Savonlinnassa kauan sitten

Joskus 1980-luvun alkupuolella Savonlinnassa aamutuimaan paikallisen sairaanhoito-opiston ankeassa asuntolassa jonotimme vaimoni kanssa kukin omaamme salamimakkimakkaran viipaletta kahvin kanssa. Matti Ahde siinä meidän edellämme viritti keskustelun edellisillan oopperaproduktion vivahteista. Totesin, että tällaisista demaripoliitikoista minä tykkään.

Sardiiniliike

Italiassa näyttää syntyvän sardiinien kansanliike, joka tuntee tehtäväkseen muistuttaa, että maassa on myös sivistyneitä ja älykkäitä ihmisiä. Siinä ympäristössä tuo tuntuu todella terveeltä ja raikkaalta hätähuudolta. Eipä olisi pahitteeksi Suomessakaan.
Jukka Tarkka
Entinen, ja nykyisin jo varttunut nuorsuomalainen

Isis-naisen tehtävä

Eroaako Isis-terroristien hallintaansa kaappaamien suomalaisten naisten ja heidän lastensa tilanne nykyisestä suomalaisesta oikeustodellisuudesta? Jos toinen lapsen vanhemmista on viinalla, järjestäytyneellä rikollisuudella tai huumeilla tuhonnut lapsensa mahdollisuudet kehittyä ihmisen arvoiseen elämään, lapsi voidaan ottaa huostaan, ja toivoa, että se auttaisi. Huostaanotto ilman äitiä Isis-leiriltä Suomeen on lapselle varmaan kauhea kokemus, mutta niin on myös jääminen leirille. On otettava huomioon, että Isiksen komennossa sen taistelijoiden naisilla on sama velvollisuus terroristitekoihin kuin miehillä.

Isis-naisen vastuu

Jukka Tarkka

1 min · 

Kun suomalainen nainen on päättänyt avioitua Isiksen soturin kanssa, hän ottanut vastuun omasta loppuelämästään, ja siihen kuuluvat myös tämän ratkaisun seurauksena olevat lapset. Hän ei voi vapautua vastuusta nyt, kun on käynyt selväksi, että päätös oli virhe, eikä kalifaatin uusi nousu ole näköpiirissä. 

Kun tiedetään, että romahtaneen kalifaatin strategiana on sijoittaa piinkovasti koulutettuja terrorismin etäpäätteitä länsimaisen elämän ytimeen, lapsiensa kohtalolla herkistelevien äitien sydäntä särkeviin vetoomuksiin on syytä suhtautua juuri sillä realismilla, jota presidentti Niinistö tänä iltana esitti. 

Suomen turvallisuusviranomaisten velvollisuutena on todeta nämä edessä olevan ratkaisun perustekijät. Poliittisen johdon velvollisuutena on ottaa huomioon tämän inhimillisen tragedian Suomen kannalta hyvin raskas reaalipoliittinen sisältö.

PALOMUURI KESTI

Etelä-Suomen Sanomat 12.12.2019

Puheenjohtaja Antti Rinteen kujanjuoksua kohti päämisterin noloa eroa on verrattu keskustan puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäen samanlaiseen kohtaloon 2003.

Jäätteenmäki oli silloin ottanut eduskuntavaaleissa rajusti yhteen sosiaalidemokraattien puheenjohtajan Paavo Lipposen kanssa tämän Irakin sotaa koskeneista lausunnoista. Syytökset perustuivat ulkoministeriön muistioihin Lipposen Washingtonin-matkalta. Ne eivät olleet tulenarkaa tavaraa, mutta julkisessa myllytyksessä alkoivat näyttää skandaalilta.

Vaalit niukasti voittaneesta Jäätteenmäestä tuli pääministeri, ja joutui heti näsäviisaiden toimittajien jyrän alle. Siinä tuiskeessa hän vahingossa istutti kuolemattoman lausahduksen. poliittiseen puheenparteen. Kun tentattiin, miten hän on voinut lainata sanatarkasti Lipposen keskusteluista tehtyä muistiota, hän vastasi: ”Minulla on kaksi korvaa.”

Räikeä sanailu peitti pääasian. Koko jutun ytimenä ei ollut dokumenttien vuotaminen vaan se, että Jäätteenmäki ei ymmärtänyt ulkopoliittisten asiakirjojen sisältöä. Se on huono ominaisuus pääinisterille.

x x x

Myös Rinteen eroon johtaneessa kiihkossa tapauksen syväsisältö taisi peittyä mediatykistön jyskytykseen. Kannattaa muistaa ministeri Sirpa Paateron ensimmäinen reaktio postilakkoon. Hän vaati Postia lopettamaan rikkurien pestaamisen lisäksi myös sen normaaliajan organisaatioon kuuluvan vuokratyövoiman käytön.

Valtion omistajapolitiikasta vastaavan ministerin pitää huolehtia valvomiensa yritysten toimintakyvystä myös poikkeusoloissa, ja varsinkin yhteiskunnan peruspalveluja tuottavan Postin kriisinkestosta. Mutta ministeri asettuikin lakkorintaman eturiviin vaatimuksella, joka olisi ilmeisesti lopettanut sen vähäisenkin toiminnan, johon Posti pystyi lakosta huolimatta. Paatero ei toista kertaa päästänyt ilmoille tällaista möläystä.

Antti Rinne perusti raivokkaan ja taitavan puolustuksensa siihen, kuinka ylevää sosiaalista sankaruutta hän osoitti puolustamalla pienipalkkaisten etuja. Se onkin jalo tavoite, mutta sillä tavalla omituinen, että pääministerillä on käytettävissään koko lainsäädännön kenttä, joka tarjoaa paljon tehokkaampia keinoja köyhyyden torjumien kuin ammattiliiton lakon tukeminen.

Rinteen hallituksen nimityksen yhteydessä heränneet epäilykset kävivät toteen nopeasti ja räikeästi. Rinne ja Paatero yrittivät käyttää ammattiliitoilta lainattua voimaa hallitustyöskentelyssä. Parlamentarismin ja korporatismin välisen palomuurin perusteet järkkyivät.

Keskustalle avautui harvinaisen herkullinen tilanne viheltää peli poikki, sillä sen eduskuntaryhmä riittää varmistamaan tai tuhoamaan hallituksen parlamentaarisen enemmistön. Keskustan uusi puheenjohtaja menetti mahdollisuutensa profiloitua vahvana johtajana. Hän käyttäytyi sivistyneesti, mutta ei pystynyt osoittamaan tilanteen vaatimaa päättäväisen tahdon säihkettä.

Silti keskusta onnistui puhdistamaan hallituksen toimintakulttuurin esittämällä ison kysymyksen oikeaan aikaan. Sosiaalidemokraatit viimeistelivät korjausliikkeen häätämällä korporatistisen salavaikuttajan parlamentaarisen hallitustyöskentelyn taustalta eduskunnan puhemiehistön ylevään rauhaan.

Omat koirat purivat

Maikkarin uutistoimitus onnistui eilen illalla houkuttelemaan uuden pääministerin kertomaan jotakin hyvin oleellista hallitusvaihdoksen syväsisällöstä, vastapainoksi Ylen TV-uutisten rituaalisten lausahdusten kertaamiselle. Sanna Marinin rauhallinen ja elegantti esiintymisensä ositti, että Antti Rinteen hallituksen romahduksen syy oli Antti Rinne. Täällä 4.12.2019 esittämäni hiljaisuuden muuri-efekti näyttää käyvän aika hyvin yksiin sen myllytyksen kulissien takana kokeneen ihmisen vaikutelman kanssa. Omat koirat purivat, ei haukkuen ja ulvoen vaan olemalla hiljaa

Uusi Alku?

Demarit osoittivat hienoa poliittista kypsyyttä ja tyylitajua illan suurissa päätöksissä. Antti Rinne pistettiin eduskunnan varapuhemieheksi, ja sieltä käsin hän ei pysty huohottamaan uuden päämisterin niskaan korporatistisia unelmiaan. Sirpa Paateron maineenpalautus oli henkilötasolla ehkä kohtuullinen, mutta ei mitätöi sitä mokaa, että hän tempautui postilaisten lakkokiimaan sopimattoman kiihkeästi. Demarien piireissä se on ansio. 

Näillä eväillä demarien yhteistyö keskustan kanssa voi ehkä onnistuakin. Ja ennen kaikkea kokonaisuusratkaisu luo uskoa siihen, että täällä 29.11.2019. kuvamani riski korporatismin vallankaappauksesta ja parlamentarismi romahduksesta  on toistaisesti väistynyt.

Kiukkuinen hiljaisuus

Jos puolueella on Suuri Rakastettu Johtaja, sen järjestöt ja kenttä eivät alistu katselemaan sivusta sellaista pyöritystä, johon Antti Rinne joutui yksin. Minuun teki syvän vaikutuksen lehtiartikkelin sivulause, jonka julkaisijaa en pysty muistin varassa täsmentämään. Sen sisältö jäi mieleeni suunnilleen näin:

Antti Rinne törmäsi hiljaisuuden muuriin, kun sanoi puolue-eliitin suljetussa tilaisuudessa, että jos on tyytymättömyyttä hänen johtamistapaansa, se olisi hyvä ottaa puheeksi omassa porukassa. Jos tämä tieto pitää paikkansa, se kertoo enemmän kuin jos vastauksena olisi ollut räikeiden syytösten ääneen ulvominen. Kiukkuinen hiljaisuus on äärimmäisen vaaran merkki, sillä sitä vastaan ei voi puolustautua. Ehkä tuollainen kokemus on pakottanut Antti Rinteen antautumaan.

Jännittävä ilta 2.12.2019

1.  Keskusta ja demarit ovat kuin skorpionit pullossa. Keskusta ei halua iskeä ensin, koska tietää, että myös ensimmäinen iskijä kärsii, vaikka iskun kohde tuhoutuu. Keskusta pelasi taitavasti ratkaisun demarien kotipesään. Ja demarit väistivät yhtä taitavasti, vaikka tajuavat varmasti olevansa epätoivoisessa tilanteessa. Heillä ei ole muuta ulospääsyä kuin keskustan nöyryyttäminen tai täysi katastrofi, johon he sitten kyllä vetäisivät mukaansa keskustan. Jos luottamuslauseäänestys kaataakin koko hallituksen eikä vain pääministerin, tuloksena voi olla, että sekä demarit että keskusta jäävät vielä entistäkin raskaamman jyrän alle yllätysvaaleissa. Keskustan taitava manööveri johti sen saman kuilun partaalle, johon demarit väistämättä joutuvat.  

Pääministeri Antti Rinne perusti perjantai-iltapäivän 29.11.2019 ja illan raivokkaan ja taitavan puolustuksensa siihen, kuinka sosiaalisesti sankarillinen pienipalkkaisten etujen puolustaja hän onkaan. Näin hän yritti vapautua pääministerin velvollisuudesta johtaa hallituksen ja virkakoneiston sisäistä toimintaa niin, että omistajan etua valvotaan asiallisesti yhteiskunnallisesti tärkeässä valtion omistamassa yrityksessä. Hän on osittanut kokevansa yhteiskunnalliseksi tehtäväkseen järjestäytyneen työväestön sopimusperustaisten etujen valvonnan. Se on kunniallinen ja hyväksyttävä valinta. Mutta sillä valinnalla hän osoittanut olevansa sopimaton pääministeriksi.   

TALVISOTA AHVENANMAASTA

Talvisota koski myös Ahvenanmaata
Kolumni: Etelä-Suomen Sanomat 28.11.2019

Talvisodan ensimmäisenä päivänä 30.11.1939 vasta muodostumassa olleen Risto Rytin hallituksen keskushahmot saivat neuvotteluunsa Suomen Pankissa yllättävän viestin sotamarsalkka G. Mannerheimilta. Joukkoja olisi välttämättä siirrettävä Ahvenanmaalle. Uuden hallituksen virallinen nimitys vielä puuttui, mutta se pystyi päätökseen. Mannerheim sai luvan toimia.

Genevessä 1921 solmitun Ahvenanmaan puolueettomaksi ja aseettomaksi julistavan sopimuksen mukaan Suomella oli oikeus ja velvollisuus puolustaa aluetta, jos sen puolueettomuutta uhattaisiin. Sellaisessa tilanteessa Suomen kuului ilmoittaa sopimuksen allekirjoittajavaltioille sotilaallisista toimistaan. 

Ensimmäisenä siitä ilmoitettiin Ruotsille, jolle Suomella oli muutakin asiaa. Ulkoministeriön kansliapäällikkö Aaro Pakaslahti lähti pimennettyjä, autioita katuja pitkin parin korttelin päässä sijaitsevaan Ruotsin lähetystöön. Hallitus evästi viestin viejää täsmällisillä ohjeilla:

”Syistä, jotka johtuvat Suomen joutumisesta sotaan ja Ahvenanmaan puolueettoman vyöhykkeen joutumisesta vi­hollishyökkäyksen uhan alaiseksi, on Suomen hallituksen ryhdyttävä vuoden 1921 sopimuksen velvoittamiin sotilaallisiin toimenpiteisiin saariryhmän turvaamiseksi. Näin ollen on Suomen lähetettävä sotavoimiaan Ahvenanmaalle. Suo­men hallitus ehdottaa, että Ruotsi antaisi […] sotilaallista apua Suomelle.”

Ruotsi torjui vetoomuksen sotilaallisesta avusta, vain ulkoministeri Rickard Sandler puolsi avunpyyntöön suostumista. Hän kärsi jo toisen tappion Ahvenanmaan asiassa, edellinen oli keväällä 1939 hahmoteltu Tukholman suunnitelma Ahvenanmaan yhteispuolustuksesta Suomen kanssa. Ruotsi piti matalaakin matalampaa profiilia. Talvisodan alkuvaiheessa se ei edes pohtinut asemaansa, ollako puolueeton vai ei-sotaa-käyvä? 

Kun Suomen hallitus sai tiedon Ruotsin kielteisestä päätöksestä, ulkoministeri Väinö Tanner ja salkuton ministeri J. K. Paasikivi suosittelivat neuvottelujen aloittamista uudelleen Moskovan kassa. Puolustusministeri Juho Niukkanen ehdotti Saksan kutsumista Ahvenanmaata miehittämään, kun Ruotsi kerran kieltäytyi. Hän oli muutenkin valmis kaupankäyntiin. Kun Neuvostoliitto vaati sotaa edeltäneissä neuvotteluissa Hankoniemeä tukikohta-alueekseen, hän esitti Ahvenanmaan tarjoamista sille Hangon sijasta. Siitä olisi Niukkasen arvion mukaan Suomelle vähemmän haittaa kuin Hankoon tulevista neuvostojoukoista. 

Myös uuden hallituksen salkuton ministeri J. K. Paasikivi pohti Ahvenanmaan käyttämistä Ruotsin taivuttelemiseen, mutta hänen kuvionsa oli hienostuneempi kuin Niukkasen. Paasikivi ajatteli tarjota Ahvenanmaata Ruotsille, jos se vastasuoritukseksi solmisi Suomen kanssa pitkäaikaisen puolustusliiton. Hänelle Ahvenanmaalla ei ollut muuta sotilaallista merkitystä kuin sen miehittäjälleen tarjoama mahdollisuus sulkea pääsy Pohjanlahdelle. Tämän tehtävän se täyttäisi myös ollessaan Ruotsin maakunta.
  

Tästä alkoi toisen maailmansodan aikainen voimapoliittinen peli, jonka osapuolet houkuttelivat tai uhkaivat toisiaan Ahvenanmaan menettämisellä tai haltuun saamisella tai aseistamisella tai aseista riisumisella.

Ministerin oletettu arvovalta

Postilakon sekavassa jälkipyykissä eduskunnan kannattaisi muistaa valtion omistajaintressiä valvovan ministeri Paateron ensimmäinen reaktio postilakon alkamiseen. Hän ilmoitti, että Postin pitäisi lopettaa kaiken vuokratyövoiman käyttäminen, joka on sen arkipäivää ja elinehto, ja joka ei kuulunut lakon piiriin. Lakkotilanteeseen joutunut ministeri asettui ensi töikseen lakkolaisten eturintaman vastustamaan sen yrityksen etua, jonka edunvalvonta kuluu hänen ministerivastuunsa piiriin. Miten eduskunta suhtautuu ammattiyhdistysliikkeen edunvalvontaan ministerin oletetulla arvovallalla?

Ay-koreografian häränpylly

Nyt nähtiin vielä sekin ay-koreografian häränpylly, että vähäväkisten puolustukseen viritetyt mahtiliitot myötätuntolakoilevat työnantajaliiton puolesta. Siinä on mielenkiintoinen mietinnän paikka ay-liikkeen hallitustasolle ujuttamille pääministeri Antti Rinteelle ja ministeri Sirpa Paaterolle. He joutuvat näissä uljaissa rooleissaan puolustamaan työnantajain vapaata järjestäytymisoikeutta. Tai murtamaan järjestäytymisvapausperiaatteen.  

Kuka auttaisi meitä

Vasemmistoliitto näyttää olevan HYVIN VIHAINEN siitä, jos joku haluaisi Suomen pyynnöstä tulla auttamaan meitä vaarallisessa tilanteessa. Varmaan siellä nyt perustetaan ompeluseuroja, joissa näpelletään valkoisia lippuja rohkaisuksi niille, jotka ovat tulossa tänne kutsumatta.

Ministerin moka

Maikkarin kympin uutiset olivat taas tiukkaa tavaraa. Parin muun terävän uutisiskun rinnalla alkoi näyttää siltä, että valtion omistajaintressiä valvova ministeri Paatero sai märästä rätistä päin naamaa, ja ansion mukaan.

Postin johdon ja virkamiestason keskustekujen välituotos näyttää siltä, että ennen lakkotilannetta työtä tehnyt vuokratyövoima on OK. Jos sen jälkeen on pestattu vuokraväkeä lisää, se on rikkuriporukkaa. Kuulostaa järkevältä. Mutta Paatero julisti vielä eilen, että koko vuokrasuhteessa oleva väki on rikkureita. 

Eduskunnan kannattaisi tosissaan harkita, nauttiiko sen luottamusta ministeri, joka näin törkeästi asettuu liittojen työtaistelun eturintamaan ja vahingoittaa valtio-omisteteisen yhtiön etua, jonka valvomisesta on hän on parlamentaarisessa vastuussa. Mitä intressiä tällainen ministeri edustaa, parlamentarismia vai korporatismia?

Demokratiassa voi ihan hyvin kannattaa myös korporatismia, mutta eduskunta toteuttaa parlamentarismia.

MURTUUKO MYÖS EU-MUURI?

Kolumni Etelä-Suomen Sanomat 14.11.2019

Vieläkin muistan, miten dramaattista oli katsella suoria TV-raportteja DDR:n ihmisistä Berliinin muurin auki revenneillä porteilla. Nuoret halailivat, nauroivat ja tanssivat – ja vanhat itkivät. Siinä romahti muurin lisäksi valtiofilosofinen ihanne, josta oli tullut joillekin identiteetin osa, toisille brutaali taakka.

Jotain samanlaista on ehkä tapahtumassa toisaalla juuri nyt. Brittien kiemurtelu brexit-kriisissä muistuttaa jotenkin Saksan yhdistymisen identiteettidraamaa. Brexit-uskoon tulleet rimpuilevat Euroopan unionin ikeen alta kuten DDR:n pihteihin jääneet reaalisosialismin saksalaiset uhrit. Brexit-kansa odottaa EU-muurin murtumisen avaavan heille uudelleen Ison Britannian loistavan eristyneisyyden. Jonkun pitäisi vaan murtaa se muuri.   

Britannian 1800-luvulla toteutuneen eristyksen kopioiminen ei ole vaikeaa, muurataan ikkunat umpeen, kuten DDR aikoinaan. Menneisyyden loisto ei vaan toistu yhtä helposti. Silloin todella ison Britannian splendid isolation perustui siirtomaiden riistoon, joka tuotti toinen toistaan huikeampia timantteja Majesteetin kruunuun.

Sitä paitsi se ei ollut ympäristöstä erkaantumisen aikaa. Ison Britannian talouden ja laivaston voima tukivat vuorollaan eri valtioita, jotka olivat jäämässä alakynteen Euroopan valtataistelussa. Tämä tasapainpolitiikka varmisti, että Eurooppa keskittyi sisäiseen kärhämöintiinsä, ja Britannian sai hallita valtameriä ja muita mantereita.  

                                            x                    x                    x

Pääministeri Boris Johnsonin suuren suunnitelman alkuosa on helppo. Itäsaksalaiset osoittivat, kuinka nopeasti muurin voi rakentaa, mutta siitä vaikeudet vasta alkoivat. Britannian pitäisi luoda alamaisiaan rauhoittava vauraus ja nostaa kansainyhteisön kova voima sille tasolle, että sillä voisi  taas peluuttaa eurooppalaisia keskenään ja korjata voitot toisaalla kotiin.  

Johnson ei ole vielä paljastanut suurta salaisuuttaan siitä, miten Britannian eristyneen loiston voi rakentaa uudelleen. Ei ole imperiumia, jota voisi riistää majesteetin kunniaksi. Brexit on yhtä mahdoton yhtälö kuin ympyrän neliöinti, jolla Suomenkin ulkopolitiikkaa on joskus yritetty opastaa. Kun ongelmaa ei voi ratkaista, päätettäväksi jää vain se, kuka osoitetaan syylliseksi, ja saa maksaa viulut.

Johnsonkin pääkilpailija Jeremy Gorbyn tarjoaa muodollisesti eleganttia ulospääsyä. Hän lupaa kaikkia aikaisempia paremman sopimuksen EU:n kanssa ja uuden kansanäänestyksen. Siinä vaihtoehtoina olisivat uusi brexit-sopimus ja vanha EU:n jäsenyys.

Teoriassa Gorbyn voisi kansanäänestystä vilauttamalla ehkä sittenkin saada parlamenttienemmistön. Se tuskin kuitenkaan hellyyttäisi EU:ta neuvottelemaan taas uusiksi jo monta kertaa lopulliseksi julistamansa sopimusuksen.

Jos Gorbyn onnistuisi keinottelemaan itsensä pääministeriksi, hän joutuisi ehkä johtamaan britit kansanäänestykseen, jossa EU-jäsenyyden jatkamisen vaihtoehtona olisi hänen edeltäjänsä neuvottelema sopimus.

Sirkuksen todellisena taka-ajatuksena on vapauttaa vastuusta vuosisadan kauheimman fiaskon aiheuttaneet poliitikot. Kansa maksaa viulut, ja se on tavallaan oikein, sillä se antoi röyhkeiden pyrkyreiden taluttaa itsensä typeryyksiin.      

Pikakommentti 13.11.2019: Heiluuko häntä?

Kas kun Paatero ei vaatinut, että valtion pitää maksaa lakkolaisten lakkokorvaukset. Sen hän kuitenkin vaati, että lakon kohteeksi joutuneen yrityksen pitää lopettaa toimintansa. Ja varmaan olisi hyvä, että yritys pyytäisi saman tien anteeksi olemassaoloaan. Sitten hallitus olisi hyvin tyytyväinen, kun yritys on niin kiltti.  Näin valtio terhakoittaa omistajapolitiikkaansa kytkemällä valtio-omisteiset yrityksensä ammattiyhdistysliikkeen sanelemassa tahdissa heiluvaksi hännäksi. 

TIETOKIRJAN KAUNEUS

Etelä-Suomen Sanomat 31.10.2019 

Kirjamessuilla oli tilaisuus jutella alan osaajien kanssa tietokirjan asemasta some-populismin hallitsemassa ympäristössä. Periaatteessa tietokirja tuntuu yhteiskunnallisesti perustärkeältä asialta. Tiedolla on kysyntää, mutta se ei mene perille.

Yleinen keskusteluilmapiiri on jo pitkään korostanut mielipiteenvapautta. Vähitellen tämä suunta on kiihtynyt ylikierroksille, niin että mielipide jyrää alleen tiedon. On tultu siihen, että koska mielipidettä ei tarvitse perustella, minkä tahansa mielipide on yhtä hyvä kuin mikä tahansa muu mielipide, ja ne kaikki ovat oikeassa.

Tietokirjan tekijä on yhteisessä rintamassa mielipiteen vapauden puolustajien kanssa. Mutta se ei tarkoita, että kaikki mielipiteet ovat aina oikeassa. Niiden painoarvo riippuu siitä, kuinka paljon ja minkä tasoista tietoa on mielipiteen taustalla. Tietokirjailija keskittyy yhteen ongelma-alueeseen kerrallaan saadakseen selville, mitä siitä kannattaisi tietää, että siitä voisi olla jotakin mieltä.

Se johtaa yleensä uuvuttavaan rintamasotaan vallitsevaa mielipide-enemmistöä vastaan. Tuloksena on vastakohtien yhteentörmäys. Toinen osapuoli pitää oikeutenaan olla kaikesta mitä mieltä tahansa, ja toinen ei ota tosissaan mielipidettä, jolle ei ole perusteita. Tavanomainen ”tältä minusta nyt vaan tuntuu” riittää perusteeksi vain mielipiiteen esittäjälle.

                                            x                    x                    x

Joskus tietokirjan yhteiskunnalliseen keskusteluun nostama tulkinta voi nousta hetkeksi mediajulkisuuden keskiöön. Silti on aika vaikea osoittaa tietokirjaa, joka olisi muuttanut yhteiskunnallisen ajattelun yleistä suuntaa. Pekka Kuusen puoli vuosisataa sitten julkaisema 1960-luvun sosiaalipolitiikka voi olla sellainen. Ehkä myös Max Jakobsonin 1950-luvulla ilmestynyt kirja talvisodasta.

Tiukka vaatimus mielipiteen perustelemisestä ei tarkoita, että tosiasioista olisi johdettavissa vain yhdenlainen mielipide. Olen ollut osapuolena monessa historian tulkintaa koskeneissa kiistassa, joissa kanssani eri mieltä olevat älyköt ovat kehittäneet mielipiteensä tiedoista, joita minäkin pidän faktoina.  

Esimerkiksi poliittisesti aktiivisen tutkijan kanssa meidän historiantulkintamme taustalla olevat faktat ovat jokseenkin samat, mutta silti päädymme usein erilaisiin tulkintoihin. Kun en pysty osoittamaan hänen päättelyssään mielivaltaisuutta tai epäjohdonmukaisuutta, on vaan hyväksyttävä myös hänen tulkintansa, vaikka olen eri mieltä.

On myös kollega, jonka kanssa olemme työstäneet hyvinkin isoa yhteistä faktamateriaalia, ja päätyneet jyrkästi vastakkaisiin tulkintoihin. Se johtuu hänen epäjohdonmukaisesta tavastaan käyttää lähdetietoja ja taipumuksestaan ajautua ristiriitaan omien ajatustensa kanssa. Jos mielipiteen perustelu ei ole johdonmukainen, sanon sitä häikäilemättä vääräksi, vaikka päättelyn lähtökohdat olisivat kuinka tukevaa faktaa.  

Tietokirjallisuuden kauneus on siinä, että faktojen luomalta alustalta nousevien erilaisten mielipiteiden painoarvo punnitaan päättelyn järkiperäisyydellä ja luovalla kyvyllä arvioida faktoja. Mielipiteen arvon mittana ei ole mielipidevapaus vaan johdonmukaisuus mielipiteen taustalla olevan tiedon käsittelyssä.

Kiitos, Tietokirjailijat

Eilen kirjamessuilla jaettiin Tietokirjailijoiden tämän vuodet tunnustuspalkinnot. Olin yksi onnetarten suosikeista. Sanoin kiitospuheessani, että kirjamessuilla olen aina silloin tällöin kohdannut toisen niistä ihmisistä, jotka ovat lukeneet uusimman kirjani. Nyt siellä oli koolla kaikesta päätellen tavallista enemmän sellaisia. Tuntuipa hyvältä. 

Kyllä hallitus tietää

Tutkijat esittivät aika jännän, radikaalin ja melko johdonmukaiselta kuulostavan ajatuksen liikenteen hiilipäästöjen hallinnasta yhteisesti sovittujen tavoitteiden mukaisesti.

Hallitus ilmoitti, että no jaa. Se nyt perustui edellisen hallituksen toimeksiantoon. Niin, että nyt sitten kun tämä uusi hallitus asettaa oman porukkansa pähkäilemään tätä samaa asiaa, se voisi saman tien ilmoittaa, millaiseen suositukseen sen olisi syytä päätyä, että ei tarvitsisi niin kauheasti jälkikäteen keskustella ja miettiä.
Mihin näitä selvityksiä tarvitaan, kun hallitus kuitenkin tietää kaiken etukäteen.
Kaikkien selvitysporukoden toimeksiantoon pitää lisätäm se itsestäänselvyys, että ei kannata haaveilla mitään hallitusohjelmassa mainitsematta jäänyttä asiaa. Hallitus tiesi jo viime keväänä, mitä maassa voi ja saa tapahtua seuraavan neljän vuoden aikana.