KYLMÄN SODAN JATKOILLA

 

Sanomalehti Ilkka-Pohjalainen julkaisi itsenäisyyspäivänä neljän turvallisuusasioita miettivän tutkijan lausunnot Suomen ulkopoliittisesta asemasta jännitteisessä tilanteessa. Kirjoittajia olivat Seppo Kääriäinen, Pekka Visuri ja Lasse Lehtinen. Tässä on minun osuuteni tästä harjoituksesta:

TURVALLISUUDEN UUSI MAANTIEDE
Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan vapausasteet ovat muuttunet dramaattisesti. Kylmän sodan aikana ratkaisut jouduttiin tekemään yya-pakkopaidassa. Tilanne muuttui alkusyksyllä 1990, kun presidentti Mauno Koivistoin tulkinta Pariisin rauhansopimuksen Suomen itsenäisyyttä rajoittavista artikloista vapautti sen yya-sopimuksen taakasta.

Kun Neuvostoliitto viime voimillaan yritti taivuttaa naapuriaan luopumaan Pax-tulkinnasta, Suomi ilmoitti pitävänsä yllä tarpeellista puolustuskykyä. Siihen päätyi suomettumisen aika. Kylmän sodan jälkeisinä vuosikymmeninä Suomi rakensi toimivan hyvinvointivaltion, kehitti uskottavan puolustuksen, varmisti asemansa Länsi-Euroopassa ja hakeutui Nato-kumppanuuteen.  

Suomen asema Euroopan turvallisuuskartalla avasi uusia ulottuvuuksia. Kun Venäjä toipui Neuvostoliiton romahduksesta ja alkoi uudestaan kasvattaa etupiiriään, Suomen länsieurooppalainen identiteetti ja puolustuksen asemointi olivat tapahtuneita tosiasioita, joita Venäjä ei enää voinut muuttaa. Suomi oli liukunut miltei huomaamatta Kremlin uuden johdon tavoittamattomiin.

Suomen turvallisuusasemaa eivät enää säätele sille ahdingon hetkellä sanellun sopimuksen artiklat vaan yhteydet Euroopan unioniin, Ruotsiin, Pohjoismaihin ja Natoon. Venäjä on edelleen Suomen suurin turvallisuusongelma, mutta vaara ei enää tiivisty 1 300 kilometrin mittaisella maarajalla idässä vaan muutaman sadan kilometrin levyisellä vyöhykkeellä lounaan kantilla, Suomenlahdella ja Ahvenanmerellä.   

Venäjän etukenoinen asenne lähiulkomaihinsa painosti Baltian maat vaatimaan lännen puolustusliiton konkreettista turvaa. Nato keskitti sinne pienet yksiköt näyttämään lippua. Itämeren turvallisuustilanne kääntyi päälaelleen. Supervaltojen jännitteen polttopiste on siirtynyt Keski-Euroopasta Itämerelle. Suomi ei voi mitään tällekään maantieteelliselle todellisuudelle. Sen on opittava selviytymään myös uusissa olosuhteissa.  

Nato joutuu Baltian puolustuksen suunnittelussa huomioimaan sen selustassa ja pohjoisella sivustalla avautuvat riskit. Naton etujen mukaista on varmistaa, että Venäjä ei pääse pureutumaan Suomen rannikkovyöhykkeille eikä Ahvenanmaalle. Se on myös Suomen puolustuksen tavoite.

Suomella on ensimmäistä kertaa historiansa aikana sellaista, mitä länsi arvostaa ja tarvitsee. Sillä on kyky ja tahto puolustaa rannikko- ja saaristovyöhykettään tavalla, joka hyödyttää Baltian ja Ruotsin puolustusta. Natolla on luontainen tarve tukea kriisitilanteessa ilma- ja merivoimillaan Suomen rannikkopuolustusta.

Jos Itämeren jännite pääsee eskaloitumaan aseelliseksi toiminnaksi, kriisin paine voi suunnata Suomen Nato-kumppanuuden liukumaan liittosuhteen suuntaan. Sauli Niinistö esitti presidenttiehdokkaiden paneelissa 30.10.2017 tämän ajatuksen perusrakenteen: kriisitilanteessa liittoutuminen voi syntyä ilman jäsenyyttä.