MURTUUKO MYÖS EU-MUURI?

Kolumni Etelä-Suomen Sanomat 14.11.2019

Vieläkin muistan, miten dramaattista oli katsella suoria TV-raportteja DDR:n ihmisistä Berliinin muurin auki revenneillä porteilla. Nuoret halailivat, nauroivat ja tanssivat – ja vanhat itkivät. Siinä romahti muurin lisäksi valtiofilosofinen ihanne, josta oli tullut joillekin identiteetin osa, toisille brutaali taakka.

Jotain samanlaista on ehkä tapahtumassa toisaalla juuri nyt. Brittien kiemurtelu brexit-kriisissä muistuttaa jotenkin Saksan yhdistymisen identiteettidraamaa. Brexit-uskoon tulleet rimpuilevat Euroopan unionin ikeen alta kuten DDR:n pihteihin jääneet reaalisosialismin saksalaiset uhrit. Brexit-kansa odottaa EU-muurin murtumisen avaavan heille uudelleen Ison Britannian loistavan eristyneisyyden. Jonkun pitäisi vaan murtaa se muuri.   

Britannian 1800-luvulla toteutuneen eristyksen kopioiminen ei ole vaikeaa, muurataan ikkunat umpeen, kuten DDR aikoinaan. Menneisyyden loisto ei vaan toistu yhtä helposti. Silloin todella ison Britannian splendid isolation perustui siirtomaiden riistoon, joka tuotti toinen toistaan huikeampia timantteja Majesteetin kruunuun.

Sitä paitsi se ei ollut ympäristöstä erkaantumisen aikaa. Ison Britannian talouden ja laivaston voima tukivat vuorollaan eri valtioita, jotka olivat jäämässä alakynteen Euroopan valtataistelussa. Tämä tasapainpolitiikka varmisti, että Eurooppa keskittyi sisäiseen kärhämöintiinsä, ja Britannian sai hallita valtameriä ja muita mantereita.  

                                            x                    x                    x

Pääministeri Boris Johnsonin suuren suunnitelman alkuosa on helppo. Itäsaksalaiset osoittivat, kuinka nopeasti muurin voi rakentaa, mutta siitä vaikeudet vasta alkoivat. Britannian pitäisi luoda alamaisiaan rauhoittava vauraus ja nostaa kansainyhteisön kova voima sille tasolle, että sillä voisi  taas peluuttaa eurooppalaisia keskenään ja korjata voitot toisaalla kotiin.  

Johnson ei ole vielä paljastanut suurta salaisuuttaan siitä, miten Britannian eristyneen loiston voi rakentaa uudelleen. Ei ole imperiumia, jota voisi riistää majesteetin kunniaksi. Brexit on yhtä mahdoton yhtälö kuin ympyrän neliöinti, jolla Suomenkin ulkopolitiikkaa on joskus yritetty opastaa. Kun ongelmaa ei voi ratkaista, päätettäväksi jää vain se, kuka osoitetaan syylliseksi, ja saa maksaa viulut.

Johnsonkin pääkilpailija Jeremy Gorbyn tarjoaa muodollisesti eleganttia ulospääsyä. Hän lupaa kaikkia aikaisempia paremman sopimuksen EU:n kanssa ja uuden kansanäänestyksen. Siinä vaihtoehtoina olisivat uusi brexit-sopimus ja vanha EU:n jäsenyys.

Teoriassa Gorbyn voisi kansanäänestystä vilauttamalla ehkä sittenkin saada parlamenttienemmistön. Se tuskin kuitenkaan hellyyttäisi EU:ta neuvottelemaan taas uusiksi jo monta kertaa lopulliseksi julistamansa sopimusuksen.

Jos Gorbyn onnistuisi keinottelemaan itsensä pääministeriksi, hän joutuisi ehkä johtamaan britit kansanäänestykseen, jossa EU-jäsenyyden jatkamisen vaihtoehtona olisi hänen edeltäjänsä neuvottelema sopimus.

Sirkuksen todellisena taka-ajatuksena on vapauttaa vastuusta vuosisadan kauheimman fiaskon aiheuttaneet poliitikot. Kansa maksaa viulut, ja se on tavallaan oikein, sillä se antoi röyhkeiden pyrkyreiden taluttaa itsensä typeryyksiin.