sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Pikakommentti 24.9.2017: Tuomiojan tulkinta

Erkki Tuomioja kommentoi ystävällisesti uutuuskirjaani Muistumia. (Helsingin Sanomat 24.9.2017, s. C6). Lissabonin sopimuksen keskinäistä avunantoa koskevan artiklan (42. artiklan kohta 7) tulkinnasta hän on kuitenkin eri mieltä kanssani. Kirjoitan siitä kirjassani (ss.352-353):

”Lopulta artiklaan lisättiin kokouksen sihteeritön muihin sopimuksen kohtiin sorvaama lausuma. Sen mukaan unionijäsenten keskinäinen auttamisvelvollisuus ’ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen erityisluonteeseen’.

Lausekkeen mukaan unionissa on [...] tavallisia jäseniä ja tiettyjä jäseniä. Natoon kuuluvilla unionimailla on velvollisuus auttaa hyökkäyksen kohteeksi joutunutta Natoon kuuluvaa unionimaata, ja oikeus saada niiltä apua, jos joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Natoon kuulumattomilla unionimailla ei ole velvollisuutta auttaa Nato-maita eikä oikeutta saada niiltä apua. Suomi oli ehdoin tahdoin aiheuttanut artiklalle sanamuotoon, joka jätti unionin tarjoaman lisäturvallisuuden Suomen ulottumattomiin.” 

Tuomioja perustelee omaa, minun esittämästäni poikkeavaa tulkintaansa esittämällä, että ”ilman tätä yhtä lailla Nato-maita kuin ei-Nato-maita koskevaa viittausta ’tiettyjen jäsenmaiden’ turvallisuuspolitiikkaan oli iso riski, että yksi tai useampi liittoumaton maa olisi silloin ilmoittanut jäävänsä koko artiklan ulkopuolelle. Tämän mahdollisuuden ja EU:n jakaantumisen torjuminen oli Suomelle tärkeä onnistuminen aivan siitä riippumatta, miten sen toteutuessa olisimme itse menetelleet.” 

En ole vieläkään vakuuttunut Tuomiojan tukinnasta. Tällä lisälausekkeella vain kerrattiin Lissabonin sopimuksen monessa muussakin kohdassa eitetty tiukka jako sotilaallisesti liittoutuneiden ja liittoutumattomien välillä. Sen mukaan Naton jäsenmaat takaavat toistensa turvallisuuden, eivätkä takaa Natoon kuulumattomille yhtään mitään. Unioni oli jo kauan ennen Lissabonin sopimusta jakautunut tiukasti kahtia. Nato-maat olivat omaa luokkaansa ja muut toissijaisia. Tämän asian korostaminen ja vahvistaminen vielä sopimuksen 42/7-kohdassa ei mielestäni ollut erityisen ansiokas valtiomiesteko.

2 kommenttia:

  1. Onko Tuomioja esittänyt todisteita siitä, että olisi ollut riski liittoutumattomien maiden jäämisestä artiklan ulkopuolelle? Vai oliko kyse vain hänen ja Halosen länsikammoisesta yksityisajattelusta.

    VastaaPoista
  2. Jo kauan ennen Lissabonin sopimusta oli täysin selvää, että Nato-maat eivät takaa mitään millekään muulle maalle kuin tiiselle Nato-jäsenelle. Lissabonin sopimuksen kohdan 42/7 onneton sanamuoto vain vahvistaa tätä jakoa, ja varmistaa, että edes suurimman hädän hetkellä unionin Natoon kuulumaton maa ei saa Naton tukea. Se on Halosen ja Tuomiojan historiallinen saavutus. Nyt Itämeren yhteisharjoitukset osoittavat, että Suomella on sellaista, mitä länsi ja Nato tarvitsevat. Baltian puolustaminen on mahdotonta, ellei Suomi pysty pitämään aluettaan omassa hallinnassaan. Nato voi ehkä Itämerellä syntyvän kriisin oloissa tukea Suomea joissakin tilanteissa. Mutta se ei ole varmaa, riippuu tilanteesta.

    VastaaPoista