ei pitäisi päästää valloilleen, mutta Suomen kohtalo on Trumpin myllyssä niin pikkujuttu, että hän voi aiheuttaa meille kamalia asioita sitä edes huomaamatta ja tarkoittamatta.

                                            x                    x                    x

Ei ole vaikea kuvitella, että presidenttikollegat voivat jonakin päivänä päättää lahjottaa toisilleen jotakin erityisen mieluisaa. Entäpä jos Trump lupaisi lopettaa puheet Krimin kaappauksen laittomuudesta ja Putin vakuuttaisi ryhtyvänsä niin kiltiksi, että Naton ei tarvitse laajentua. Kättä päälle.

Kauppa olisi Venäjälle varsinainen kruununjalokivi, vaikka Putin joutuisi ikuiseen kiitollisuudenvelkaan Trumpille. Se ei maksaisi Yhdysvalloille enempää kuin aikoinaan Baltian maiden jättäminen Neuvostoliiton armoille.

Trumpin joidenkin lausumien mukaan jo nykyinen Nato sitoo Yhdysvallat niin kaukaisten maiden turvallisuuden takaajaksi niin vaikeissa oloissa, että riski on hänen mielestään kohtuuton ja hyöty olematon.   

Kahden presidentin kauppa murtaisi Suomen turvallisuuspolitiikan perusrakenteen. Se on tasapainotettu pitämällä yllä mahdollisuutta liittyä Natoon, mutta tuossa tilanteessa vaa’asta puuttuisi sen tasapainottava punnus. Klubiin ei voi liittyä, jos ovi on lukossa.

Supervaltojen presidentit Boris Jeltsin ja Bill Clinton kävivät tätä kauppaa jo Helsingin huippukokouksessa 20 vuotta sitten. Jeltsin vaati Baltian maiden jättämistä Naton ulkopuolelle, mutta vaikeni Suomesta. Clinton ei suostunut mihinkään vaan ilmoitti Naton laajenevan tarpeen mukaan.

Presidentti Martti Ahtisaari ei ollut tämän kaupanhieronnan osapuoli. Hän selosti jälkeenpäin Clintonille, että Suomi ei hae Nato-jäsenyyttä, paitsi jos joku ilmoittaa, että niin ei saa tehdä. Tuokaan taitava kaksoiskierre ei auttaisi, jos painajainen Trumpin ja Putinin kaupasta kävisi toteen. Jos Yhdysvallat sulkee Naton oven, se on sitten kiinni.

                                            x                    x                    x

Tämän kauhuskenaarion toteutuminen ei olisi ensimmäinen kerta, kun suurvallat sopivat keskenään, mitä niiden välialueella olvien pikkumaiden rauhaan kuuluu. Niin tekivät Neuvostoliitto ja Saksa 1939 ja sitten Puolalle, Baltian maille ja Suomelle kävi niin kuin kävi.

Suomen silloiset kohtalotoverit ovat nyt paremmassa asemassa kuin 1939, mutta Suomi on yhtä yksin kuin silloin. Jos pahin ajateltavissa oleva skenaario toteutuu, Suomi on Venäjän etupiirissä, eikä vain Venäjän tahdosta vaan Yhdysvaltain ja Venäjän yhteispäätöksellä.

On varmaan sopimatonta kuvitella presidentti Putinia samaan rooliin kuin Vjatseslav Molotov 1939. Mutta eihän sitä tiedä. Hänelle näyttää kelpaavan kaikki, mikä kirkastaa Venäjän kunniaa.  

Suostuuko presidentti Trump olemaan uusi Joachim von Ribbentrop? Vaikea arvata.  Tähän asti nähty viittaa siihen, että hänelle millään ei loppujen lopuksi ole niin kauhean paljon väliä.