Pikakommentti 1.9.2018: Harkimo

Jos Venäjän presidentin lähipiiri rahoittaa suomalaisen kansanedustajan liiketoiminnan tappiot, tällainen kansanedustaja on kävelevä turvallisuusuhka Suomen Eduskunnalle.Ja hänen perustaansa poliittinen liike on häpeäksi vapaalle kansalaistoiminnalle.

Pikakommentti 26.8.2018: Ranskan rusinat

Ranskan tarjoama puolustusyhteistyö olisi hieno lisä Suomen rakentamaan kahdenvälisten yhteistyösopimusten verkkoon. Sitä tarvitaan, koska Suomi ei salli itselleen kaikkein yksinkertaisinta ja kattavinta puolustusyhteistyötä, joka on Nato.

Mutta on turha kuvitella, että Ranska takaa Suomelle jotakin, jos Suomi ei anna sille mitään. Missään ei ole sellaista rusinapullaa, jonka leipuri jakaisi kaikki herkut parhaiden palojen poimijalle, eikä saisi itse mitään.

Kolumni 23.8.2018: NATO-VIHAN TAHATON KOMIIKKA

Etelä-Suomen Sanomat 23.8.2018

Tuvallisuuspoliittisen elämäntuskan valtaan joutuneilla ihmisillä tuntuu olevan tarve vahvistaa muutenkin jo valmiita Nato-käsityksiään lietsomalla kauhuaan toinen toistaan hirveämmillä fantasioilla. Esimerkkinä siitä olkoon arvokkaan laatulehden keskustelupalstalle luiskahtanut erään kauppaneuvoksen purkaus (Kanava 5/2018, ss. 59-60). Hänen rehevien kielikuviensa lennokkain sommitelma kertoo, miten ”Naton jäsenenä joutuisimme ehkä seuraavaksi Etelä-Kiinan merelle yhdessä muiden Nato-maiden kanssa”.

Nato-jäsenyyttä vastustavien valtavirta käyttää melko usein tätä tyylilajia. Se noudattaa klassisen propagandan ikiaikaista perussääntöä. Kun kerran valehdellaan, niin valehdellaan sitten kunnolla, niin että siinä menossa lehmätkin oppivat lentämään. Ja surkeinta taitaa olla, että sananvapauden tästä ulottuvuudesta nautiskelevat eivät huomaa tärkeilevän intonsa kehittämää tahatonta komiikkaa.

Ei ole kohtuutonta ajatella, että Naton kommentoinnista kiinnostuneet ihmiset voisivat ryhtyä tähän ponnistukseen selvittämällä itselleen edes alkeita siitä asiasta, josta haluavat julistaa totuuden sanomaa. Sen voi aloittaa vaikka puolustusliitto Naton perustajavaltioiden 1949 solmimasta Pohjois-Atlantin sopimuksesta. Jos sen parin painosivun mittainen tekstimassa uuvuttaa, jo pelkästään viidennen artiklan lukeminen auttaa alkuun. Sen pituus on kymmenkunta riviä. Siitä alkava polku ei johda Etelä-Kiinan merelle.  

                                            x                    x                    x

Vihapuhe Natosta huipentuu silloin tällöin uljaaseen neuvoon noudattaa Suomenlinnan Kuninkaanportin kivimuuriin hakattua lausahdusta, joka kehottaa seisomaan omalla pohjalla ja varottaa luottamasta vieraan apuun. Tämän tekopyhän röyhistelyn kytkentä Naton on muutamia kertoja ajautunut lehtien mielipidesivuille.

Luulisi sentään useimpien toimittajien joskus lukeneen tai muuten kuulleen tämän mahtailun hirtehisestä taustasta. Ruotsin säädyt rakensivat 1700-luvun puolivälissä Sveaborg-nimisen linnoituksen Suomen rannikolle, ja rahoittivat sen Ranskasta lahjuksina saamillaan kultatynnyreillä. Mutta Nato-vihan julistajien ei tarvitse välittää historiasta.

Nato-keskustelun pyöritys on imaissut poliitikot ja toimittajat sellaiseen kiihkoiluun sananvapaudella, että se alkaa haitata järjenjuoksua. Siinä hurskauden harjoituksessa tasa-arvo tarkoittaa, että kaikki mielipiteet ovat yhtä hyviä ja sananvapaus sitä, että jokainen mielipide pitää julkaista. Mielipiteen suhde tiedossa oleviin asioihin ei merkitse mitään.

Median valtaosan toimitusmoraaliin kuuluu, että tekstien julkaisukelpoisuuteen vaikuttaa myös niiden taustan totuusarvo. Jokainen itseään kunnioittava päätoimittaja palautta uudelleen harkittavaksi sellaisen toimituksensa tuottaman tekstin, jonka asiapohja ei kestä järkiperäistä arviota.

Lehdistön vapauteen kuuluu myös oikeus olla julkaisematta sille tarjottua turvallisuuspoliittista hölynpölyä. Joku tolkku pitää olla myös mielipidesivujen kirjoituksissa. Tekstien julkaisukelpoisuuden punnintaan riittää tavallisesti arkijärki. Useimpien lehtien toimituksissa on myös turvallisuusasioiden osaajia, joiden konsultointi voisi parantaa mielipidesivujen tiedon tasoa.  

Julkisuuteen ajautuvat turvallisuuspoliittiset ylilyönnit ovat ilmeisesti useimmiten vain harmitonta itsetehostusta, mutta joskus silkka lapsellisuuskin voi saada karun ulottuvuuden. Nato-vihan hurmokseen itsensä kiihottaneet yksinkertaiset sielut tarjoavat mehevää materiaalia erilaisille hämärän rengeille. Venäjän trolliyhteisö käyttää neuvostokulttuurista ammentamiensa oppien mukaisesti hyödyllisten idioottien tuotoksia edistämään työnantajansa aikeiden toteutusta.

Pikakommentti 22.8.2018: Pieni muutos

Luulin huomanneeni hyvin pienen, mutta ehkä mielenkiintoisen liikahduksen tänään (22.8.2018) Yle Radio 1:n Ykkösaamussa. Ennen uutisia toimittaja esitteli Katri Pynnönniemen Aleksanteri-instituutin apulaisprofessoriksi. Uutisten jälkeen tituleeraus oli Helsingin yliopiston ja Maanpuolustuskorkeakoulun apulaisprofessori. En tiedä, oliko tämä niin saottu itseoikaisu vai perustuiko toimitukselle esitettyyn toivomukseen. Mutta ainakin Pynnönniemen esiintyminen poikkesi merkittävästi siltä linjalta, jota perinteisesti olemme joutuneet kuulemaan Aleksanteri-instituutin suunnasta.   

Artikkeli 10.8.2018: HISTORIA AIKA JA MAANTIEDE

Tänään (10.8.2018) ilmestyneessä Kanavan numerossa on juttuni Max Jakobsonin tavasta tehdä tietokirjallisuutta historiasta. Se oli alun perin Jakobsonin kotikirjastoa käsittelevän kirjan julkistustilaisuudessa pitämäni puhe. Julkaisin täällä pienen pätkän siitä maistiaisiksi 13.6.2018, nyt Kanavassa on koko juttu:

Jukka Tarkka
HISTORIA, AIKA JA MAANTIEDE
Max Jakobsonin elämäntyön kantavana teemana on ollut murtaa myytti suomalisuuden irrallisuudesta ja eristyneisyydestä

Kolme vuosikymmentä sitten näin Lontoossa yhdysvaltalaisen kirjailija Lee Blessingin näytelmän Walk in the Woods. Se on loistelias historianfilosofinen aivovoimistelu, joka sijoittuu euro-ohjusneuvottelujen alkuvaiheisiin 1980-luvun alussa. Keskimatkan ohjuksista luopumisen ratkaisumalli löytyi supervaltojen huippuneuvottelijoiden kävelyillä Geneven lähimetsissä.  

Tätä intellektuellien välistä hengen mittelöä taustanaan käyttävässä näytelmässä ovat vastakkain Neuvostoliiton neuvotteluvaltuuskunnan johtaja, jonka esikuva oli Juli Kvitsinski ja Yhdysvaltain valtuuskunnan johtaja, joka oli toisinto Paul H. Nitzen hahmosta, molemmat nyt jo unohdettuja, mutta tuon ajan uutisotsikkojen suuria nimiä.

Heidän tiukkatahtisessa sanailussaan Puolan kohtalosta Neuvostoliiton edustaja pamautti äkkiä, että historia on ajassa tapahtuvaa maantiedettä: History is geography in time. Jostakin syystä tämä ajatustiivistymä jäi elämään mielessäni. Kun seuraavan kerran tapasimme Max Jakobsonin kanssa, kerroin hänelle teatterielämyksestäni ja tajuntaani jämähtäneestä huippurepliikistä.

Hänkin oli tietysti nähnyt näytelmän, ja kehui sitä kovasti, mutta ei muistanut minua ihastuttanutta repliikkiä. Hän taisi vähän ihmetellä innostustani, olihan aseriisunnassa ja kaikissa muissakin kansainvälisissä tilanteissa sentään paljon muutakin kuin aikaa ja maantiedettä.

Jakobson kehitti työkalun, joka avasi suomalaisteen psykologisen takalukon

 Tämä elämänsattumus palautui mieleen paljon myöhemmin, kun yritin etsiä Jakobsonin kirjallisen tuotannon salaisuutta. Miten hän pystyi tavoittamaan tavaramerkikseen kehittyneen oivaltamisen ja ymmärtämisen tason, vaikka joutui tavallisesti tyytymään materiaaliin, jossa oli ensi käden lähteitä huomattavan vähän? Usein hän kirjoitti aivan äskeisestä tai peräti oman aikansa asioista, jotka olivat vasta muuttumassa päivittäisistä uutisista historiaksi.

Äärimmillään tämä ilmiö oli Jakobsonin läpimurtokirjassa Diplomaattien talvisota, joka ilmestyi 1950-luvun puolivälissä. Hän kirjoitti sen varsin niukasta aineistosta vähän toistakymmentä vuotta kuvaamiensa tapausten jälkeen. Silti hän pystyi luomaan kuvan, joka useimpia yksityiskohtia myöten on edelleen käypää perustietoa talvisodasta.

Tällaisen luovan hengen kvanttihypyn selityksen täytyy olla siinä, että hän on täydentänyt kovaan faktapohjaan jäävät aukot sijoittamalla käytettävissä olevat harvat tiedot aikaan ja maantieteeseen, kuten ydinaseriisunnan neuvottelijat metsäkävelyllä. Se, mitä lähteiden perusteella ei voi tietää, täytyy päätellä sen perusteella, mitä olosuhteista näkyy. Tämä on Jakobsonin kirjoittamisen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen ydin. 

Näin Jakobson kehitti henkisen työkalun, joka aukaisi suomalaisten kansanpsykologisen takalukon. Hän tarjosi menneisyydestä ahdistuneille mahdollisuuden vapautua sykkyrästä, joka synkisti suomalaisten näkemystä omasta historiastaan ja maantieteestään. Tämä viritys ei ahdistanut pelkästään talvisodan jättämää historiallista muistijälkeä vaan myös koko toisen maailmansodan jälkeisen geopolitiikan tulkintaa.  

Talvisota-kirja mursi myytin suomalaisuuden irrallisuudesta

Suomalaisten itsekeskeinen historiannäkemys perustuu synkeään tuntuun siitä, että meidät on pysyvästi sidottu elämään Venäjä-Neuvostoliiton portinpielessä ja kohtalonamme on alistua tai ainakin sopeutua naapurin isännän oikkuihin.

Talvisota-kirjassaan Jakobson mursi ensimmäistä kertaa myytin suomalaisuuden irrallisuudesta ja eristyneisyydestä. Tämän myytin kaataminen on koko hänen tuotantonsa ja yhteiskunnallisen vaikuttamisensa kantava teema.

Jakobson osoitti, että Neuvostoliitto ei koskaan ollut kahden kesken Suomen kanssa, eikä siis Suomi koskaan yksin Neuvostoliiton kanssa. Talvisodan jokaisen esivaiheen edellä ja taustalla oli Saksan uhkaava liikahdus tai länsivaltojen heikkoutta osoittava myönnytys Hitlerille. Aste asteelta ne kasvattivat sodan vaaraa ja saivat Stalinin puolustautumaan tavalla, joka suomalaisten kokemusmaailmassa oli törkeä hyökkäys.

Sama vaikutuksen ja vastavaikutuksen vuoropuhelu paljastuu Jakobsonin myöhemmässä tuotannossa ennen kaikkea kylmän sodan kaikkein kylmimmän vaiheen, 1970-luvun kuvauksessa. Valtansa huippukautta elänyt Neuvostoliitto kiristi otettaan Suomeen, mutta ei Suomen takia vaan sen takia, mitä supervallan pyrkimyksille ja eduille oli muualla tapahtumassa.

Se oli Suomelle synkeä uhka, mutta neuvostojohdolle machiavelliläisen ruhtinaan arkipäivää. Jakobson osoitti ensin talvisotaa arvioineessa kirjassaan ja sitten muussakin tuotannossaan, että neuvostojohdon toiminta oli yleensä loogista, vaikka se kohteli Suomea kaltoin ja johti sen muutamia kertoja kuoleman laakson porteille.  Jos tuntee hirttosilmukan kaulassaan, tieto pyövelin toiminnan johdonmukaisuudesta ei paljon lohduta.

Jakobsonin koko tuotanto kantaa viestiä siitä, että vaikka kohtalo tuntuisi kuinka kovalta, sen taustalla olevat syyt ja perusteet pitää selvittää ja ymmärtää, sillä muuten ei voi yrittää vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Ja hän osoittaa myös, että yritetty on vallan vimmatusti, ja menestyttykin kohtalaisesti, usein hyvän onnen avustuksella. Onni ei suosi, ellei itse yritä mitään.

Historia muuttuu ymmärrettäväksi, kun se personoidaan

Irrallisuuden ja yksinäisyyden myytin murskaaminen saa Jakobsonin Diplomaattien talvisota-kirjan jälkeisessä tuotannossa rinnalleen toisen kantavan rakenteen, joka on pikemminkin lukijaa palveleva tyylikeino kuin historiallinen idea.

Jakobson sijoittaa tekstiin väläyksiä kohtaamistaan ihmisistä, tai omista elämänvaiheistaan.  Hän avaa sivupolkuja, jotka yllättävillä ja kummallisilla tavoilla liittyvät hänen kuvaamiinsa historian kuvioihin. Hän opastaa lukijansa ymmärtämään historiaa personoimalla sen.

Tämä avasi valtiokeskeiselle tilannearviolle elävän ihmisnäkökulman. Se tarjosi Jakobsonille mahdollisuuden selostaa juutalaisen yhteisön elämää Suomessa ja Euroopassa. Siihen punoutui myös muutama ajankuvauksen helmi hänen perheensä historiasta.

Hän kuvaa vanhempiensa rakkaustarinan, joka oli sotien välisenä aikana suurta huomiota herättäneen avainromaanin kehyskertomus. Sen ytimenä oli juutalaisessa ja luterilaisessa  yhteisöissä varttuneiden puolisojen muodostama perhe. Kirjan tekijä oli Max Jakobsonin äidin, Helmi Jakobsonin ystävä Ester Ståhlberg, joka taas oli naimisissa presidentti K. J. Ståhlbergin kanssa.

Jakobson kertoo, miten ratkaisevaan asemaan hänen isänsä joutui jatkosodan aikana, kun oli kysymys siitä, pystyisikö hallitus ryhdistäytymään riittävän nopeasti estääkseen juutalaisten pakolaisten luovuttamisen Saksaa. 

Jakobson tapasi 1950-luvulla kalifornialaisessa tutkimuslaitoksessa erään Aleksandr Kerenskin, ja pian ilmeni, että tämä oli juuri se Kerenski, joka oli Venäjän väliaikaisen hallituksen pääministeri 1917. Suomalaisen renkutuksen mukaan juuri hän yritti leipoa suuren taikinan, jonka jauhona oli Puola, hiivana Viro, sokerina Ukraina ja suolana Suomi. Kuuluisa kertosäe kuittaa tämän aikomuksen: ”ai ai Kerenski, turha on sun toiveesi, Suomi on jo vapaa maa ryssän vallasta”.

Paasikivi tuntuu olevan Jakobsonin hengenmaailman sankari

Jakobsonin historiankäsitys on vapaan hengen lentoa avarin kaartein, mutta kiinnittyy persoonallisuuksiin. J. K. Paasikivi tuntuu olevan Jakobsonin hengenmaailman sankari. Varmaankin siksi, että Paasikivi pystyi säilyttämään linjansa, vaikka pitkän elämänsä aikana oli niin monessa mukana.

Aina kun Euroopan tilanne muuttui, muuttui myös Paasikiven linja. Se ei ollut kiveen hakattu laintaulu, mutta ei myöskään ajopuun poukkoilua vaan tilannetietoista reaalipolitiikkaa, aikaa ja maantiedettä.

Jakobson ei ollut tavanomaisen totuuden johdateltavissa. Hän hyväksyi vain varauksin sen yleisen ajatuksen, että 1940-luvun loppupuolella elettiin vaaran vuosia. Vaaroja kyllä oli, mutta niitä aiheutti myös kansallinen kypsymättömyys eikä pelkästään idän uhka.

Vielä Josif Stalinin diktatuurin loppuaikoja pahempaa koettiin kylmän sodan aikana, kun ystävyys Neuvostoliiton kanssa kukoisti lämpimillään. Suomettumisen jälkilämpö taitaa hehkua vieläkin. Moni tuntuu edelleen ajattelevan, että kaunis käytös rumasti käyttäytyvää kohtaan luo turvallisuutta.  

Jakobsonin viileän hallittu historiantulkinta osoitti, että Stalinin sodan jälkeinen ulkopolitiikka oli sommiteltu johdonmukaisen varovaiseksi. Tämä huolellinen laskelmointi ulottui Stalinin perintönä koko kylmän sodan ajalle. Jakobson osoitti tämän erittelemällä Neuvostoliiton toimia ja niiden taustatekijöitä, siis sijoittamalla käytettävissä olevat tiedot aikaan ja maantieteeseen. 

Suomalaisten henkinen ja diplomaattinen puolustusstrategia rakentui samanlaisesta järkiperäisestä varovaisuudesta kuin Stalinin perintöä kantaneen supervallan yritys alistaa pikkunaapuri ystävyyden syleilyllä.

Kekkonen ei ole sankari, mutta ansaitsee kunnioituksen

Urho Kekkosen hahmo hallitsee kylmän sodan kokeneiden sieluissa avautuvaa valtiollista hengenmaisemaa. Jakobsonin näkökulma Kekkoseen on sillä tavalla erikoinen, että hän oli presidentin kanssa samalla näyttämöllä, tavallisesti kulisseissa, mutta joskus myös keskinäyttämöllä.

Jakobsonin kekkossuhde on jännittävästi kaksijakoinen. Toisaalta hän tulee kirjoittaessaan niin lähelle Kekkosta, että katselee suoraan presidentin poliittisen sielun syövereihin. Toisaalta hän havainnoi etäältä ja huomioi kylmästi. Ristivalosta syntyy jännite, mutta piirtyy myös terävä kuva.

Kekkonen ei ole Jakobsonille varsinainen historian sankari. Hän ei saa täysiä tyylipisteitä, eikä poliittisen moraalin kannalta kovin arvostavia mainintoja. Silti Jakobsonin asenteessa aistii älyllisen kunnioituksen Kekkosta kohtaan. 

Kylmän sodan aikana Jakobson oli sillä tavalla poikkeusilmiö, että myös Kekkosen voiman päivinä hän piti etäisyyttä presidenttiin. Silloisessa alamaisilmastossa tällaisen asenteen ajateltiin osoittavan kaunaa presidenttiä kohtaan, ja se taas tarkoitti neuvostovihamielisyyttä. Kylmän sodan aikana tällainen kaksoisrooli oli vaaran merkki ja johti usein yhteiskunnallisen toimikelpoisuuden menetykseen.

Jakobson oli poikkeus tästä säännöstä. Hän oli kiinnostava ja näkyvä hahmo juuri siksi, että hän uskalsi ajatella itse ja puhua ääneen. Hän oli toisille salaa ihailtu yksinäinen ratsastaja, toisille rakas vihollinen.

Hengen voima haittasi Kremlin pyrkimyksiä

Jakobsonin osoittama henkinen voima haittasi Neuvostoliiton pyrkimystä ohjastaa tai kulissien takana peräti hallita Suomea. Siksi Kreml antoi tuomionsa pasuunan kaikua Jakobsonille, ja siksi myös Suomen kommunistit pitivät häntä neuvostovastaisuuden apostolina. 

Helppoon liturgiaan tyytyneet keskustalaiset ja kokoomuslaiset sekä uutta ulkopolitiikkaa vaatineet sosiaalidemokraatit pitivät Jakobsonia turvallisuuspoliittisena riskinä. Näiden syytösten perusteluksi riitti se, että Neuvostoliitto ja vähemmistökommunistit korottivat hänet vihansa kulttihahmoksi.

Jakobsonin yhteiskunnallisen vaikuttamisen mestaruus oli siinä, että hän pystyi vastaamaan fanaattisiin hyökkäyksiin erittelyllä, joka ei ollut vastahyökkäys mutta vaikutti suoraan hyökkääjän henkisiin lähtöasemiin.

Jakobsonin yhteiskunnallinen toiminta oli tyylillisesti ainut lajiaan. Hän pohti historiaa ottamalla kimmokkeita omista elämänvaiheistaan, mutta ei kirjoittanut tutkimusta eikä omaelämäkertaa. Hän piirtää kuvaa siitä, miten maailman muutos ja yhteiskunnan uudet rakenteet vaikuttavat Suomeen, mutta myös siitä, miten Suomen muutos on vaikuttanut häneen ja hän Suomeen.

Jakobson kantoi kylmän sodan aikana älyllisen länsimaisuuden lippua ympäristössä, joka oli henkisesti rähmällään, jos ei aina Neuvostoliiton edessä niin Kekkosen jalkojen juuressa kuitenkin. Hän torjui ulkopolitiikan hyväuskoisen myöntyvyyden, mutta ei sen reaalipoliittisia perusteita. Hän edusti dynaamisesti tilannemuutoksia havainnoivaa ja vireästi liikkuvaa näkemystä. Se oli äärimmäinen vastakohta suomettuneen ajan liturgiselle yksimielisyydelle.

Jakobsonin teksti tempaa mukaan hänen ajatusprosessiinsa

Jakobsonin tapa kuvata suomalaista identiteettiä oli anglosaksisesti viileä, mutta lämpimästi kansallinen, arkisesti isänmaallinen, muttei koskaan pateettinen. Jakobson sovelsi nykyaikaan samaa henkisen liikkuvuuden ja rauhallisen järkiperäisyyden periaatetta, jolla hän tulkitsee historiaa. Tunteet ja tuntemukset saavat uutta sisältöä, kun ne sijoitetaan aikaan ja maantieteeseen. 

Jakobson tuntuu nautiskelleen huomatessaan kokonaisuudet jo ennen kuin palapelin kaikki osat ovat kohdallaan tai edes näkyvissä.  Hän käytti päivittäisissä poliittisissa tilanteissa Occamin partaveitseksi sanottua tieteenfilosofian periaatetta. Selityksen täytyy olla yksinkertainen.

Jakobsonille tyypilliset verbaaliset ajatustiivistymät alkavat usein näyttää niin itsestään selviltä, että lukija luulee keksineensä ne itse.  Kysymys on kuitenkin palapelistä, jonka Jakobson on rakentanut valmiiksi, vaikka sen kaikkia osia ei vielä tunneta.  

Tietokirjallisen mestarin tunnistaa siitä, että hänen tekstinsä pystyy tempaamaan lukijan mukaan tekijän ajatusprosessiin ja samaistumaan sen aktiiviseksi osapuoleksi. Tuntuu siltä, että Max Jakobson nautti, kun huomasi lukijankin nauttivan tästä prosessista.

.   

Kolumni 9.8.2018: BREXIT?

Etelä-Suomen Sanomat 9.8.2018

Brittien neuvottelut EU-erosta eivät tähän mennessä ole tuottaneet muuta kuin uusia havaintoja siitä, mitä kaikkia etuja EU-jäsenyydestä on ollut. Siis sen, mitä Kaikkea Britannia menettäisi, jos se toteuttaisi kansaäänestyksessä huitaistun mielipiteen.

Jotkin talouden toimialat ja yritykset ovat ennakoineet ehkä tulevan tilanteen siirtämällä toimintojaan ja hallintoaan suojaan brexit-haitoilta. Britannian yhteiskuntarakenne kärsii näiden ennakoivien liikkeiden seurauksista myös siinä tapauksessa, että brexit jostakin syystä peruuntuisi.

Britannian hallitus esiintyy kuin se ihan oikeasti haluaisi erota EU:sta mutta ankarassa neuvottelupaineessa asettaa tavoitteensa suunnilleen Norjan mallin tasolle. Silloin se olisi muodollisesti unionin ulkopuolella, mutta toimisi sen säädösten mukaan, vaikka ei pystyisi vaikuttamaan niiden sisältöön. Tämä pehmeäksi sanottu brexitin muunnos on lehmänkäännös vertaansa vailla.

Siinä tilanteessa Britannia kävisi teollisuus- ja maataloustuotteiden vapaakauppaa unionimaiden kanssa myös sen jälkeen, kun se on irtautunut nykyisestä vapaakauppa-alueesta. Britannia olisi edelleen mukana unionin keskeisissä toimissa, ja vaikenisi niistä unioniasioista, joita se ei hyväksy. Kaiken kukkuraksi britit sanovat eroavansa EU:sta, mutta eivät hyväksy sitä, että silloin brexit-Britannian ja EU-Irlannin välille syntyy unionin ulkoraja, jota hallinnoidaan kuten muitakin rajoja.   

Britannian ja unionin tähän asti käymien neuvottelujen tuotos osoittaa, että Britannian neuvotteluissa esittämä pehmeä brexit ei ole se brexit, jota äänestäjien niukka enemmistö väitti kannattavansa.

Ennen kansanäänestystä unionisuhteen purkaminen esitettiin kuin se olisi noottienvaihdolla toteutettava ilmoitusasia. Britannian EU-eroa vaatineiden vaalikampanjan perusväitteet bisneksen, rahavirtojen, ulkomaankaupan, liikenteen, ja muuttoliikkeen täyskäännöksistä osoitettiin jo silloin vääräksi tiedoksi. Nyt useimmat näistä väitteistä ja uskotteluista ovat varmistuneet emävalheiksi.

                                            x                    x                    x

Britannian ero Euroopan unionista millään edes suurin piirtein järkevällä tavalla ei näytä mahdolliselta. Hallituksen ajama pehmeä brexit olisi itse asiassa exit-brexit, ero unionista eroamisesta. Toinen vaihtoehto olisi peruspopulistien vaatimus syöksyä ulos unionista ilman mitään sopimusta, ja se johtaisi täyteen kaaokseen.  

Britannian hallitus on ajautunut niin ahtaaseen nurkkaan, että se ei voi liikahtaakaan. Parlamentti on sulkenut itsensä ulos lopullisesta brexit-ratkaisusta. Ainoa ulospääsytie kulkee uuden kansanäänestyksen kautta. Se voisi korjata äänestäjien enemmistön tekemän virheen, muuttaa brexitin exit-brexitiksi.

Vaikka uusi kansanäänestys peruisi edellisen äänestyksen tuloksen, se ei palauttaisi elämää toukokuussa 2016 vallinneeseen asetelmaan. Niin paljon vettä on virrannut paitsi Thamesissa myös Reinissä ja Tonavassa.

Kahden vuoden vääntö onnettoman kansanäänestystuloksen toteuttamiseksi on jättänyt Britannian poliittisen järjestelmään pysyvän vamman. Parlamentarismin kotimaan parlamentarismi on lamautunut. Brexitin tuloon ennakolta varautumisen Britanniaan jättämät jäljet ovat ja pysyvät, vaikka brexitiä ei tulisi.

Britannian hallituksella ei ole muuta mahdollisuutta kuin alistua kaikkeen siihen, mihin unionin neuvottelijat ehkä sittenkin suostuvat, ja sanoa lopputulosta brexitiksi. Vapaakauppa jatkuisi lähes ennallaan, unionin säädösten pääosat ohjaisivat edelleen brittien elämää, ja raja railona aukeaisi Brexit-Britannian ja EU-Irlannin välille. Pehmo-brexitissä elävä Britannia ei olisi enää Iso-Britannia.

Kolumni 26.7.2018: SIELUN VELJET KOHTASIVAT

Etelä-Suomen Sanomat 26.7.2018 

Presidentti Donald Trumpin ympärillä pyörivän sirkuksen kummallisin ohjelmanumero on väittely ehkä käydyistä keskusteluista mahdollisesti tehtyjen tallenteiden olemassaolosta tai olemattomuudesta. Jos ne ovat olemassa, ne nolaavat presidentin, mutta niin nolaa jo tämä väittely.  

Eniten mediaa ihastuttavat vaatimukset olemattomaksi julistettujen seksivideoiden julkistamisesta tai salaamisesta. Yhtä mehevää kauhisteltavaa on kina siitä, pitäisikö ja voisiko julkisuuteen päästää nauhoitteen, jonka oletetaan todistevan aikuisviihdetähtösen vaimentamisyrityksen lahjonnalla.

Moralisointi pitää sulkea tämän ihmettelyn ulkopuolelle, sillä supervallan huipulla noudatetaan tavallisesta poikkeavaa moraalikoodia. Näiden ehkä tapahtuneen ilottelun mahdollisesti todistavien tallenteiden julkistus saisi Trumpin naurunalaiseksi, mutta tuskin tuhoaisi hänen presidenttiyttään, vaikka mainen veisikin.

Bill Clinton hairahtui 20 vuotta sitten presidenttinä ollessaan nautiskelemaan tarjolla ollutta pehmoseksiä. Sitä seurasi ansaittu julkinen nöyryytys, mutta Clinton ei menettänyt asemaansa, ja on nykyisin luonteva osa Yhdysvaltain presidentti-instituution jatkumoa.  

x                    x                    x

Presidentillisen pornon herättämä paheksunta on haudannut alleen ehkä merkittävän tallennevuodon, jonka valtiollinen merkitys voi olla huomattava, jos nauhoite on aito.

Laatulehti New York Times julkaisi 20.7.2018 jutun “When Donald met Vladimir: The Transcript”. Se määritteli tekstin Helsingin huipputapaamisessa presidenttien kahdenkeskisestä keskustelusta salaa tehdyn tallenteen litteroinniksi.

Se vaan ihmetyttää, että julkisuudessa liikkuneiden tietojen mukaan yli tunnin kestänyt keskustelu on tulostunut vajaan kolmen printtiliuskan mittaisena. Tunti puhetta olisi varmaan lähes 20 printtiliuskaa.

On tavallista, että toimitus parantaa ison tekstimassan lukukelpoisuutta editoinnilla, mutta silloin laatulehden kuuluu osoittaa poistojen sijainti, ja ehkä hahmottaa niiden laajuus, jos poistot ovat mittavia. New York Times ei ole tehnyt niin. Onko mahdollista, että se on erehtynyt julkaisemaan hämäystarkoituksessa tuotetun valedokumentin?

Tämä tulee mieleen esimerkiksi siitä, kuinka Putin julkaistun tekstin mukaan kommentoi Naton laajenemista, ja siitä, mitä sen jälkeen tapahtui. Putin kauhisteli puolustusliitoon juuri hyväksytyn Montenegron muslimilaisuutta, ja sanoi sitten Trumpille: ”Ajattelepa, jos nuoret amerikkalaiset sotilaat – luoja varjelkoon – joutuisivat taistelemaan kolmannessa maailmansodassa puolustaakseen tätä pikkuvaltiota, jossa asuu liian paljon muslimeja.”

Jos teksti on aito ja äänite on todella olemassa, tämä on yllätys varsinkin siksi, että muutama päivä huipputapaamisen jälkeen Trump esitti julkisesti Putinin hänelle kahden kesken syöttämään herjan lähes sanasta sanaan ikään kuin ikiomana oivalluksenaan.

Tekstissä on muitakin kohtia, joissa Trump joko vaieten nielee Putinille tyypillisen alfauroksen pullistelun, propagandan ja sivistymättömyyden, tai hehkuttaa niihin lisää tehoa. Näitä presidenttejä yhdistää sielujen sukulaisuus.

Jos New York Timesin julkaisema teksti on tosi, sen jälkinäytös paljastaa Trumpin hengen köyhyyden. Hän hyväksyi kollegansa Yhdysvaltain ja Naton vastaisen vinoilun toistamalla sen. Se osoittaa, että Trump ei ymmärtänyt Putinin lohkaisun varsinaista viestiä. Venäjän presidentti osoitti halveksivansa Yhdysvaltain presidenttiä.

Jos Trump jatkaa tätä rataa, Yhdysvaltain presidentti-instituution arvovallasta ei pian ole jäljellä kiveä kiven päällä. Putin suomettaa Yhdysvaltoja törkeämmin kuin Neuvostoliiton johtaja Leonid Breznev suometti Suomea 1970-luvulla.

Pikakommentti 25.7.2018: Vanha uutinen Venäjältä

Venäjän puolustusministeri Sergei Shoigu uhosi, että Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys olisi maailmalle turvallisuusuhka ja että Venäjä reagoisi siihen. Se ei ole uutinen, tätä Kremlistä on julistettu jo vuosikaudet. Tietenkin Venäjä reagoisi, ja on jo reagoinutkin. Sitä vartenhan Natoon liitytään, että Venäjä ottaisi sen huomioon.

Vaikka Martti Ahtisaari oli presidenttinä toimiessaan Nato-pelkuri, hän ryhdistäytyi sentään kerran. Helsingin huippukokouksessa 1997 hän sanoi Yhdysvaltain presidentti Bill Clintonille, että Suomi ei tavoittele Nato-jäsenyyttä ”niin kauan kuin kukaan ei sano Suomelle, ettei se voi liittyä”. Jos Shoigunin esittämän kaltaista uhoa rupeaa kuulumaan tavallista enemmän, lähellä on sellainen hetki. 

Jokainen Suomen Nato-jäsenyyttä vastaan kiihkoileva venäläinen osoittaa, että hänellä on Suomea kohtaan pahoja aikeita, joiden toteuttamista sen Nato-jäsenyys haittaisi. Joka kerta kun Venäjältä kuuluu Shoigunin nyt hönkäisemän kaltaisia uhkauksia, Suomi saa uuden syyn liittyä Naatoon. Ja nopeasti.

Pikakommentti 17.7.2018: Suomettunut suurvalta

Kun puhutaan ulkovallan puutumisesta maan presidentinvaaliin, puhutaan valtio-olemuksen kaikkein herkimmän alueen loukkaamattomuudesta. Suomella on tästä kokemusta ja ilmiöllä on työnimikin. Se on suomettumista. Suomi riuhtoi itsensä vapaaksi siitä taakasta nelisenkymmentä vuotta sitten.

Asia on tutkittava perusteellisesti, kun esitetään syytös tai vaikka vain arvelu, että Venäjä olisi yrittänyt vaikuttaa Yhdysvaltain presidentinvaaliin, ja ehkä joltakin osalta onnistunutkin. Siitä ei selvitä sillä, että Yhdysvaltain presidentti ilmoittaa Venäjän presidentin olevan oikeassa.

On kysymys siitä, suomettaako maailman kakkossupervalta maailman ykkössupervaltaa. Trumpin epätoivoinen tukeutuminen Putiniin väistellessään tilanteen suomettumisluonnetta ei lupaa hänelle hyvää. Helsingin huipputapaamisessa Putin viritti ansan, Turmp käveli siihen, eikä edes huomannut, että niin kävi. Putin vei, eikä Trump edes vikissyt. Trump ei selviä tästä twiittaamalla ja uhoamalla.  

Pikakommentti 15.7.2018: "Kyllä", "Ei" vai "No jaa" huipukokoukselle?

Kaleva pyysi vastaamaan 15.7.2018 lehden pääkirjoitussivulla julkaistavaan Sunnuntaikäräjät-jutun kysymyksen: ”Onko huippukokous tervetullut Suomeen”. "Kyllä" tai "Ei", ja perustelun piti olla lyhyt. Teki mieli vastata ”No jaa”, kuten Erkki Tuomioja aikoinaan sanoi EU-jäsenyydestä. Mutta kun se ei sopinut jutun formaattiin, vastaukseni tänään lehdessä oli ”Kyllä”, ja perusteluni tällainen:

Kokousjärjestelyistä ei voinut kieltäytyäkään, kun kauniisti pyydettiin. Mutta siitä on pidettävä kiinni, että Suomi ei sitoudu mihinkään diiliin, jos tänne itsensä kutsuneet presidentit sellaisia tekevät. Suomella on arvokkaan hovimestarin rooli, ja siihen kuuluu kunnioittava etäisyys vieraisiin. Huippukokous on lähinnä omahyväisten julkkisten kauneuskilpailu, ja isäntien täytyy pitää ilme peruslukemilla, olipa tulos mikä tahansa.  On osoitettava, että Suomi ei hyväksy Putinin Krim- ja Ukraina-kaappauksia eikä Trumpin kauppasotaa, ympäristöpolitiikkaa ja Naton nakertamista.  

Pikakommentti14.7.2018: Pyhä yksinkertaisuus

Jos minkä tahansa valtion presidentti saa tietää, että minkä tahansa valtion tiedustelu-upseerien epäillään yrittäneen osallistua hänen maansa ylimmän vastuunkantajan vaaliin, hänen ensimmäisenä reaktionaan  pitäisi kaiken järjen mukaan olla leijonan karjahdusten säestämä vaatimus jokaisen kiven kääntämistä sen selvittämiseksi, onko väitteissä perää. Ja varsinkin jos joku sanoo keränneensä esitutkintamateriaalia syytteen nostoa varten. Ja mitä tekee maailman vahvimman supervaltion korkein käskijä? Trump twiittipiipittää, että eihän hän silloin ollut edes presidentti. Voi pyhä yksinkertaisuus. 

Kolumni 12.7.2018: HYVÄT TAVAT JA HUONO KÄYTÖS

Etelä-Suomen Sanomat 12.7.2018

Kesäkuussa suomalais-ruotsalainen diplomaattien ja turvallisuustutkijoiden ryhmä suositteli Ruotsin ja Suomen liittymistä yhdessä Natoon. (Kaleva 19.6.2018 Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys vahvistaa Pohjois-Euroopan tur­val­li­suut­ta) Olin mukana tässä ryhmässä. Ruotsalaiset eläköityneet suurlähettiläät vastasivat meille tyrmäysiskulla silkkihansikkain. (Svenska Dagbladet 26.6.2018 Enögt om Nato)

Debatin avauspuheenvuorossa esittämämme suositus Nato-jäsenyydestä perustui arvioon Itämeren alueen turvallisuusnäkymistä. Tätä painotusta vastaan noussut ruotsalainen eliitti perusteli kielteisyyttään yleisellä ja yksilöimättömällä Nato-vastaisuudella. Kaikista kummallisin osoitus hehkutuksesta oli heidän huitaisunsa, että jos Ruotsi olisi Naton jäsen, koko sen puolustusjärjestelmä alistettaisiin sotatilanteessa ”amerikkalaiselle kenraalille”. 

Kokeneet asiantuntijat ovat nielaisseet venäläispropagandaan leivotun koukun. Heidän väitteensä ei saa tukea yhdestäkään Naton dokumentista eikä mistään muustakaan. Ruotsin nykyiset diplomaatit ovat varmaan kartalla edeltäjiään paremmin.

                                            x                    x                    x

Entiset Ruotsin suurlähettiläät ovat uskovinaan, että venäläiset katselivat toimettomina sivusta, kun Ruotsi ja Suomi alkoivat kehittää Itämeren puolustusta yhteistyössä Naton kanssa. Venäjä tietysti kovasti toivoo, että pohjoiset naapurit eivät liity Natoon. Ruotsalaisdiplomaatit vähättelevät Venäjän johdon ammatillista tasoa.

On lapsellista kuvitella, että Venäjä aktivoituu vasta, jos Nato kattaa koko Fennoskandian. Sen toiminta ja suunnittelu on jo vuosikaudet sovitettu karttapohjalle, jolla Ruotsi ja Suomi kuuluvat Natoon. Jokainen voi lukea tämän Venäjän sotilasdoktriinista, sotaharjoitusten kulusta, asevoimien ryhmityksestä, viime aikojen uutisotsikoista ja propagandasta.

Venäjä on jo nyt varautunut sotilaallisesti Ruotsin ja Suomen Nato-jäsenyyteen. Sille olisi ylimääräinen bonus, jos ne eivät liitykään. Pohjoisten naapurien Nato-suhteen virallistaminen lisäisi hetkeksi Venäjän propagandan hehkua, mutta sen ei kovin pitkään kannattaisi muistuttaa epäonnistumisestaan.  

                                            x                    x                    x

Meitä vastaan debatoivat ruotsalaiset kuvailevat Naton aggressiivisuuden aiheuttamaa vaaraa Venäjälle. Tällainen amatöörimäisyys vaikuttaa laskelmoidulta harhautukselta.   

Asioita seuraavat ihmiset sekä Venäjällä että lännessä tietävät melko paljon Naton perusasiakirjoista, sotilaallisen voiman rakenteesta, historiasta, päätöksentekorutiineista ja jäsenvaltioiden asenteista. Ne yhdessä varmistavat, että puolustusliitto ei koskaan pysty hyökkäämään minnekään, eikä varsinkaan Venäjälle.

Ne, jotka muuta väittävät, ovat ottanet todesta Venäjän sisäiseen käyttöön suunnatun propagandan. Monet Ruotsin ja Suomen johtavat poliitikot ja yleinen mielipide ovat mennet samaan ansaan kuin Nato-jäsenyyttä torjuvat ruotsalaisdiplomaatit.  

Naton kuvaaminen Euroopan uhkaajaksi sivuuttaa täällä jo tapahtuneen turvallisuusmullistuksen. Parissa vuosikymmenessä Venäjä on sotilaallisella voimalla tai sillä uhaten kaapannut seitsemän aluetta neljältä lähialueensa valtiolta. Mikään ryöstön kohteeksi joutuneista maista ei tämän tapahtuessa ollut Naton jäsen, eikä ole nytkään.

Tältä todellisuudelta voivat ummistaa silmänsä vain ruotsalaiset, jotka elävät maansa vuosisataisen puolueettomuuden hurmoksessa. Vähän samanlaisessa hämärässä hapuilevat ne suomalaiset, joita  yya-aikana lämmitti neuvostoystävyys ja naapuriluottamus.

Nämä menneisyyden ruokkimat pakkomielteet perustuvat siihen oletukseen, että hyvä käytös huonosti käyttäytyvää kohtaan lisää turvallisuuta. Historiasta on vaikea löytää rohkaisua tällaiselle hurskaudelle.

Pikakommentti 5.7.2018: Nato-pommi Ruotsista

Häikäisevä joukko eläköityneitä ruotsalaisdiplomaatteja julkaisi hillitysti tyrmäävän vastineen ruotsalais-suomalaisen asiantuntijaryhmän kirjoitukselle. Ruotsalaiskommentin tekstissä oli pommi:

”Med ett svenskt medlemskap i Nato skulle de svenska stridskrafterna och hela vår försvarsordning i en krigssituation vara direkt underställda amerikanskt befäl.” Siis: Jos Ruotsi kuuluisi Natoon, sotatilanteessa sen puolustusvoimat ja koko puolustusjärjestelmä alistettaisiin kokonaisuudessaan amerikkalaiseen komentoon.

En ole huomannut tällaista statuuttia Naton julkistetussa dokumenttiaineistossa. Paljastivatko diplomatian konkarit dramaattisen salaisuuden? Vai ovatko nämä huippuasiantuntijat nielaisseet venäläisten trollimyllyn valeuutistulvaan piilotetun koukun? Pystyykö joku jäljittämään, mistä entisten huippudiplomaattien tekstiin luiskahtanut supermöhläykseltä näyttävä lausahdus voi olla peräisin?

Ruotsalaisdiplomaattien kommenttitekstin osoite:
https://www.pressreader.com/sweden/svenska-dagbladet/20180626/281565176493288.
Siinä kommentoidun ruotsalais-suomalaisen artikkelin osoite: http://www.kaleva.fi/uutiset/ulkomaat/suomen-ja-ruotsin-nato-jasenyys-vahvistaa-pohjois-euroopan-turvallisuutta-tarkea-puheenvuoro-julki-molemmissa-maissa/797056/ ).

Pikakommentti 3.7.2018: Hyvää päivää kirvesvartta

Kun Trump lopultakin ymmärtää kävelleensä Singaporessa ansaan ja koko tapauksen epäonnistuneen, hän alkaa leikkiä nokkelaa. ”Emme antaneet mitään, ajatelkaapa sitä. Meillä oli tapaamien. Emme tehneet mitään.” (Siteerattu Helsingin Sanomain käännöksen mukaan HS 3.7.208, s. A21)

Niin että näillä eväillä Valkoisessa talossa nykyisin mennään huippukokoukseen. Ei tarvitse tehdä mitään Tapaillaan nyt muuten vaan. Hyvää päivää kirvesvartta, sanoi Yhdysvaltain presidentti.

Pikakommentti 1.7.2018: Uho ei auta

Suurvaltajohtajien kohtaaminen Helsingissä ahdistaa. Toinen presidenteistä on poikkeuksellisen pitkän ja toinen melko lyhyen toimikauden jälkeen ajautunut umpikujaan. Molempien poliittinen kiihko paahtaa ylikierroksilla. Presidentti Putinilla on yli vuosikymmenien yltävä näyttö siitä, miten huteralle alustalle rakennetaan suuri myytti. Presidentti Trumpilla on takanaan lyhyt ryöppy sekavaa touhotusta, joka ei luo mitään.

Joudumme ehkä näkemään, miten kaiken kokenut ruhtinas nöyryyttää omahyväisen nousukkaan. Häviäjän kohtalo on ilmeinen, syöksy historian hämärään. Mutta mitä Putin tekee voitollaan? Tulevaisuutta ei voi rakentaa pelkällä uholla. Ne asiat, joilla Putin pystyy nolaamaan Trumpin, eivät auta häntä ratkaisemaan niitä asioita, jotka ovat Venäjän todellisia ongelmia.

Pikakommentti 29.6.2018: Krim, Krim, Krim

Putinin suuri strategia Helsingin huippukokouksessa voi hyvin perustua sellaiseen rooliin, jossa hän on tarjoavinaan myönnytyksiä Minskin sopimuksen tulkintaan päästäkseen eroon sanktioista. Trump ei ole edes Minskin sopimuksen osapuoli, joten voi höövelisti luvata mitä vaan.

Kun kaikki hurmautuvat Putinin näennäisistä myönnytyksista, kukaan ei muista Krimiä, joka  on varsinainen luuranko Kremlin kaapissa. Krimillä oli sentään kysymys valtiollisen rajan siirtämisestä yksipuolisella päätöksellä, asevoimilla uhaten ja vastoin kansainvälisen oikeuden ja käytöskoodin kaikkia säädöksiä. Siihen verrattuna Minskin sopimus on toisen luokan juristeriaa.

Pikakommentti 28.6.2018: Huipputason amatööri

Singaporen johtajatapaamisen jälkeen kerrottiin, että neuvottelut Pohjois-Korean ydinaseistuksen ja -tutkimuksen purkamisesta alkavat pian.

Presidentti Trump oli siitä niin hyvillä mielin, että päätti lopettaa sotaharjoitukset Etelä-Korean kanssa. Sitten Pohjois-Korea alkoi uudistaa jo osittain tuhottua ydinasetutkimuskeskustaan.

Niin helppoa diktaattorin on höynäyttää vastapuoli, kun pöydän toisella puolella istuu touhukas amatööri.

Seuraava näytös Helsingissä.   

Kolumni 28.62018: ENTÄPÄ JOS EU LIITTYISI NATOON

Etelä-Suomen Sanomat 28.6.2018

Maanantaiaamuna 18.6.2018 Kultarannan paneelikeskustelun aihe oli Täällä EU, kuuleeko kukaan. Moderaattorina oli Talouselämän toimittaja Matti Virtanen, paras ikinä näkemistäni paneelin kurissa pitäjistä. Hän veti istunnon jäsennellysti, sekä panelisteja että yleisöä älyllisesti viihdyttävällä tavalla, kovasta faktasta hetkeäkään lipeämättä.

Unionin monien kehityssuuntien haikailussa päädyttiin moneen kertaan ihmettelemään, miksi hyvässä vedossa olevan EU:n puolustusulottuvuuden sotilaallinen yhteistyö ei ota sujuakseen. Yllättäen sain puheenvuoron, ja kysyin, miksi EU ei voisi liittyä Naton järjestöjäseneksi, se voisi tehostaa menoa. Hämmentynyt hiljaisuus laskeutui hetkeksi telttaan. Sitten Virtanen pakotti panelistit sanomaan jotakin.

EU:n komission varapuheenjohtaja Jyrki Katainen sanoi, että EU:n ja Naton yhteistyökohteista on yli 70 kohdan lista, mutta myönsi, että minun ehdotukseni selventäisi tilannetta. Pääministeri Juha Sipilä ei pitänyt yhdentymistä tarpeellisena, sillä nykyinenkin yhteistyö toimii. Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen sano, että tämä olisi ehkä Upille sopiva tutkimuksen kohde, mutta uumoili, että idean toteuttaminen vaatisi Naton perussopimuksen tarkastelua. Helsingin Sanomain Lontoon-kirjeenvaihtaja Annamari Sipilä sanoi, että ehdotukseni olisi ratkaisu Suomen Nato-jäsenyyteen. Tämä voi vielä kuulla Ylen Areenaan, noin 1½ tuntia keskustelun alkamisesta.  

Keskustelun jälkeen teltan pöytien välissä parveilevan väen kommenteissa muistutettiin, että ajatukseni ei ole uusi, sitä on pyöritelty julkisuudessa ensimmäistä kertaa jo 12 vuotta sitten, mutta jotenkin läpihuutojutuksi tämän teeman käsittely silloin jäi. Kummallista, että näin yksinkertaiselta tuntuva ratkaisu on jätetty selvittämättä.

Ehdotukseni ei olisi järjestöjuristerian kannalta mikään pikkujuttu. Kummankin organisaatiojätin byrokratia on raskas, jäykkä ja syvä. Mutta jos olosuhteet näyttävät vaativan muutosta, byrokraattiset säädökset on muokattava niin, että voidaan toimia järkevästi.

                                            x                    x                    x

EU ja Nato kehittelevät kiivaasti toimintamalleja, jotka auttaisivat hallitsemaan hybridi- kyber- ja trolliuhkia. Tämän ponnistuksen keskittäminen voisi luoda osaamisen kriittisen massan, joka ehkä tuottaisi jotakin merkittävää ja uutta.

Perusongelma on liittojen nykyisten turvatakuiden muotoilussa ja tulkinnassa. Sekä Nato-sopimuksen 5. artikla että unionin perustuslain, Lissabonin sopimuksen 42/7-kohta velvoittavat kaikki jäsenet auttamaan hyökkäyksen uhria. Naton takuu tarjoaa auttajalle enemmän harkintavaltaa kuin unionin 42/7- muotoilu.

Lissabonin sopimus rajaa sotilaallisen auttamisvelvollisuuden koskemaan vain unioniin kuuluvia Nato-maita. Sen turvatakuu ei koske unionin ”tiettyjä jäsenmaita”. Liittoutumattomat unionimaat, Suomi etunenässä, vaikuttivat sopimuksen neuvotteluvaiheessa tämän lopputuloksen syntyyn. Jos EU liittyisi Natoon, se siirtäisi sotilaallisesti liittoutumattomien unionimaiden ottaman harha-askeleen armeliaasti historiallisen unohduksen hämärään.

Se ei olisi Suomelle arvovaltatappio, sillä Suomen virallinen tulkinta väittää jo nyt, että Lissabonin sopimuksen kohta 42/7 koskee kaikkia unionimaita sen tiettyjä jäseniä koskevasta rajauksesta huolimatta.

Vapautuminen osittain itse aiheutetusta epäedullisesta asemasta ei olisi mullistava onnenkantamoinen. Suomi on jo oma- aloitteisesti pyrkinyt siihen suuntaan, kun eduskunta viime vuonna hyväksyi lain, joka avaa mahdollisuuden antaa ja saada sotilaallista apua.

Pikakommentti 27.6.2018: Huippukokous?

Outoa, mutta ajatus Trumpin ja Putinin tapaamisesta huolestuttaa, ihan riippumatta siitä, missä se tapahtuu. Jos superpresidentit alkavat hieroa uutta ystävyyttä ja hinnoittelevat sovun, kaikki asiat ovat pöydällä. Suomikin voi huomaamattaan joutua vaihtorahaksi siinä diilissä. Kirjoitin siitä kolumnin 13.1.2017, Painajainen keskellä päivää. Käy katsomassa.

Osat ovat nyt vaihtuneet siitä, missä tilanteessa superjohtajat kohtasivat Helsingissä 1997. Silloin Venäjän presidentti oli arvaamaton ressukka, ja Yhdysvalta johtaja vahva, vaikka istui pyörätuolissa. Kirjoitin siitä viimeksi muistelmieni sivuilla 558-362 (Muistumia. Siltala).

Nyt Yhdysvaltain presidentti on pelottava ryntäilijä ja Venäjän presidentti armoton saalistaja.  

Kannanotto 19.6.2018: Nato,Ruotsi ja Suomi

Avaus: Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys vahvistaa Pohjois-Euroopan turvallisuutta – puheenvuoro julki molemmissa maissa

Tunnetut ruotsalaiset ja suomalaiset ulkopolitiikan tekijät, kokeneet tutkijat ja tarkkailijat haastavat yhteisessä puheenvuorossaan maitaan valmistelemaan samanaikaista Nato-jäsenyyttä. Kirjoittajien mukaan paras tilanne Pohjolan turvallisuudelle on, jos kaikki viisi pohjoismaata kuuluvat Natoon. Julkaisemme artikkelin yhtä aikaa ruotsalaisen Svenska Dagbladet -lehden kanssa.

UUTISET19.06.  20.00

JOEL MAISALMI

Suomen ja Ruotsin liput liehuvat yhä useammin rinnakkain sotilaallisissa yhteyksissä. Suomen ilmavoimat osallistuivat sotaharjoitukseen yhdessä Ruotsin ilmavoimien kanssa Visbyssä syksyllä 2016.

Sadan kuluneen vuoden aikana on pyritty monin tavoin vahvistamaan Suomen ja Ruotsin yhteenkuuluvuutta. Vaikka kokemuksemme ovat erilaiset, monet turvallisuuspolitiikkamme perusedellytyksistä ovat yhteisiä. Olemme toisistamme riippuvaisia, ja yhden linjaratkaisuilla on seurauksia toiselle. Kokemuksissa, näkökulmissa ja ehkä eduissakin on toki myös eroja. Avoin maiden välinen keskustelu auttaa paremmin näkemään nämä erot.

Suomen ja Ruotsin turvallisuuspolitiikka nojaa sotaa ehkäisevään pelotekykyyn, joka taas rakentuu oman kansallisen puolustuksen, laajojen verkostojen ja muiden maiden kanssa harjoitettavan kahdenvälisen sotilaallisen yhteistyön varaan. Yhteistyö on välttämätöntä nykyisessä turvallisuuspoliittisessa tilanteessa, jossa Venäjä on haastanut Euroopan turvallisuusjärjestyksen ja osoittanut taipumusta käyttää sotilaallista voimaa poliittisiin tarkoituksiin. Venäjä on näin rikkonut avoimesti kansainvälistä oikeutta ja Etyjin periaatteita, joita se on ollut itse neuvottelemassa ja hyväksymässä.

Venäjä lisää joukkojensa varustusta ja uhkaa ydinaseiden käytöllä. Pienten naapurimaiden tulee sen takia hakea vahvempien kumppaneiden tukea, jotta niillä olisi sotaa ehkäisevää puolustuskykyä Venäjän mahdollista aggressiota vastaan.

Tässä tilanteessa on selvää, että entisaikojen sotilaallisesti liittoutumaton politiikka (”puolueettomuuspolitiikka” tai ”liittoutumattomuus”) ei vastaa muuttuneita tarpeita. Sekä Ruotsi että Suomi hakevat avoimesti tukea toisiltaan ja useilta Nato-mailta, erityisesti Yhdysvalloilta.

Suomi ja Ruotsi ovat kehittäneet keskinäistä puolustusyhteistyötä, joka ei ole muodollinen liitto mutta jonka on selvästi sanottu toimivan myös rauhan ajan ulkopuolella. Sen lisäksi molemmat maat kehittävät samanaikaisesti yhteyksiään monien Nato-maiden ja Naton itsensä kanssa; ei vähiten Naton kanssa solmitun, sekä Suomen että Ruotsin ratifioiman isäntämaasopimuksen pohjalta.

Tässä suhteessa tärkein on transatlanttinen yhteys. Siitä on molempien maiden poliittinen johto tietoinen. Suomi ja Ruotsi ovat solmineet puolustusyhteistyön syventämistä koskevia sopimuksia Yhdysvaltain kanssa. Toukokuussa 2018 näiden kolmen maan puolustusministerit allekirjoittivat tämän yhteistyön kolmikantaista kehittämistä koskevan aiejulistuksen. Yhteistyötä Ison-Britannian kanssa syvennetään myös Brexitin jälkeen.

On erinomaista, että syvennämme nyt konkreettista keskinäistä puolustusyhteistyötämme ja yhteistyötä Yhdysvaltain kanssa, mutta meidän tulee käydä keskustelua ja syventää yhteistä analyysiä siitä, miten jatkamme maidemme etenemistä kohti täysimääräistä Nato-jäsenyyttä.

ANSSI JOKIRANTA / ARKISTO

K9-panssarikanuuna puhuu maavoimien vaikuttamisharjoituksessa Rovajärven ampuma-alueella. Ruotsin puolustusministeri Peter Hultqvist ja Suomen puolustusministeri Jussi Niinistö seurasivat yhdessä tätäkin harjoitusta.

Sotilasstrategiselta kannalta Pohjoismaiden ja Baltian maiden muodostama alue on yhtenäinen. Jos Venäjä ryhtyisi hyökkäystoimiin jotain pohjoismaata tai Baltian maata vastaan, se koskisi väistämättä sotilaallisesti myös Suomea ja Ruotsia. Siksi politiikkamme Venäjän suhteen tulee olla sotaa ehkäisevää, jotta estäisimme ennalta konfliktien syttymisen. On tärkeää, että molemmat maat kaikissa oloissa panostavat omaan kansalliseen puolustukseensa. Mutta paras tapa varmistaa, että pelotteemme ehkäisee Venäjän mahdollisia Itämeren alueeseen kohdistuvia sotilaallisia aikomuksia, ja samalla merkittävästi lisätä Suomen ja Ruotsin puolustuskykyä, olisi molempien maiden jäsenyys Natossa.

Myös pohjoismaista yhteistyötä hyödyttäisi merkittävästi, mikäli kaikki viisi pohjoismaata olisivat Naton jäseniä. Naton sisällä Pohjola muodostaisi tärkeän alueellisen pilarin läntisessä puolustusjärjestelmässä. Tämä hyödyttäisi koko liittokuntaa ja myös vahvistaisi Itämeren alueen vakautta.

Erittäin hyödyllisiä ovat yhteisharjoitukset, joita on järjestetty Suomen, Ruotsin ja useiden Nato-maiden kesken. Ruotsi järjesti Aurora-harjoituksen syksyllä 2017, Norja pitää Trident Juncture -nimisen harjoituksen syksyllä 2018, ja Suomen hallitus on päättänyt järjestää laajan kansainvälisen harjoituksen kansallisen pääsotaharjoituksen yhteydessä vuonna 2021. Joukko-osastoja ja esikuntia harjoitetaan toimimaan yhdessä taktisesti ja operatiivisesti.

Jotta nopeasti ilmaantuvissa tilanteissa kyettäisiin toimimaan, tarvitaan kuitenkin pidemmälle meneviä suunnitelmia ja sotaa ehkäisevää puolustussuunnittelua. Tämä ei ole mahdollista Suomen ja Ruotsin nykyisessä liittoutumattomassa tilanteessa, eikä sitä voi improvisoida konfliktin jo käynnistyttyä. Liittoutumattomien maiden kahdenväliset yhteistyöjärjestelyt ovat väistämättä rauhan ajan rakennelmia, jotka eivät merkitse sitovia puolustustakuita, eikä niitä ole tarkoitettukaan luomaan perustaa yhteiselle, operatiiviselle puolustussuunnittelulle.

Nato sen sijaan on tällaisen suunnittelun luonnollinen kehys. Tähän työhön osallistuminen olisi olennaista paitsi Suomen ja Ruotsin puolustukselle myös sotilaallisten hyökkäysten ehkäisemiselle koko Itämeren alueella. Arktiksen kehitystä ajatellen on erittäin tärkeää, että suunnittelu kattaa myös arktisen alueen.

Toisinaan väitetään, että Ruotsin ja Suomen Nato-jäsenyys merkitsisi perusteellista turvallisuuspoliittisen tilanteen muutosta ja että jännitys Pohjois-Euroopassa kasvaisi sen takia, että Venäjä kokee kasvanutta uhkaa. Tällaiset väitteet ovat todellisuudelle vieraita. Venäjän retoriikan taustalla on mieluumminkin sen halu maksimoida oma sotilaallinen toimintavapautensa kaikissa mahdollisissa tilanteissa.

Suuri muutos on sitä paitsi jo tapahtunut, kuten edellä on todettu. Suomen ja Ruotsin jo nyt pitkälle menevä yhteistyö Naton ja yksittäisten länsimaiden kanssa sekä EU:n puolustuspolitiikan kehitys merkitsevät, että liittoutumattomuus ei Moskovan silmissä ole uskottavaa. Sen sijaan Venäjä pitää Suomea ja Ruotsia kiinteänä osana länttä ja ajattelisi todennäköisimmin näin myös konfliktitilanteessa. Se taas merkitsee, että liittoutumattomuus on muuttunut tarkoituksensa vastaiseksi ulkopuolisuudeksi.

Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden myötä lännen yhteenlaskettu sotaa ehkäisevä kyky muodostuisi nykyistä merkittävästi suuremmaksi. Se johtaisi todennäköisesti Venäjän hetkelliseen ärtymiseen, kun Kreml ymmärtäisi, ettei sillä enää olisi sotilaallista toimintavapautta hyökätä naapurimaihin joutumatta sotaan koko läntistä maailmaa vastaan. Jonkin ajan kuluttua Venäjä hyvin todennäköisesti hyväksyisi uuden tilanteen, joka olisi nykyistä huomattavasti vakaampi. On siksi rauhan edun mukaista, että Suomi ja Ruotsi integroituisivat muiden länsimaiden kanssa myös sotilaallisesti.

Puheenvuoro ilmestyy samanaikaisesti Suomessa Lännen Median sanomalehdissä ja Ruotsissa Svenska Dagbladetissa.

Puheenvuoron kirjoittajat

Frank Belfrage

Suurlähettiläs, Ruotsin hallituksen kabinettisihteeri 2006–2014

Tomas Bertelman

Suurlähettiläs (Madrid, Riika, Varsova, Moskova). Kirjoitti hallituksen selvityksen Ruotsin kansainvälisestä puolustusyhteistyöstä 2014. Ruotsin sotatieteellisen akatemian (KKrVA) jäsen.

Yrsa Grüne

Journalisti, ulko- ja turvallisuuspoliikan kommentaattori. Pääkirjoituskirjoittaja Hufvudstadsbladetissa(HBL) 2009–2016; kolumnisti, HBL:n bloggaaja 2016–.

Hannu Himanen

Suurlähettiläs. Toiminut turvallisuuspolitiikan tehtävissä ulkoministeriössä 1980-luvulta; suurlähettiläs Jakartassa, Geneven YK-järjestöissä ja Moskovassa (2012–2016); turvallisuuspoliittinen kirjoittaja ja kommentoija.

Bo Hugemark

Eversti (evp), entinen sotahistoriallisen osaston päällikkö, Ruotsin Atlantti-seuran kunniapuheenjohtaja. Ruotsin sotatieteellisen akatemian (KKrVA) jäsen.

Jaakko Iloniemi

Suurlähettiläs, ministeri. Ulkoministeriössä 1965–1983, muun muassa suurlähettiläs Washingtonissa; sen jälkeen elinkeinoelämän tehtävissä ja EVA:n toimitusjohtaja (1990–2000). Turvallisuuspoliittinen kommentoija ja kirjoittaja.

Liisa Jaakonsaari

Europarlamentaarikko vuodesta 2009. Suomen Atlantti-seuran puheenjohtaja (2009–), sosialidemokraattien kansanedustaja (1979–2009), ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja (1999–2007), työministeri (1995–1999).

Diana Janse

Suurlähettiläs (Damaskus/Beirut, Tbilisi/Jerevan), virkavapaalla.

Pauli Järvenpää

Suurlähettiläs, valtiotieteen tohtori, vanhempi tutkija Tallinnassa sijaitsevassa tutkimuslaitoksessa International Centre for Defence and Security (ICDS). Puolustuspolitiikasta vastaava puolustusministeriön ylijohtaja (2002 –2010), Suomen suurlähettiläs Afganistanissa (2010–2013); Ruotsin sotatieteellisen akatemian (KkrVA) kutsuttu jäsen.

Johan Molander

Suurlähettiläs (Moskova, Helsinki), laaja kokemus aseidenriisunnasta.

Juha Pyykönen

Prikaatikenraali (evp), valtiotieteiden lisensiaatti. Puolustusvoimissa 1980–2015; kriisinhallinnan johtotehtävissä sekä EU:n että Naton päämajassa kolmella vuosikymmenellä.

Jukka Tarkka

Valtiotieteen tohtori. Julkaisee historiantutkimuksia ja kolumneja; kansanedustaja 1995–1999.

Katarina Tracz

Ruotsalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ajatushautomon Frivärldin johtaja.

Mike Winnerstig

Filosofian tohtori, Ruotsin sotatieteellisen akatemian (KKrVA) jäsen.

Mitä mieltä olit artikkelista? Vastauksia 35 kpl

Lisää tätä!

+1

Hyödyllistä

+1

Uutta tietoa

+1

Ikävää

+1

En tajua artikkelia

+1