Pikakommentti 12.3.2019: Mitä Niinistö sanoi

Seitsemän tähden liikkeen puheenjohtaja Paavo Väyrynen esitteli Paasikivi-seuran järjestämässä vaalipaneelissa ajatuksiaan kuin olisi siteerannut presidentti Sauli Niinistöä. Muistini mukaan hän kertoi Niinistön sanoneen, että jos Venäjä alkaa nähdä Suomen Naton kaltaisena vihollismaana, Suomen on korostettava liittoutumattomuuttaan.

Luultavasti hän viittasi presidenttivaalin lähestyessä Helsingin Sanomissa 4.1.2018 julkaistuun haastatteluun. Niinistö kysyi siinä itseltään, millaisessa tilanteessa hän voisi vakavasti harkita Nato-jäsenyyttä. Toinen hänen vastaukseksi kuvaamansa tilanne meni näin: Jos venäläiset alkavat nähdä Suomen ”samanlaisina vihollisina kuin Naton, olemme menettäneet mahdollisuuden pysyä kriisien ulkopuolella, ja silloin ei ole mitään hävittävää. Silloin sitä on vakavasti harkittava”.

Väyrysen tulkinta tästä osoittaa melkoista luovuutta. Useimmille se näyttää kai siltä, että siinä Niinistö puhui Nato-jäsenyydestä eikä sotilaallisesta liittoutumattomuudesta.

Pikakommnetti 8.3.2019: Kuka kantaa vastuun

Toimitusministeristön aseman surkuttelu kannattaa rajoittaa sisäpolitiikkaan. Sillä aluella sellainen porukka on tietysti täysin rampa ankka. Mutta EU-politiikassa, kansainvälissä tilanteissa ja turvallisuusasioissa, sotilaallisista kriiseistä puhumattakaan asia on erinomaisen selvä. Maalla on aina hallitus, hallitus, ja hallitus.

Toimitusministeristö kantaa kaiken aikaa täyden vastuun kaikista asioista. Toimitusministeriön asemassa on sellainenkin piirre, että se luultavasti tukeutuu poliittista hallitusta enemmän virkamiesosaamiseen. Varsinkin kaikkein pahimmissa kuviteltavissa olevissa tilanteissa se ei ole yhtään huono tilanne.

Pikakommentti 8.3.2019: Miten se nyt menikään

Hallitus erosi, kun sote romahti. Vai oliko se niin päin, että hallitus romahti ajat sitten, mutta sote vasta nyt. Vai niinkö, että sote romahti syksyllä, mutta hallitus huomasi sen vasta keväällä. Joka tapauksessa näin ehkä saatiin rokotus maakuntahallinnon mammuttitautia vastaan.

Pikakommentti 7.3.32019: Nato-optio

Nato-optio on väärä ja harhaan johtava iskusana. Se luo kuvitelmaan siitä, että Suomella olisi joku myötäsyntyinen oikeus Nato-jäsenyyteen. Ei ole. Mutta jos Suomen Nato-jäsenyys on Naton kannalta toivottava ja tarpeellinen, se on eri juttu. Nyt on sellainen tilanne. Nato tarvitsee Suomea ja se on Suomen etu.

Kauhein skenaario, mikä Baltian puolustuksesta vastaavia Nato-komentajia ahdistaa on se, että heidän puolustuksensa sivusta ja selusta on avoin. He tarvitsevat Suomen ja Ruotsin yhteistyötä. Tämä uhka näkyi jo suomalaisen koululaivan Matti Kurjen saunaillassa 16.6.1970 neuvostoliittolaisen kommodorin suomalaisten saunotuksen, voileipien ja oluen hersyttämässä opastuksessa. (Jukka Tarkka: Karhun kainalossa ss. 79-80)

Hän todisti, että suomalaiset ihan turhaan hersytellä puolueettomuuttaan, koska Neuvostoliitto on joka tapauksessa päättänyt kriisin tullen ottaa haltuunsa Suomen etelärannikon satamat ja lentokentät.  Presidentti Urho Kekkonen on tallentanut tästä kertovan raportin vuosikirjaansa. Sinne hän sijoitti sellaisen materiaalin, jota arveli myöhemmin tarvitsevansa.

Kolumni 7.3.2019: VIRON ITSENÄISYYS

Ulkopolitiikan pohjavirrassa kulkee historia

Etelä-Suomen Sanomat 7.3.2019

Tohtori Markku Reimaan uusin kirja kertoo sota-ajan vaikutusvaltaisesta, mutta melko näkymättömiin jääneestä huippudiplomaatista Aaro Pakalahdesta (Kekkosen kuiskaaja, Docendo 2019). Hän selostaa siinä melkein ohimennen tilanteen, josta alkoi pitkään piilossa pysynyt historiallinen jatkumo.

Kun Neuvostoliitto oli kesällä 1940 miehittänyt Viron, sen Helsingin-lähettiläs Aleksander Warma jäi Suomeen. Hän neuvotteli ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkönä silloin toimineen Pakaslahden kanssa Viron Helsingin-lähetystön asemasta.   

Warma esitti sanamuotoa ”lähetystö keskeyttää toistaiseksi toimintana”, mutta Pakaslahti halusi muotoilua ”lähetystö lopettaa toimintansa”. Warma piti pintansa ja Pakaslahti lopulta hyväksyi virolaisten viimeistelemän nootin. Lähetystö ilmoitti siis keskeyttävänsä toimintansa toistaiseksi.

Nämä Viron katastrofista kesällä 1940 kertoneet sanat saivat 50 vuotta myöhemmin hämmästyttävän painoarvon. Silloin Esko Ahon hallitus pohti presidentti Mauno Koiviston johdolla Suomen asennetta uudelleen itsenäistyneeseen Viroon.

Reimaa kertoo kirjassaan osallistuneensa ulkoministeriön poliittisen osaston edustajana neuvotteluun pääministerin avustajien kanssa. Tässä pohdinnassa hän onnistui samalla osastolla työskennelleen valtiotieteen tohtori Alpo Rusin kanssa osoittamaan pääministerin kanslian väelle, että Suomi ei koskaan kansainvälien oikeuden muotojen mukaisesti tunnustanut Viron liittämistä Neuvostoliittoon.    

Pääministeri Aho oivalsi heti tämän historiallisen havainnon poliittisen merkityksen. Presidentin kanssa neuvotellessaan hän esitti voimakkaasti, että Suomen ei tarvinnut enää tunnustaa Viron itsenäisyyttä. Se oli tunnustettu jo 1919, eikä tunnustus menettänyt merkitystään Viron miehityksen aikana.  

Presidentti Koivisto näyttää heti todenneen, että Ahon esityksessä oli poliittista pontta ja historiallista kantavuutta. Siltä istumalta Koivisto luopui pitkään harjoittamastaan ajan peluusta suhteessaan Viroon. Kun sen itsenäisyyttä voitiin pitää selviönä, vuoden 1990 tilanteen ratkaisuksi riitti diplomaattisuhteiden palauttaminen.  

Tätä vaihetta lyhyesti sivunneessa kirjassani Venäjän vieressä (Otava 2015) olen todennut, että kokeneen presidentin ja aloittelevan pääministeri suhde näyttää muuttuneen ratkaisevasti tässä Viroa koskeneessa päätösprosessissa. Aho saavutti Koiviston luottamuksen ja heidän välilleen lähti kehittymään hyvin toimiva yhteistyösuhde.

Se ilmeni heti. Kun ratkaisu oli tehty, Koivisto antoi Ahon tehtäväksi selostaa tilanne ulkona odottaneille uutisnälkäisille toimittajille. Tämän suuruusluokan päätöksen julkistaminen olisi ajan tavan mukaan kuulunut presidentille tai ulkoministerille, mutta nyt Koivisto antoi tilaa ja näkyvyyttä nuorelle pääministerille. Ulkoministeri Paavo Väyrynen joutui muiden minisetrien rivistössä seuraamaan sivusta, miten Aho loisti asetelmassa, joka olisi oikeastaan voinut kuulua hänelle.  

Miehitetyn Viron Helsingin-lähetystön asemaa kuvaamaan 1940 valitut sanat antoivat puoli vuosisataa myöhemmin Suomelle mahdollisuuden tukea Viron itsenäisyyden palautumista eleellä, jonka kauneus kumpusi näiden maiden yhteisestä historiasta.

Tekee mieli tiivistää kaksi mahtipontista oppisisältöä tästä pitkästä kehityskaaresta. Ulkopolitiikan ja diplomatian johtajien kannattaa seurata, millaista historiasta periytyvää oheistietoa kulkee oman ajan tapahtumien pohjavirrassa. Siksi on tärkeää huolehtia siitä, että linjanvalintoja valmistelevissa organisaatioissa on historian tuntijoita ja historiantutkimuksen työtapojen osaajia.   

Pikakommentti 1.3.2019: Iltalypsyn paikka

Kuinkahan monta kertaa peräjälkeen näille perustuslakiasiantuntijoille pitää tarjota iltalypsyjakkaraa. Jos sote tai tiedustelulakipaketti tai milloin mikäkin iso asia on niin perusteellisesti päin pieleen kaikilta osiltaan, niin mitäpä jos he yhdellä kerralla pläjäyttäisivät pöytään koko sen kauheuden julkisuuteen saman tien.

Näyttää siltä, että TV:n iltauutisten tarjoamaa julkisuusglooriaa ei voi vastustaa. On varmaan kivaa paistatella kansallisen median loisteessa ilta toisensa jälkeen esittämällä vakavaa huolestumista milloin mistäkin pilkun paikasta milloin minkäkin valiokunnan mietinnöstä. Jos tämä kaikki on perustuslakiasiantuntijoille niin kristallinkirkkaasti selvää jo alun perin, niin mitäpä jos ilmoittaisivat sen julkisuuteen alkajaisiksi saman tien yhdellä kerralla.  

Pikakommentti 28.2.2019: Omat koirat purivat

Sen siitä saa, jos presidentti öykkäröinnillään karkottaa kaikki vähänkin kansainvälistä kokemusta saaneet virkamiehet avustajakunnastaan ja lähtee soitellen sotaan vain sillä perusteella, että juuri hän on maailman paran diilin tekijä.
Mahalaskuun päätynyyttä huippukokousta Trumpin hallinnossa valmistelleella virkamieskunnalla ei selvästikään ollut harmainta aavistusta siitä, mistä asemista Pohjois-Korea lähtee neuvotteluihin, ja mitä se sieltä hakee. He taluttivat presidenttinsä ansaan huomaamatta sitä itsekään.
He taluttvat presidenttisä ansaan huomaamatta sitä edes itsekään. Ja hämmästys on hirmuinen, kun kyynisen diktaattorin mielistely ja julkinen nöyristely hänen edessään ei johdakaan diiliin. Diilin tekijät ovat nykyisin ihan muualla kuin Valkoisessa talossa.

Pikakommentti 26.2019: Miten laki säädetään

Kannatan ajatusta valtion kustantamasta toisen asteen koulutuksesta. Silti kauhu täyttää sydämen kun niin tärkeän asian virittäneet kansalaisaloitteen puuhaihmiset  eivät ole ottaneet selvää niin yksikertaisetsaa perusaisasta kuin se, että miten uusi lainsäädäntö käynnistyy eduskunnassa. He todella tarvitsevat sitä koulutusta, jonka hankkimista haluavat tehostaa.

Kolumni 21.2.2019: YHDESSÄ YKSIN

Suomi ja Ruotsi yhdessä yksin

Etelä-Suomen Sanomat 21.2.2019 
Suomalainen ajatuspaja Libera ja sen ruotsalainen kollega Frivärld ovat pohtineet Itämeren turvallisuustilannetta. Siitä syntyi Hanasaaren kulttuurikeskuksessa toteutettu pikaseminaari, jonka otsikko pelkisti nokkelasti Suomen ja Ruotsin yhteiselon ongelman: Yhdessä yksin? Onnittelut sen keksijälle. Harvoin näkee näin tiiviistä ajatuksen ja sanonnan ristiinkytkentää. Varsinkin kun siihen on liitetty kysymysmerkki.

Seminaarin istunnot syvensivät yllättävästi sen pääotsikon sisältöä. Näiden pohjoismaiden turvallisuuspoliittinen läheisyys ei ole ihan niin herttaista kuin on tapana julistaa. Ruotsi on sittenkin sen verran yksin, että Suomi ei voi olla ihan täysin yhdessä sen kanssa.    

Ruotsi on yhteistyössä Yhdysvaltain ja Naton kanssa yhtä innokkaasti kuin Suomi, mutta virallisissa lausunnoissaan se torjuu Nato-jäsenyyden kaikissa olosuhteissa, ainakin nykyisen. 

vähemmistöhallituksen elinaikana. Suomi taas korostaa mahdollisuuttaan jatkojalostaa yhteistyötä lännen kanssa Nato-jäsenyydellä. Tällä jakolinjalla naapurukset ovat erillään. Suomi voi kuvitella olevansa yhdessä myös Naton kanssa, mutta Ruotsi ei. Ruotsi on vähän enemmän yksin kuin Suomi.

Naapurit ovat sitoutuneet vain siihen, että Nato-asiassa ei aiheuteta toiselle yllätyksiä, kuten EU-kysymyksessä aikoinaan. Ne eivät ole sitoutuneet yhdessä liittymään Natoon eivätkä yhdessä pysymään siitä erossa. Jos Suomi arvioi tarvitsevansa puolustusliiton jäsenyyttä ja voivansa sen saavuttaa, Ruotsille annettu sitoumus täyttyy sillä, että Suomi ajoissa ilmoittaa aikomuksestaan. Ruotsi sitten joko sopeutuu siihen tai seuraa mukana. Kumikin päättää itse.  

                                            x                    x                    x

Ruotsin turvallisuuspolitiikkaa määrävään asemaan päässeet poliitikot unelmoivat maansa puolueettomuuden ikuisuudesta. Samaa väljähtänyttä nostalgiaa on Suomen Nato-vastaisten populistien haikailussa yya-ystävyyden perään.

Ruotsin demarivetoisen Nato-kammon oudoin piirre on sen osoittama tietämättömyys tai piittaamattomuus siitä, millä säännöillä nyt pelataan. Nyt on voimapolitiikan korkeasuhdanne. Voimaa vastaan voi puolustautua vain vastavoimalla ja pelotteelta. Jos ei ole kovin paljon voimaa, jo kainokin liputus Nato-jäsenyyden mahdollisuudella luo pelotetta, joka opastaa Venäjää  varovaisuuteen. 

Ruotsin sosiaalidemokraatit ovat palanneet tämän valttikortin käsistään. Sama henki elää myös Suomessa, vaikka eduskunnan suuren enemmistön moneen kertaan hyväksymä turvallisuuslinja sisältää mahdollisuuden hakeutua Natoon. Ruotsi on joutunut turvallisuushämärässä elävän suuren puolueen komentoon. Sama uhkaa Suomea vielä tänä keväänä. Se ei lupaa hyvää Itämeren alueen turvallisuudelle

Euroopan turvallisuuden polttopiste on siirtynyt kylmän sodan aikaisilta sijoiltaan keski-Euroopasta. Se ei ole enää Fuldan kapeikossa Erfurtin ja Frankfurt am Mainin välillä. Se on siirtynyt tuhatkunta kilometriä Itämeren eteläosaan, Baltian puolustuksesta vastaavan Naton pohjoisen siiven selustaan Kaliningradin alueelle.  

Ruotsin hallituksen kummallisella asenteella voi kuitenkin olla raaka voimapoliittinen tausta. Ehkä tämän puolueettomuuden lippua kantavan jalon ritarin selustaa varmistaa edelleen Yhdysvaltain salainen turvallisuustakuu, kuten jo kylmän sodan aikana. Se tekisi ymmärrettäväksi myös Ruotsin käsittämättömän oma-aloitteisen aseistariisuutumisen parikymmentä vuotta sitten.

Suomen poliittisessa kentässä rehottavalle populistiselle Nato-kammolle on vaikea löytää edes tuollaista arvailuun perustuvaa selitysyritystä. Sille on vaikea keksiä muuta taustaa kuin yya-huumasta jääneen suomettumiskrapulan aiheuttama ajatuskatkos.    

Pikakommentti 20.2.2019: Kyy Alma Materin povella

Voi hyvä tavaton. Huomasin Hesarin Minne mennä-palstalta esitelmätilaisuuden, jonka teemana oli rakkauden mysteeri muinaisessa Egyptissä. Onpa mielenkiintoista. Miten ihmeessä ikivanhojen hautalöytöjen ja kulttirakennusten tutkimuksessa on päästy käsiksi noin jännään asiaan. Siis sinne.

Siellä kuulin, että pyramidin hautakammion paljaiden seinien mittasuhteet ovat piin kerrannaisia tai osia, ja siitä seuraa, että jos ihminen osaa laulaa taajuudeltaan oikean äänen, holvi alkaa resonoida. Pyramidien rakenne osoittaa, että niitä on alun perin alkanut rakentaa toistakymmentätuhatta vuotta sitten sammunut korkeakulttuuri, jolla oli koneelliset menetelmän kiven leikkaamiseen. Pyramidityömailla kymmeniä tonneja painavia kivijärkäleitä liikuteltiin levitaatiolla. Pyramidien kammioissa suoritetut rituaalit ovat palauttaneet kiviarkkuun suljetun totuuden etsijän oman persoonallisuutensa tuntemattomiin kerroksiin ja valekuoleman kautta opastaneet hänet kohti täydellistä totuutta. Ja tämän kaiken kuulin siinä Helsingin Yliopiston Porthanian luentosalissa, jossa väittelin tohtoriksi yli 40 vuotta sitten.

Miten ihmeessä tämän luentosarjan järjestänyt Forum Humanum ry on päässyt kyyn tavoin luikertelemaan minun Alma Materini povelle?

Pikakommentti 14.2.2019: Tiedustelun toimintakulttuuri

Fundamentalistit vaativat perustuslaillista kirkasotsaisuuta lainsäädännöltä, jonka pitäisi antaa Suomen tiedustelulle siltä tähän asti puuttuneet työkalut. Sen kansainvälisen toimintaympäristön keskeinen työmenetelmä on kieroilu, joka ei säikähdä, vaikka tiedustelu luiskahtaisi vakoilun ja sabotaasin puolelle.

Kannattaa varoa, että perustuslaillinen puhdasoppisuus ei jo etukäteen tylsistä niitä aseita, joilla Suomen tiedustelu saa puolustautua maan turvallisuutta uhkaavia epäystävällisiä toimijoita vastaan. 

Tulee mieleen sotasyyllisyysoikeudenkäynti, jota käsitelevä väitöskirjani tarkastettiin hyvin monta vuosikymmentä sitten. Siinä jouduttiin törkeästi loukkaamaan perustuslain kaikkein keskeisempiä säädöksiä Suomen pelastamiseksi vielä pahemmalta kohtalolta kuin se, mihin se oli jo joutunut.

Jos nyt vireillä olevan lakiuudistuksen jotkut tiedustelun kannalta tarpeelliset yksityiskohdat voisivat ehkä uhata joitakin perusoikeuksia, kysymys on luultavasti varsin pienistä oikeudenloukkauksista siihen verrattuna, mitä kaikkia menetelmiä kriisitilanteissa on jouduttu käyttämään.

Pelkkä perustuslaillinen oikeaoppisuus ei riitä pahojen aikeiden torjumiseen. Pitää ottaa huomioon myös se toimintakulttuuri, joka vallitsee tiedustelun työkentällä.

Kolumni 7.2.2019: TWIITIN TEHO

Voittaako twiitti perustuslain? Etelä-Suomen Sanomat 7.2.2019

Presidentti Donald Trumpilla on pakkomielle. Aina silloin tällöin pitää täräyttää jotakin uskomatonta, että huomattaisiin. Taktiikka toimii hyvin, mutta mediamyllerryksen nostaminen on helpompaa kuin sen käyttövoimaksi otetun poliittisen jymypaukun toteuttaminen.

Washingtonin vallan käytäviltä kuuluvien vihjeiden mukaan presidentti valmistelisi Yhdysvaltain vetäytymistä Natosta. Se voi tietysti olla klassinen harhautus media ohjaamiseksi kauhistelemaan välillä muutakin kuin vain Trumpin kompastelevaa muuriprojektia. Mutta voihan twiitti olla kivenkovaa propagandaakin. Trump korventaa eurooppalaisia siitä, että ovat ulkoistaneet turvallisuutensa rahoituksen Yhdysvalloille. Siihen hänellä on hyvät perusteet.

Toisen vihjetiedon mukaan kongressissa olisi valmisteilla tahdonilmaus, joka kaataisi presidentin sotilaallisen eristäytymispolitiikan heti alkuunsa. Jos kongressi alkaa etukäteen vastustaa presidenttiä, syntyy huikea mutta ei ennenkuulumaton jännite. Sellaisen draaman alkumuoto koettiin 100 vuotta sitten ensimmäisen maailmansodan päättyessä.

Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson johti voittajan elkein sodan hävinneen Saksan lopullisesti nöyryyttäneen Versaillesin rauhansopimuksen valmistelua. Hänen jo sodan aikana julistamansa 14 kohdan ohjelman tarkoituksena oli kitkeä kansainvälisestä politiikasta sota, valehtelu, vakoilu ja muut kieroilun muodot. Sellaisen ihanteellisen järjestyksen valvojaksi piti perustaa arvovaltainen maailmanjärjestö. Tämä kaikki kirjoitettiin Versaillesin sopimukseen ja niin syntyi Kansainliitto.

Versaillesin rauha oli Wilsonille loistava voitto, mutta kotikentällä omat koirat purivat. Republikaanien hallitsema senaatti ei halunnut ryhtyä demokraattien riveistä valitun presidentin johdolla eurooppalaisten katutappeluiden erotuomariksi. Senaatti ei hyväksynyt Versaillesin rauhansopimusta ja Yhdysvallat jäi presidenttinsä ideoiman Kansainliiton ulkopuolelle.

Nyt voi syntyä 100 vuotta sitten vallinneen asetelman käänteinen toisinto. Presidentti haluaa irtiottoa Euroopasta, mutta kongressi pelkää Nato-eron heikentävän Yhdysvaltain poliittista uskottavuutta niin, että siitä olisi enemmän haittaa kuin olisi hyötyä siitä, että puolustusmenoja voisi ehkä vähän pienentää. Ilmassa on suuren perustuslaillisen kriisin tuntua. Johdetaanko Yhdysvaltoja Valkoisesta talosta vai Capitol-kukkulalta?

Tilanne oli 100 vuotta sitten niin selvä, että tätä kysymystä tuskin esitettiin. Yhdysvaltain perustajaisät sommittelivat jo 1700-luvun lopulla liittovaltiolle perustuslain, jonka johtoajatuksena on rajata vahvan presidentin valta niin, että kenellekään ei tulisi mieleen pyrkiä diktatuuriin. Ensimmäisen maailmasodan loppuvaiheessa senaatti voitti presidentin kaikilla tuomariäänillä.

Yhdysvaltain perustuslain toisen artiklan toisen sektion toinen kohta on sama kuin 100 vuotta sitten. Sen mukaan presidentillä on oikeus solmia sopimuksia senaatin neuvojen ja suostumuksen mukaisesti, ja senaatti päättää niistä kahden kolmasosan enemmistöllä. Yhdysvallat liittyi Natoon kesällä 1949 kun senaatti hyväksyi äänin 83-13 Naton perustaneen Pohjois-Atlantin sopimuksen.

Voiko presidentin twiitti ohittaa perustuslain säädöksen mukaisesti tehdyn senaatin enemmistöpäätöksen? Vai tarkoittaisiko se vain Yhdysvaltain irtautumista Naton sotilaallisista rakenteista kuten Ranska vuosina 1966-2009? Siinä tapauksessa Pohjois-Atlantin sopimus olisi edelleen voimassa ja sitoisi Yhdysvaltoja. Sen viidennen artiklan mukaan maailman mahtavin supervalta voisi tukea hyökkäyksen kohteeksi joutuneen Nato-maan puolustusta lähettämällä vaikkapa huopia ja telttoja.    

Pikakommentti 5.2.2019 : Kysymys

Illan uutiset herättivät kyysymyksen. Kumpi on tärkeämpi: Sekö, että joku desimaaliluku on jossakin lakipykälässä. Vai se, että on rahaa palkata sellainen määrä osaavaa väkeä, että hoidon taso on hyvä. Kumpaan ryhmään kuuluvat oppositiopuoueet, populistivetoiset hallituspuolueet ja Petteri Orpo?

Kolumni 24.1.2019: POPULISMIN LAISKANLÄKSY

Etelä-Suomen Sanomat 24.1.2019

Britit pähkäilevät häveliään hämmennyksen vallassa, miten pitäisi suhtautua brexit-sirkuksen uusimpiin kuperkeikkoihin. Kansan tahdon mukaisesti yritetty ero Euroopan unionista näyttää tuottavan vain vaihtoehtoja, jotka kaikki ovat huonompia kuin Britannian nykyinen asema EU:ssa. Niinpä populistit joutuvat ilmeisesti yrittämään virheensä korjausta antamalla kansalle laiskanläksyn. Sama uudestaan. 

Alkuperäinen brexit-kansanäänestys järjestettiin fundamentalistisen kiihkon vallassa. Sen opin mukaan kansanäänestyksen tulos on aina ainoa oikea ratkaisu ja siksi vaikutuksiltaan ikuinen. Uuden kansanäänestyksen järjestäminen kiistäisi tuon hurmosuskon ytimen.

Kansanäänestyksen toinen kierros olisi arkijärjen mukaan epäjohdonmukainen. Olipa uudella äänestyslipulla kansalle esitetty kysymys sanamuodoltaan mikä tahansa, se ei aukaise brexit-umpisolmua. Vaikka kansa pyytäisi monta miljoonaa kertaa anteeksi edellisessä äänestyksessä tekemäänsä virhettä, se ei voi korjata eikä korvata mitään siitä tuhoista, jonka jo pelkkä idea brexitistä on tähän mennessä aiheuttanut. Se ei myöskään palauttaisi imperiumia siihen neitseelliseen alkutilaan, jossa kansan äänesti 2016. Edes kaikkivaltiaan kansan tahto ei saa historian virtaa palaamaan takaisin alkulähteilleen.

Uusi kansanäänestys olisi pohjimmiltaan äänestys kansanäänestyksestä, siis siitä uskomuksesta, että olipa kansanäänestyksen tulos millainen tahansa, se pantava toimeen viimeistä piirtoa myöten. Jos toinenkin kansanäänestys vaatii brexitiä mihin hintaan hyvänsä, se olisi ensimmäinen kerta, kun populismi ihan konkreettisessa todellisuudessa marssittaa kansan liput liehuen päin seinää.

Jos toinen kansanäänestys kumoaisi edeltäjänsä äänestystuloksen, se kumoaisi myös uskomuksen kansan erehtymättömyydestä. Samalla se palauttaisi kansanäänestyksen samanarvoiseksi toimintamalliksi kaikki muiden päätösmenettelyjen kanssa. Tavalliseen päätöksentekoon kuuluu se, että virheitä voi tapahtua, ja että virheiden tekijä joutuu korjaamaan ne.     

Kansanäänestyksen ainoaksi erityisominaisuudeksi taitaa jäädä sen luonnoton rakenne. Siinä päättäjillä on vain kaksi vaihtoehtoa, jotka ovat toistensa äärimmäisiä vastakohtia. Se on älyllistä köyhyyttä karuimmillaan. Luonnollisen päätösprosessin alkutilanteeseen kuuluu kehittää mahdollisimman monta vaihtoehtoa, joista sitten valitaan.

Brexit ei ole kuin paha uni, joka menisi ohi, kun jalo prinssi herättää horrokseen vajonneen. Vaikka brexit kumoutuisi, sen jo aiheuttamat tuhot evät korjautuisi, ja lisää voi hyvinkin olla tulossa. Suurimmat uhat väijyvät vielä piilossa imperiumin rojalistisen kulissin takana. Yhdistyneessä Kuningaskunnassa ei ehkä kohta ole mitään yhdistettävää. Riippumatta siitä, toteutuuko vai peruuntuuko brexit, Skotlanti, Wales ja Pohjois-Irlanti ovat tässä pyörityksessä saaneet niin kylmää kyytiä, että Lontoo on ehkä tuhlannut luottamuspääomansa viimeisetkin rippeet.  

Jotain hyötyäkin brexitistä voi sentään olla, vaikka kansanäänestyksen kummajainen jyräisi vielä toisenkin kerran yli Britannia ja Euroopan unionin. Ensin se osoitti, että ero Euroopan unionista ei ole kenellekään edullinen eikä helppo. EU:lla on sittenkin sen jäseniä sen verran hyödyttäviä ominaisuuksia, että ehdoin tahdin niistä irtautuminen ei taida olla järkevää.

Brexitin toinen kierros vahvistaisi, että kansanäänestys on kelvoton tapa tehdä päätöksiä, varsinkin jos sitä käytetään tähän asti tavallisimmassa formaatissa, jossa kaksi äärimmäistä vastakohtaa kiihdytetään nokkakolariin.

Pkakommentti 19.1.2019: 64 vai 48?

Kun Suomi 1990-luvu alussa keskellä laman kaaosta päätti investoida nykyisen kokoiseen Hornet-taistelukoneiden laivastoon, Venäjä oli neuvostokatastrofin jälkeisessä kaaoksen ja arvaamattomuuden tilassa.  Ratkaisu on vajaan kolmen vuosikymmenen aikana osoittautunut harviaisen kauaskantoiseksi. Sen avaama uusi toimintamalli on luonut Suomen puolustuksen nykyisen uskottavan ja johdonmukaisen perusrakenteen.

Edellisen Suomen ilmavoimien suurinvestoinnin jälkeen Venäjä on kaapannut neljältä lähialueensa valtiolta seitsemän maantieteellistä aluetta, josta osan se on liittänyt valtioalueeseensa, ja pitää muuta saalistaan sotilaallisessa ja hallinnollisessa valvonnassaan. 

On vaikea ymmärtää niitä suomalaisia puoluejohtaja, jotka omin silmin tämän kaiken nähtyään päättelevät, että on oikea hetki madaltaa Suomen ilmavoimien ja siis koko puolustuksen toimintakykyä. He ovat tietysti siltä osin oikeassa, että tuulen kaduilla ja toreilla pyörittämien irtopisteiden kerääjät ovat usein voittaneet vaaleissa. Mutta eivät sentään ihan aina.

Turvallisuuspolitiikan perusteita koskeva päätös on sentään vähän eri asia kuin loton takuuvarmojen voittonumeroiden arvaaminen. 

Pikakommentti 19.1.2019: Nato-vastaisuus vähnee

Kaikki Nato-kannatusta koskevat mielipidemittaukset ovat viime vuosina osoittaneet Naton vastustuksen pienentyvän merkittävästi. Iltalehden 19.1.2019 julkaistussa tutkimuksessa se oli tasan 50 prosenttia, Evan tutkimuksessa se on ollut selvästi alle 50 prosenttia jo muutamia vuosia. Viime syksyn MTS-tutkimuksessa se oli 59 prosenttia. Siinä aikasarjassa Naton vastustus oli suurimmillaan seitsemän vuotta sitten, 71 prosentissa.  

Pikakommentti 15.1.2019: Hullutus

Tätä kirjoittaessani (15.1.2019 klo 23.08) tiedetään, että brexit-sopimus kaatui Britannian parlamentissa. Tähän mennessä nähdyn koheltamisen olisi pitänyt osoittaa, että kansanäänestys on valtiollisten asioiden päätöksissä aivan vihoviimeinen hullutus. Siinä ne, jotka takuuvarmasti tietävät kaikkein vähiten päätettävänä olevasta asiasta, saavat ratkaisuvalan asiasta, joka vaikuttaa koko valtiokokokonaisuuden ja mantereen ja globaalisen elämänmenon tulevaisuuteen. Demokratia ei saa tarkoittaa sitä, että mikä tahansa hullutus on demokratian ylin ilmentymismuoto.

Pikakommentti 12.1.2019: Toiminnan nimi

Miten ihmeessä seksuaalirikosten käsittelyssä käytetty sanasto on voinut vakiintua nykyiseksi? Kaikkein törkeintä iljetystä sanotaan hyväksikäytöksi. Mitä hyvää siinä on?

Hyväksikäytöksi sanottu toiminta on seksuaalista väkivaltaa. Piste.    

Kolumni 10.1.2019: AURINGONLASKUN PRESIDENTIT

Etelä-Suomen Sanomat 10.1.2019 

Yhdysvaltain nykyinen presidentti alkaa yhä enemmän muistuttaa Neuvostoliiton viimeistä presidenttiä. Mihail Gorbatšov yritti kehittää neuvostomaan dynamiikkaa toistuvilla hyvien aikeiden vakuutteluilla – kuten myös Venäjän nykyinen presidentti. Donald Trump johtaa jättivaltiota erottamalla jokaisen näköpiiriinsä tulevan hallintokokemusta osoittaneen virkamiehen ja twiittaamalla tuikeasti perään. Neuvostoliitolle ja Gorbatšoville kävi niin kuin kävi. Trump ja Yhdysvallat keikkuvat kuilun partaalla, ja Trumpin ennuste on huonompi kuin liittovaltion.  

On vaikea kuvitella sellaista rikossyytettä, joka voisi johtaa presidentin viraltapanoon. Mutta Yhdysvaltain perustuslain toisen artiklan neljäs sektio nimeää viraltapanon perusteeksi myös rikosta lievemmän väärinkäytöksen (misdemeanor). Lisäksi tämän artiklan ensimmäisessä sektiossa säädetään tehtäviinsä kykenemättömäksi todetun presidentin syrjäyttämisestä. Trumpin käytöksessä on piirteitä, joihin nämä eron aiheen määritteet voisivat ehkä sopia.   

Trumpin sietämätön toiminta voi jossakin vaiheessa alkaa olla liikaa myös monelle republikaanille. Viraltapano tai syrjäyttäminen voisi ehkä toteutua, jos senaatin määräenemmistö toteaisi Trumpin poliittisen harkintakyvyn riittämättömäksi ja käytöstavat sopimattomaksi Yhdysvaltain presidentin tehtävään.

Jos tilanne alkaisi kehittyä tähän suuntaan, Trump tuskin jäisi odottamaan senaatin nöyryyttävää äänestystä, vaan tekisi nixonit. Siis ilmoittaisi eroavansa ja pakottaisi seuraajakseen automaattisesti tulevan varapresidentin etukäteen armahtamaan eroavan edeltäjänsä kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta.

Se ei kuitenkaan ratkaisisi Yhdysvaltain perusongelmaa. Ne melkein 63 miljoonaa yhdysvaltalaista, jotka 2016 äänestivät Trumpia, ovat siellä edelleen, ja hänen kannattajiaan voi olla nyt enemmänkin kuin silloin. Yhdysvaltain yhteiskuntarakenne muistuttaa kummallisella tavalla muinaisen Neuvostoliiton ja nykyisen Venäjän olosuhteita, enemmän kuin me jokapäiväisen uutisvirran seuraajat ehkä olemme huomanneet.

Julkisivultaan Yhdysvallat on paljon rikkaampi ja korskeampi kuin oli Neuvostoliitto hajotessaan ja Venäjä nykyisin. Mutta myös Yhdysvalloissa on sietämättömän suuri äärimmäisessä kurjuudessa toivottomuudessa elävä väestönosa. Neuvostoliitto yritti vapautua tästä ongelmasta lakkauttamalla itsensä ja toivomalla, että raunioista nouseva uusi Venäjä siivoaisi neuvostokommunismin jälkeensä jättämän tuhon. Uuden Venäjän ensimmäinen presidentti Boris Jeltsin ei pystynyt siihen, eikä nykyisen presidentin menestys näytä yhtään paremmalta.

Trump poistuu joka tapauksessa joskus Valkoisesta talosta, jos ei viraltapanon tai kykenemättömyyden takia lähiaikoina niin viimeistään toisen presidenttikautensa päättyessä 2020-luvulla. Hänen jälkeensä jäisi kuitenkin se köyhyyden ja kurjuuden olosuhde, joka nosti hänet valtaan ja lamautti supervallan hallinnon. Se ongelma on jäänyt ratkaisematta myös Venäjällä, kuten jäi Neuvostoliitossakin.  

Supervaltojen suunnattomasta rikkaudesta huolimatta niiden vakiorakenteeseen tuntuu kuuluvan armottomassa köyhyydessä ja pohjattomassa toivottomuudessa elävä valtava yhteiskuntaluokka. Tämä rakenne nostaa valtaan toinen toistaan kummallisempia johtajia.

On syytä varautua siihen, että Gorbatšovin, Putinin ja Trumpin jälkeen tulee vielä muita samanlaisia. Tästä lajityypistä on kaksi muunnosta. On niitä presidenttejä, jotka poliisivoimin pakottavat kadotetun kansanosan nöyryyteen ja niitä, joille kurjuuden ja köyhyyden kehittämä viha tarjoaa nostetta omahyväiselle vallanhimolle.

Pikakommentti 8.1.2019: No deal at all?

Kiinan ja Pohjois-Korean politiikan strategit näyttävät päätelleen, että maailman johtavaksi diilin tekijäksi julistautunut Yhdysvaltain presidentti on helppo houkutella huonoihin diileihin. Viime vuonna niin tekivät Kim Jong-un Singaporessa ja Vladimir Putin Helsingissä. Molemmissa kohtaamisissa presidentti Donald Trumpin saama diili taisi olla lähinnä no-deal-at-all. Saapa nähdä, käveleekö Trump samaan ansaa vielä kolmannenkin kerran vajaan vuoden sisään.