NATO-VEIVi EI TOIMI

Kolumni Etelä--Suomen Sanomat 13.2.2020

Ulkopoliittisen instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternakin kirjoittama raportti kääntelee suomalaisen turvallisuusajattelun peruskuvioita totutusta poikkeaviin asentoihin ja paljastaa kiintoisa uusia ulottuvuuksia. (FIIA Briefing Paper Helmikuu 2020/278). 

Ensimmäinen läpiselaus tosin syöksee lukijan epätoivon syövereihin. Mitä äänestäjät ja kansanedustajat oikein vastustavat, kun 64 – 66 prosenttia heistä ilmoittaa vastustavansa Nato-jäsenyyttä.

Tämä havainto herättää epätoivoa siksi, että 65 - 96 prosentin enemmistöt näistä Nato-jäsenyyden vastustajista kertoo suhtautuvansa myönteisesti sotilaalliseen yhteistyöhön Ruotsin, kaikkien pohjoismaiden, Europan unionin, Naton ja Yhdysvaltain kanssa. He suhtautuvat myönteisesti 

toimintoihin, mutta vastustavat niitä toteuttavaa organisaatiota. 

Tällaiset veivit eivät toimi turvallisuuspolitiikassa, vaikka ovat suosittua kansanhuvia jääkiekkokaukaloissa. Nato-veivin yritys päätyy mahalaskuun eikä osoita mestaruutta. 

x x x

Raportin sisäinen logiikka kompastuu siihen, että vain neljännes kansanedustajista on vaivautunut vastaamaan sen pohjana olevaan kyselyyn. Salonius-Pasternak osoittaa kuitenkin terävästi nakuttavalla logiikalla, että paikoillaan polkevan mielipidemassan nostamasta pölypilvestä voi aueta tie järjestäytyneeseen päätökseen. 

Hän kirjoittaa: ”Sekä kansa että sen edustajat näkevät maailman ja Suomen turvallisuuteen liittyvän perustan samansuuntaisesti. Päätöksenteon suhteen se antaa vahvan selkänojan jatkaa nykyistä politiikkaa tai tarpeen vaatiessa muuttaa sitä.” 

Tuo ”tai tarpeen vaatiessa muuttaa sitä”-tilanne kohdattiin, kun kansanedustajat saivat valiokunnissa eteensä hallituksen esitykset puolustusharjoituksista ja muusta yhteistyöstä Ruotsin, Nato-maiden ja Naton kanssa. Nato-veivillä briljeeraavien kansanedustajien olisi pitänyt pystyä esittämään fakta- ja logiikkapohjaltaan vahvemmat perusteet esitysten torjumiselle kuin hallitus oli esittänyt niiden hyväksymiselle. He eivät pystyneet siihen. 

Luontevalla parlamentaarisella prosessilla Suomi on onnistunut vahvistamaan ilma- ja merialueidensa puolustusta osallistumalla Itämeren alueen yhteisharjoituksiin. Saman rakenteen varassa onnistui monelle vastenmielisten tiedustelulakien uudistus. 

Jos Nato joskus esittäisi Suomen hallituksen rohkaisuun perustuvan jäsenyyskutsun, olisi luontevaa valmistella parlamentaarisessa järjestyksessä esitys Suomen liittymisestä puolustusliittoon. Kansanedustajat joutuisivat valiokunnissa tosimielessä katsomaan silmästä silmään, millä perusteilla hallitus sitä esittää, ja pohtimaan, onko esityksen hylkäämiselle paremmat perusteet kuin sen hyväksymiselle. 

Valtiollista vastuuta kantava tasavallan presidentti johtaisi esityksen valmistelua hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ministerivaliokunnassa (TP-UTVA). Kansalaismielipidettä edustavalla eduskunnalla olisi päättäjän paikka. Näin varmistuisi, että päätös perustuu todellisiin turvallisuustekijöihin eikä veiviin. 

Eduskunta olisi vastusussa myös päätöksensä seurauksista. Melkein 30 valtiolla on pitkälti yli 70 vuoden ajalta kokemusta Nato-jäsenyydestä. Niiltä voi kysyä, jos hirvittää. 

(Kolumnin alkuperäinn teksti, ennen ESS:n kevyttä editointia)

Kumpujen yöstä?

Tänään julkistetun puolueiden kannatusmittauksen tutkimusjohtaja kertoi, että aineiston keruun viimeinen viikko oli keskustalle erityisen huono. Kannattaa pysähtyä miettimään. Vilahtaako jossakin taustalla kumpujen yöstä päivänvaloon taas pyrkivä Paavo Väyrysen haamu? 

Mitä suomalaiset vastustavat ?

Ensikommentti Charly Salonius-Pasternakin erinomaisesta Suomen turvallisuuspoliittista konsensusta erittelevästä raportista (FIIA Briefing Paper Helmikuu 2020/278):

Mitähän suomalaiset ja heidän kansanedustajansa oikein vastustavat, kun 64 – 66 prosenttia heistä ilmoittaa vastustavansa Nato-jäsenyyttä. 

Kysyn siksi, että samalla vähintään 65 ja ylimmillään 96 prosentin enemmistö heistä kertoo suhtautuvansa myönteisesti sotilaalliseen yhteistyöhön Ruotsin, kaikkien pohjoismaiden, Europan unionin, Naton ja Yhdysvaltain kanssa

Kyllä nauru maittaa yhtä lailla Venäjä trolleille kuin läntisen puolustuksen suunnittelijoille. 

Väyrynen, joko taas?

Viittaan 1989 Ahti Karjalaisen  kanssa julkaisemaani kirjaan Presidentin ministeri. Älkää koskaan luottako Paavo Väyryseen. Yhtään missään asiassa. (Anteeksi, tämä härveli ei suostu kirjoittamaa Karjalaisen nimeä oikein tuohon kohtaan)

de Gaullen perintö

On aika outoa katsella tätä Lontoon brexit-riemua, varsinkin jos muistellaan, millaisen pyhän suuttumuksen ja syvällisen loukkaantumisen vallassa britit suhtautuivat kenraali de Gaullen 1960-luvulla johtamaan Ranskaan, joka kerran toisensa jälkeen esti Britannian jäsenyyden EEC:ssä. Että mekö muka emme olisi oikeita eurooppalaisia, uhosivat silloiset britit. 

No nyt gaullistejakin gaullistisempi Britannian pääministeri johtaa rakastamansa imperiumin Euroopan ulkoiseen vapauteen. Saas nähdä, miten siinä käy. Ennen vahaan Britannian perusasentona oli hallita Euroopan tasapainoa asetumalla aina alakynteen jäävien tueksi mahtivaltioita vastaan. Nyt avautuvissa näkymissä se rooli ei taida ihan luontevasti sopia pääministeri Johnsonille. Mutta nimenomaan sitä roolia hän nyt tällä kertaa haki. 

VAROITUSVALOT VILKKUVAT PUNAISTA

Kolumni Etelä-Suomen Sanomat 30.1.2020

Uusi hallitus on viettänyt kuhertelukautensa. Melkein ainoa ulospäin näkyvä toiminto oli pääministerin esittäytymiskierros kansainväliselle medialle. Onneksi Sanna Marin näyttää osaavan sen pelin tärkeimmät säännöt. 

Ollaan katastrofin partaalla, jos sinä oli nyt kaikki, jos hallitus ei ole hyödyntänyt eduskunnan istuntotauon luomaa työrauhaa pitkän aikavälin isojen ongelmien nopeiden ratkaisujen etsintään. Se ei riitä, että kehysriihessä tuossa vähän ajan päästä päätetään, mitä sitten ensi syksynä ehkä tehtäisiin. Kaikki varoitusvalot vilkkuvat punaista täysillä.

Antti Rinteen hallitus rakensi komean budjettinsa sen uskon varaan, että talouskasvu jatkuu, työllisyys paranee, ja rahaa kyllä riittää. Sitä edeltäneen Juha Sipilän hallituksen työllisyystavoite viisi vuotta sitten oli huikeana pidetty 72 prosenttia. Vastoin kaikkia odotuksia se täyttyi hallituskauden viime hetkillä ihan omia aikojaan. Taikuri itsekin taisi hämmästyä. 

Sanna Marinin Antti Rinteeltä perimä työllisyyden nousuodote on vielä hurjempi kuin Juha Sipilän tavoite. Kaikki viime syksynä nähdyt ennusmerkit viittasivat siihen, että 75 prosentin työllisyystavoite karkaa horisontin tuolle puolen. 

Talous ei ihan äkkiä elvy nykyiseltä lähes nollatasolta, työllisyyden hidas kasvu hiipuu ja työmarkkinat ovat romahtamaisillaan lakkosumaan, joka voi tulla katastrofi paitsi kansantaloudelle myös kansanterveydelle ja yhteiskuntarauhalle. 

x x x

Sairaanhoito- ja hoivahenkilöstön palkankorotusvaatimus on täysin perusteltu ja järkevä. Näissä ryhmissä tehdyn työn lisäksi on muitakin yhteiskunnallisia peruspalveluja, joista maksettu palkka ei ole järkevässä suhteessa niiden tuottamaan yleiseen hyvään ja elämisen laatuun. Ongelmana on vain se, että missään ei ole sitä ylimääräistä rahakasaa, jolla tällaiset yhteiskunnalliset epäoikeudenmukaisuudet voitaisiin korjata kertaheitolla ja pysyvästi. 

Kaikkein vauraimpien palkansaajien teollisuusliitot ovat nyt pistämässä kansantaloutta polvilleen. Tällainen vanhan liiton raamatullinen johtajuus vie kansakunnan hätätilaan, ja sen profeetat herättävät lähinnä myötähäpeää. 

Suomalaisen paperikoneen elämänlanka puhki kilpaillulla ja supistuvalla markkinalla voi katketa niinkin pieneen asiaan kuin 24 kikytuntiin. Ne palkansaajat, jotka joutuvat kohtaamaan tämän todellisuuden omassa elämässään, eivät kiittele liittojaan monimuuttuvassa maailmassa johtavia yhden totuuden miehiä. 

Toivottavasti asemansa ihmeen kaupalla uusineet ministerit oppivat viime syksystä, että ay-liikkeen mieliksi sooloilu tuhoaa hallituksen eikä hyödytä liittoja. 

Kaikki hallituksen työkalupakissa olevat ratkaisut saavat äänestäjät oikeutetun raivon valtaan. Se on vaan kestettävä. Hallituksen pitää kehittää sekä keskuudessaan että eduskuntaryhmissään henkinen sisäilmasto, jossa ahdistuksen hetkelläkään ei ihan heti rynnätä ulko-ovelle. 

Hallituksen on estettävä tilanne, jossa mahdottomien palkankorotusten ja kohtuuttomien lakkojen luoma kaaos tuhoaa työn tekemisen kulttuurin. Nopeita temppuja ei ole, mutta historia osoittaa, että suuret yhteiskunnalliset uudistukset toteutuvat yleensä pikkuhiljaa, askel kerrallaan.

Mitä on tekeillä

Vasemmistoliito näyttää kuopivan maata rynnätäkseen ulos hallituksesta. Keskusta vokottelee Paavo Väyrystä apuun. Voi olla, että Sanna Marin kirjautuu historiaan vielä lyhytikäisemmäksi pääministeriksi kuin edeltäjänsä. Anderssonin ja Kulmunin kannattaisi pysähtyä miettimään, mitä nyt ihan oikeasti on tapahtumassa. He ovat siitä vastuussa.  

Raikas tuulahdus

Akateeminen eliitti näyttää heränneen siihen realiteettiin, että huipputasoinen journalismi on yhtä arvokas yhteiskunnan rakennetekijä kuin huipputasoinen akateeminen tutkimus. Toimittaja Tiina Merikannon ja Helena Petäistön tohtorinhatut ovat raikas tuulahdus akateemisesta norsunluutornista jokapäiväiseen yhteiskuntaelämään. 

NUOREN POLIITIKON TAAKKA 

Kolumni Etelä-Suomen sanomat 16.1.2020

Mies- ja naispoliitikot ovat ainakin yhdellä tavalla samanlaisia ryhmiä. Niissä molemmissa on muutamia luonnostaan lahjakkaita yhteiskunnallisten asioiden ymmärtäjiä ja toimijoita. Sitten niissä on suuri joukko parlamentin yleistyöläisiä, ja muutama ressukka, jotka luulevat olevansa päättäjä, kun ovat sattuneet pääsemään eduskuntaan. 

Se ei oikeastaan ole juhlan aihe, että uudessa hallituksessa on naisenemmistö. Mutta se tuntuu hyvältä, että nyt kunnolla näkyviin päässeiden ministerien joukossa näyttää ainakin ensivaikutelman perusteella olevan joitakin ykkösluokan lahjakkuuksia. 

Silti huolestuttaa, ja sen aiheen julki laittaminen raivostuttaa joitakin ja naurattaa monia, mutta se täytyy vaan kestää: Suurta vastuuta kantavien poliitikkojen nuoruus sisältää riskin, ja tämä ongelma koskee yhtä lailla miehiä kuin naisia. 

                                           x                    x                    x

Pikahissillä yläkerroksiin noussut on matkalla varmasti oppinut takuuvarmat vakiolauseet, joilla isot asiat kuitataan elegantisti. Riskit kasvavat sitten kun pitäisi tietää tai vaistota isojen asioiden laajat linjat ja tärkeät pikkupiirteet, joiden ymmärtämistä tarvitaan hyviin päätöksiin. Nämä riskit ovat suurimmillaan turvallisuuspolitiikassa.

Sillä alueella pitkän kehityslinjan katkaiseminen pienellä virhepäätöksellä voi aiheuttaa vahinkoa, jonka korjaaminen vie paljon aikaa ja rahaa tai on mahdotonta. Niin voi käydä, kun yleisessä aatteilussa ja poliittisessa navigoinnissa ansioituneet nuoret menestyjät joutuvat tekemään isoja ratkaisuja oudossa ympäristössä.  

Turvallisuuspoliittiseksi yleisviisaudeksi riittää tavallisesti sanoa, että meillä on hyvät suhteet kaikkiin naapureihin ja keskusteluyhteyttä pidetään yllä tilanteen sallimalla tavalla.  Siinä koko juttu, ja totta joka sana, mutta se ei riitä suurissa perusasioissa.

Vuosikymmeniä sitten samanlainen vakiolause ilmoitti, että ystävyys ja luottamus vahvistuvat vuosittain ja rauhanomainen rinnakkainelo kehittyy. Tämän kulissin katveessa rakennettiin puolustuskykyä pienin askelin siltä varalta, että ystävyys, luottamus ja rauhanomaisuus osoittautuvat lumeeksi. Niin tehtiin naama peruslukemilla myös ylimielisen uhkailun paineessa 1970-luvulla ja musertavan talouskriisin ahdingossa 1990-luvulla. Se piti vaan tehdä. 

Silloin Suomi toimi eikä vain julistanut. Naapurit näkivät sen ja hyväksyivät, koskea tekivät itse samoin. Paitsi Ruotsi, joka hetken huumassa päästi aluepuolustuksensa romahtamaan. Sen virheen korjaaminen maksaa maltaita ja kestää vuosikymmeniä, eikä ole varmaa, onnisuuko sittenkään. 

                                           x                    x                    x

Nuorten päättäjien urakehitys viittaa siihen, että heillä on kykyä oppia uusia asioita tekemällä niitä.  Paljon haltijaksi nousseen poliitikon kannattaisi sen lisäksi jalostaa päätöskykyään harrastamalla tai peräti opiskelemalla poliittista historiaa ja valtio-opin ilmiöitä. Tai edes pitämällä sisäistä seminaaria mielessään tai lähipiirissään siitä, mitä uutisissa näkyvien kulissien takana todella tapahtuu, ja miten sellaisessa ympäristössä suunnistetaan. 

On tärkeää, että tiukan paikan tullen hallituksessa on tietopohjaa ja älyllistä tehoa, jotka ylittävät  sukupolvi-, sukupuoli- ja puoluerajat. 

Trumpin möhläys

Vähitellen alkaa varmistua, että irtautuminen Iranin ydinaseohjelman hallinnointia yrittäneestä sopimuksesta pari vuotta sitten oli presidentti Donald Trumpin uran suurin möhläys. Jumaloidun kenraalin tappamisen jälkeen Iranilla ei ole enää muuta mahdollisuutta kuin rakentaa se onneton pommi. Trumpin ryntäily kansainvälisen politiikan vaikeimmalla alueella varmistaa, että toteutuu juuri se vaihtoehto, jonka Trump ilmoitti estävänsä.

Koiviston paluu elämään

Päällimmäiseksi Jari Tervon aivan erinomaisen Mauno Koivisto-dokumentin viimeisestä osasta jäi yksityiskohta, jonka kantavuus koko sarjan kohdalla on ratkaiseva. Monessa aikaisemmassakin osassa hienosti kunnostautunut Antti Blåfieldin kuvaus Koiviston matkasta Englantiin mansikanpoimimisleirille avasi riipaisevasti Koiviston psyyken syvän kauheuden. Blåfield teki se vavahduttavan lämpimästi, terävästi, kunnioittavasti, armottomasti ja ihaillen. Mielessäni ailahti melkein pyhän kokemus, havainto siitä, miten elämän valo alkoi palautua synkän uskonnollisuuden ja mieltä raastavan sodan kovuuden vihaksi kovettaman Koiviston sielunelämään. Tämä oli suomalaisen journalismin suuria hetkiä. 

Savonlinnassa kauan sitten

Joskus 1980-luvun alkupuolella Savonlinnassa aamutuimaan paikallisen sairaanhoito-opiston ankeassa asuntolassa jonotimme vaimoni kanssa kukin omaamme salamimakkimakkaran viipaletta kahvin kanssa. Matti Ahde siinä meidän edellämme viritti keskustelun edellisillan oopperaproduktion vivahteista. Totesin, että tällaisista demaripoliitikoista minä tykkään.

Sardiiniliike

Italiassa näyttää syntyvän sardiinien kansanliike, joka tuntee tehtäväkseen muistuttaa, että maassa on myös sivistyneitä ja älykkäitä ihmisiä. Siinä ympäristössä tuo tuntuu todella terveeltä ja raikkaalta hätähuudolta. Eipä olisi pahitteeksi Suomessakaan.
Jukka Tarkka
Entinen, ja nykyisin jo varttunut nuorsuomalainen

Isis-naisen tehtävä

Eroaako Isis-terroristien hallintaansa kaappaamien suomalaisten naisten ja heidän lastensa tilanne nykyisestä suomalaisesta oikeustodellisuudesta? Jos toinen lapsen vanhemmista on viinalla, järjestäytyneellä rikollisuudella tai huumeilla tuhonnut lapsensa mahdollisuudet kehittyä ihmisen arvoiseen elämään, lapsi voidaan ottaa huostaan, ja toivoa, että se auttaisi. Huostaanotto ilman äitiä Isis-leiriltä Suomeen on lapselle varmaan kauhea kokemus, mutta niin on myös jääminen leirille. On otettava huomioon, että Isiksen komennossa sen taistelijoiden naisilla on sama velvollisuus terroristitekoihin kuin miehillä.

Isis-naisen vastuu

Jukka Tarkka

1 min · 

Kun suomalainen nainen on päättänyt avioitua Isiksen soturin kanssa, hän ottanut vastuun omasta loppuelämästään, ja siihen kuuluvat myös tämän ratkaisun seurauksena olevat lapset. Hän ei voi vapautua vastuusta nyt, kun on käynyt selväksi, että päätös oli virhe, eikä kalifaatin uusi nousu ole näköpiirissä. 

Kun tiedetään, että romahtaneen kalifaatin strategiana on sijoittaa piinkovasti koulutettuja terrorismin etäpäätteitä länsimaisen elämän ytimeen, lapsiensa kohtalolla herkistelevien äitien sydäntä särkeviin vetoomuksiin on syytä suhtautua juuri sillä realismilla, jota presidentti Niinistö tänä iltana esitti. 

Suomen turvallisuusviranomaisten velvollisuutena on todeta nämä edessä olevan ratkaisun perustekijät. Poliittisen johdon velvollisuutena on ottaa huomioon tämän inhimillisen tragedian Suomen kannalta hyvin raskas reaalipoliittinen sisältö.

PALOMUURI KESTI

Etelä-Suomen Sanomat 12.12.2019

Puheenjohtaja Antti Rinteen kujanjuoksua kohti päämisterin noloa eroa on verrattu keskustan puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäen samanlaiseen kohtaloon 2003.

Jäätteenmäki oli silloin ottanut eduskuntavaaleissa rajusti yhteen sosiaalidemokraattien puheenjohtajan Paavo Lipposen kanssa tämän Irakin sotaa koskeneista lausunnoista. Syytökset perustuivat ulkoministeriön muistioihin Lipposen Washingtonin-matkalta. Ne eivät olleet tulenarkaa tavaraa, mutta julkisessa myllytyksessä alkoivat näyttää skandaalilta.

Vaalit niukasti voittaneesta Jäätteenmäestä tuli pääministeri, ja joutui heti näsäviisaiden toimittajien jyrän alle. Siinä tuiskeessa hän vahingossa istutti kuolemattoman lausahduksen. poliittiseen puheenparteen. Kun tentattiin, miten hän on voinut lainata sanatarkasti Lipposen keskusteluista tehtyä muistiota, hän vastasi: ”Minulla on kaksi korvaa.”

Räikeä sanailu peitti pääasian. Koko jutun ytimenä ei ollut dokumenttien vuotaminen vaan se, että Jäätteenmäki ei ymmärtänyt ulkopoliittisten asiakirjojen sisältöä. Se on huono ominaisuus pääinisterille.

x x x

Myös Rinteen eroon johtaneessa kiihkossa tapauksen syväsisältö taisi peittyä mediatykistön jyskytykseen. Kannattaa muistaa ministeri Sirpa Paateron ensimmäinen reaktio postilakkoon. Hän vaati Postia lopettamaan rikkurien pestaamisen lisäksi myös sen normaaliajan organisaatioon kuuluvan vuokratyövoiman käytön.

Valtion omistajapolitiikasta vastaavan ministerin pitää huolehtia valvomiensa yritysten toimintakyvystä myös poikkeusoloissa, ja varsinkin yhteiskunnan peruspalveluja tuottavan Postin kriisinkestosta. Mutta ministeri asettuikin lakkorintaman eturiviin vaatimuksella, joka olisi ilmeisesti lopettanut sen vähäisenkin toiminnan, johon Posti pystyi lakosta huolimatta. Paatero ei toista kertaa päästänyt ilmoille tällaista möläystä.

Antti Rinne perusti raivokkaan ja taitavan puolustuksensa siihen, kuinka ylevää sosiaalista sankaruutta hän osoitti puolustamalla pienipalkkaisten etuja. Se onkin jalo tavoite, mutta sillä tavalla omituinen, että pääministerillä on käytettävissään koko lainsäädännön kenttä, joka tarjoaa paljon tehokkaampia keinoja köyhyyden torjumien kuin ammattiliiton lakon tukeminen.

Rinteen hallituksen nimityksen yhteydessä heränneet epäilykset kävivät toteen nopeasti ja räikeästi. Rinne ja Paatero yrittivät käyttää ammattiliitoilta lainattua voimaa hallitustyöskentelyssä. Parlamentarismin ja korporatismin välisen palomuurin perusteet järkkyivät.

Keskustalle avautui harvinaisen herkullinen tilanne viheltää peli poikki, sillä sen eduskuntaryhmä riittää varmistamaan tai tuhoamaan hallituksen parlamentaarisen enemmistön. Keskustan uusi puheenjohtaja menetti mahdollisuutensa profiloitua vahvana johtajana. Hän käyttäytyi sivistyneesti, mutta ei pystynyt osoittamaan tilanteen vaatimaa päättäväisen tahdon säihkettä.

Silti keskusta onnistui puhdistamaan hallituksen toimintakulttuurin esittämällä ison kysymyksen oikeaan aikaan. Sosiaalidemokraatit viimeistelivät korjausliikkeen häätämällä korporatistisen salavaikuttajan parlamentaarisen hallitustyöskentelyn taustalta eduskunnan puhemiehistön ylevään rauhaan.

Omat koirat purivat

Maikkarin uutistoimitus onnistui eilen illalla houkuttelemaan uuden pääministerin kertomaan jotakin hyvin oleellista hallitusvaihdoksen syväsisällöstä, vastapainoksi Ylen TV-uutisten rituaalisten lausahdusten kertaamiselle. Sanna Marinin rauhallinen ja elegantti esiintymisensä ositti, että Antti Rinteen hallituksen romahduksen syy oli Antti Rinne. Täällä 4.12.2019 esittämäni hiljaisuuden muuri-efekti näyttää käyvän aika hyvin yksiin sen myllytyksen kulissien takana kokeneen ihmisen vaikutelman kanssa. Omat koirat purivat, ei haukkuen ja ulvoen vaan olemalla hiljaa

Uusi Alku?

Demarit osoittivat hienoa poliittista kypsyyttä ja tyylitajua illan suurissa päätöksissä. Antti Rinne pistettiin eduskunnan varapuhemieheksi, ja sieltä käsin hän ei pysty huohottamaan uuden päämisterin niskaan korporatistisia unelmiaan. Sirpa Paateron maineenpalautus oli henkilötasolla ehkä kohtuullinen, mutta ei mitätöi sitä mokaa, että hän tempautui postilaisten lakkokiimaan sopimattoman kiihkeästi. Demarien piireissä se on ansio. 

Näillä eväillä demarien yhteistyö keskustan kanssa voi ehkä onnistuakin. Ja ennen kaikkea kokonaisuusratkaisu luo uskoa siihen, että täällä 29.11.2019. kuvamani riski korporatismin vallankaappauksesta ja parlamentarismi romahduksesta  on toistaisesti väistynyt.

Kiukkuinen hiljaisuus

Jos puolueella on Suuri Rakastettu Johtaja, sen järjestöt ja kenttä eivät alistu katselemaan sivusta sellaista pyöritystä, johon Antti Rinne joutui yksin. Minuun teki syvän vaikutuksen lehtiartikkelin sivulause, jonka julkaisijaa en pysty muistin varassa täsmentämään. Sen sisältö jäi mieleeni suunnilleen näin:

Antti Rinne törmäsi hiljaisuuden muuriin, kun sanoi puolue-eliitin suljetussa tilaisuudessa, että jos on tyytymättömyyttä hänen johtamistapaansa, se olisi hyvä ottaa puheeksi omassa porukassa. Jos tämä tieto pitää paikkansa, se kertoo enemmän kuin jos vastauksena olisi ollut räikeiden syytösten ääneen ulvominen. Kiukkuinen hiljaisuus on äärimmäisen vaaran merkki, sillä sitä vastaan ei voi puolustautua. Ehkä tuollainen kokemus on pakottanut Antti Rinteen antautumaan.

Jännittävä ilta 2.12.2019

1.  Keskusta ja demarit ovat kuin skorpionit pullossa. Keskusta ei halua iskeä ensin, koska tietää, että myös ensimmäinen iskijä kärsii, vaikka iskun kohde tuhoutuu. Keskusta pelasi taitavasti ratkaisun demarien kotipesään. Ja demarit väistivät yhtä taitavasti, vaikka tajuavat varmasti olevansa epätoivoisessa tilanteessa. Heillä ei ole muuta ulospääsyä kuin keskustan nöyryyttäminen tai täysi katastrofi, johon he sitten kyllä vetäisivät mukaansa keskustan. Jos luottamuslauseäänestys kaataakin koko hallituksen eikä vain pääministerin, tuloksena voi olla, että sekä demarit että keskusta jäävät vielä entistäkin raskaamman jyrän alle yllätysvaaleissa. Keskustan taitava manööveri johti sen saman kuilun partaalle, johon demarit väistämättä joutuvat.