Nato

Evan mielipidemittaus osoittaa, että Nato-jäsenyyden kannatusjakauma jatkaa entistä tahtia. Jäsenyyden kannatus on entisellä matalalla tasolla, vähän yli 20 prosentin. Jäsenyyden vastustus on painunut pysyvästi alle 50 prosentin tasolle. Naton vastustus oli jyrkimmillään vuosina 2007 ja 2012, yli 60 prosenttia. Tänä vuonna se oli 45 prosenttia, viime vuonna 46.

PAASIKIVEN VAARALLINEN VAALI

Etelä-Suomen Sanomat 26.11.2020

Vuoden 1950 presidentinvaalia edeltänyt poliittinen operointi oli outo. Kokoomus ja ruotsalaiset asettivat ehdokkaakseen J. K. Paasikiven. Myös sosiaalidemokraatit kannattivat häntä, mutta eivät nimenneet ehdokkaakseen.

Ilmassa oli ulkopoliittista uhkaa. Suomen kauppavaltuuskunta joutui odottamaan Moskovassa kuusi viikkoa. Viivytys tuntui mielenosoitukselta, mutta nyt sen tiedetään ainakin osittain johtuneen Kiinan ja Neuvostoliiton välillä jo orastaneista erimielisyyksistä.

Neuvostoliitin lähettiläs korvensi Suomen hallitusta havaitsemillaan neuvostovastaisuuden osoituksilla. Niitä oli kaikkialla; järjestötoiminnassa, kustannuspolitiikassa, elokuvatarjonnassa ja teattereiden ensi-iltavalinnoissa. Olipa lähettiläs saanut tietää senkin, että puolustusvoimissa oli keväästä 1949 lähtien otettu uudelleen käyttöön sana "ryssä".

Marraskuussa 1949 Stalinille esiteltiin KGB:n Informaatiokomitean runoilema selostus neuvostovastaisten ryhmien vehkeilystä Suomessa. Tämä paljastus oli tarkoitus lähettää eduskunnan porvaripuolueiden johtajille ja varmuuden vuoksi muutamalle ”demokraattiselle vaikuttajalle”.

Suunnitelma luotti siihen, että joku ilmiantokirjeen pelästyttämistä kiikuttaa sen Neuvostoliiton lähetystöön yhdessä kauhisteltavaksi. Se antaisi lähettiläälle hyvän syyn marssia ripittämään ja uhkailemaan Paasikiveä. Tarkoitus oli todistella presidentille, että Suomessa toimiva vastarintajärjestö valmisteli kaappausta, jonka tavoitteena oli fasistisen hallituksen muodostaminen. Siihen tulisivat sotasyyllisinä tuomitut Risto Ryti, Väinö Tanner ja sosiaalidemokraattien asevelisiiven johtohahmot.

Lähettilään oli tarkoitus vaatia Paasikiveltä pikaisia

vastatoimia, tai ”muutoin toimisi Neuvostoliitto, harkintansa mukaan." Professori Tuomo Polvisen Paasikivi-elämäkerta ei osoita, että presidentille olisi pidetty tällainen nuhdesaarna, mutta samanlainen jallitus on sisäministeri Yrjö Leinon muistelmien mukaan toteutettu pari vuotta aikaisemmin ministeritasolla.

Myös Neuvostoliiton nootti vuoden 1949 viimeisenä päivänä oli uhkaava. Sen mukaan Suomessa oli vielä kolmesataa sotarikollista, jotka olisi pitänyt luovuttaa Neuvostoliitolle välirauhansopimuksen perusteella.

Moskovan lehdistö julkaisi laajoja otteita kansandemo­kraattien hyökkäyksistä Paasikiveä vastaan. Suomen kommunistit pur­kivat tyytymättömyyttään Paasikiveen, joka oli nimittänyt sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen ja armahtanut sotasyyl­lisiksi tuomitut.

Neuvostoliiton kommunistipuolue tuki 30 miljoonan markalla kommunistien Paasikiven vastaista propagandaa. Kremlin tarkoitus oli saada Paasikivi oma-aloitteisesti vetäytymään vaalista. Hän pysyi kuitenkin lujana. Parjausryöppy oli vain kestettävä.

Paasikiveä tukeneet ryhmät voittivat valitsijamiesvaalin, ja presidentti nimitti Urho Kekkosen johtaman hallituksen. Ensimmäistä kertaa sodan jälkeen Neuvostoliitto hyväksyi Suomeen hallituksen, jossa kommunisteilla ei ollut ministeripaikkaa.

Paasikivi arvioi, että Neuvostoliitto alkoi olla tavallinen suurvalta, sankaruuden aika oli ohi ja vallankumous tahtoi nauttia saavutuksistaan. Järjestelmä toimi omalla painollaan.

HIENO KAKKU

Viime aikoina on tullut mieleen hiekkalaatikolla touhuava taapero, joka on päättänyt tehdä maailman hienoimman hiekkakakun. Kun se meneekin tuusan nuuskaksi, hän alkaa sohia muiden taaperoiden kakkuja, että heillekin tulisi kurja olo.  

 PAASIKIVEN PÄIVÄKIRJA OLI ARKISTOPOMMI

Suomen Kuvalehsessä on tänään artikkelini Paasikiven päiväkirjan julkaisemisen aiheuttamasta piilokriisistä (Suomen Kuvalehti 27/20.11.2020 ss. 44 – 47):

Presidentti J. K. Paasikiven laaja arkisto ja hänen erittäin yksityiskohtaiset päiväkirjansa avautuivat tutkijoille 1980-luvun puolivälissä, kun niiden sa­laamisen jatkaminen oli osoittautunut mahdottomaksi, vaikka yritys oli kova. Aineiston ulkopoliittinen tulenarkuus oli yleisesti arvattavissa, ja tekstejä etukäteen lukemaan päässeet tiesivät niiden räjähdysvoiman. Sen purkautumisella julkisuuteen oli pitkä esihistoria.

Vaarallinen käsikirjoitus

Rouva Alli Paasikivi lupasi 1950-luvun lopulla Kekkos-mielikuvan rakentamisen elämäntyökseen ottaneelle akateemikko Kustaa Vilkunalle, että presidentti Kekkonen pääsisi vaikuttamaan edeltäjänsä kirjallisen jäämistön hallinnointiin. Presidentti sai luettavakseen näytteitä Paasikiven päiväkirjan sisällöstä ja kau­histui niissä olevaa kiukkuista Neuvostoliiton arvostelua.

Materiaalin sa­lassapitoajaksi määrättiin 25 vuotta, kuitenkin niin, että ulkoministeriö saisi käyttää asiakirjoja, jos valtion etu sitä vaatisi. Rajaus oli yleistä käy­täntöä tiukempi, sillä se esti tutkijoiden pääsyn lukemaan Paasikiven pa­pereita. Aineiston tekijänoikeudet olivat omaisilla. Päiväkirjamuistiinpa­not sinetöitiin ja talletettiin Kansallis-Osake-Pankin holviin.

Kekkonen ehdotti 1964 opetusministeri Reino Oittiselle, että Paasikiven päiväkirjat hankittaisiin valtion omistukseen. Ajatuksena oli todennäköisemmin varmistaa niiden py­syminen salassa kuin ratkaista monimutkainen tekijänoikeuskysymys ja julkaisuoikeus.

Neuvostoliittolaiset alkoivat vuoden 1984 lopulla päästä jyvälle siitä, että Paasikiven päiväkirjojen salaisuusaika oli loppumassa ja omaiset aikoivat julkaista ne. He ainakin aavistivat, että aineistossa olisi heille kiusallisia kommentteja ja tietoja, jotka saattaisivat muuttaa Paasikivestä syntynyttä ystävyyden jyhkeän apostolin kuvaa.

Lähetystöneuvos Aalbert Akulov kiinnitti joulukuussa 1984 ulkoministeriön huomiota tulossa olevaan ongelmaan. Tammikuussa Tehtaankadun vah­vistukseksi lähetettiin Suomen sisäiseen vaikuttamisen erikoistunut tiedustelukenraali Viktor Vladimirov, joka oli saanut tehtävän ylimmältä mahdolliselta tasolta, NKP:n pääsihteeri Konstantin Tšernenkolta.

Neuvostoliitolla oli iso remmi päällä, ja suomalaiset reagoivat sen mu­kaan. Presidentti Mauno Koivisto ihmetteli Vladimiroville, miten Neuvos­toliitossa voitiin tietää Paasikiven päiväkirjojen sisällöstä, kun hänkään ei tiennyt. Vladimirov selitti perustavansa salaamissuosituksensa siihen, mitä Kekkonen oli kertonut lukemastaan Paasikiven aineistovalikoimasta.

Salaisuus paljastuu

Pankin tallelokerosta löytyi valtava määrä avolehtiöitä, joille president­ti oli kirjoittanut muistiinpanonsa, osittain vanhalla pikakirjoi­tuksella, ja höystänyt niitä ruotsin- venäjän- ja ranskankielisillä sitaateilla.

Ennen aineiston lopullista sulkemista pankkiholviin KOP:n johtokunnan luotettu sihteeri kirjoitti ne vapaa-aikoinaan puh­taaksi, urakka vei puolitoista vuotta. Paasikiven perikunta sopi WSOY:n kanssa päiväkirjan julkaisemisesta heti virallisen asiakirjan salausajan päättyessä.

Vähän sitä ennen Koivistolle toimitettiin tekstin kopio. Painotyöt olivat elokuussa 1985 jo täydessä käynnissä, kun presidentti kutsui luokseen Paasikiven pojanpo­jan Juhani Paasikiven, joka edusti Paasikiven tekijänoikeuksien hal­tijoita. Koivisto ehdotti päiväkirjojen julkaisusta luopumista. Hän kaavai­li, että Valtion painatuskeskus voisi ostaa julkaisuoikeudet ollakseen käyt­tämättä niitä.

Päiväkirjan toimituksesta vastanneet historian professorit kiirehtivät apuun ja pystyivät osoittamaan presidentille, että tällä ei ollut keinoja jul­kaisun estämiseen, vaikka oli kuinka tyytymätön. Päiväkirjojen salaami­nen ei enää onnistunut, mutta hallitus jatkoi Paasikiven muun arkistomateriaalin salaamisaikaa vielä kymmenellä vuodella, jotta kukaan ei pääsisi keikuttamaan venettä ja lisäämään jo muutenkin raskailta tuntuneita vai­keuksia.

Moskovan ääni

Ongelmia oli syytä odottaa, sillä Vladimirov oli vihjannut presidentti myös Neuvostoliito uuden pääsihteeri Mihail Gorbatšovin vaatineen päiväkirjojen julkaisun estämistä. Kun presidentti ei enää voinut tehdä muuta, hän kirjoitti Gorbatšoville ja yritti vähätellä päiväkirjojen merkitystä.

Koivisto myönsi muistiinpanojen sisältävän epäluuloisia pohdintoja ihmisistä. ja valtioista, mutta korosti, että niiden julkistaminen ei vaikuttaisi Suomen ulkosuhteisiin. Yritys estää niiden julkaiseminen oikeusteitse olisi drama­tisoinut muistiinpanojen niitä kohtia, jotka mieluiten tulisi jättää vaille huomiota.

Paasikiven päiväkirjojen ilmestyttyä pääministeri Kalevi Sorsa ihmetteli De­marissajulkaistussa kirja-arviossa, miksi Suomi sahasi oksaa, jolla itse istui. Neuvostoliitto paheksui virallisesti muistiinpanojen osoittamaa vi­hamielistä suhtautumista sosialistista rakennustyötä kohtaan. Ne osoittavat Paasikiven pitäneen yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa vain välttämättö­mänä pahana.

Päiväkirjaa käytettiin kuitenkin Neuvostoliitossa suomalais­-neuvostoliittolaisten suhteiden kanssa tekemisiin joutuvien virkamiesten koulutuksessa. Ne tarjosivat konkreettista havaintomateriaalia suomalais­ten idänsuhteiden taustasta, ja helpottivat neuvostoviranomaisten valmistautumista keskusteluihin naapurin kanssa.

Moskovan ylimmän johdon ja Suomen pääministerin myrkylliset arviot Paa­sikiven päiväkirjojen merkityksestä osuivat naulan kantaan. Presidentti oli lähes päivittäin purkanut muistilehtiöidensä sivuille moraalista suuttumusta Neuvostoliiton toimista ja asenteista

Paasikiven testamentti

Päiväkirjat kaatoivat kokonaisen nipun kansallisia myyttejä. Ne osoittivat, että hänen poliittisek­si tavaramerkikseen tullut ystävyydellä poseeraaminen oli reaalipoliittisiin välttämättömyyksiin perustunut pakkorooli, jolla viisas valtiomies peitti epäluulonsa ja luottamuspulansa vaikeana ja vastenmielisenä pitämäänsä naapuria kohtaan.

Paasikivi purki päiväkirjansa sivuille kiukkuaan neuvostoliittolaisten epärehellisyydestä ja häikäilemättömästä tekopyhyydestä. Hän kauhisteli suomalaisten kommunistien häpeämätöntä mielistelyä ulkomaisille aatetovereilleen, ja kärsi julkisesta roolistaan, joka pakotti alistumaan tähän kaikkeen.

Paasikivi toteutti pääministeri- ja presidenttikausillaan tinki­mättä välirauhansopimuksen ja siihen perustuneet valvontakomission vaa­timukset. Ne menivät kaikkien muiden lakien yli ja ohi, ja Paasikivi pakot­ti suomalaiset alistumaan siihen. Mutta kun välirauhansopimus oli täytet­ty, Paasikivi torjui kaikki Pariisin rauhansopimuksen ja yya-sopimuksen määräykset ylittäneet Neuvostoliiton vaatimukset. Paasikiven linja ei ollut se, että Neuvostoliitto on aina oikeassa. Hän harrasti jyrkkää ja ehdotonta arkipäivän patriotismia.

Paasikiveä eivät kiinnostaneet ihmisten aatteet vaan heidän toimintansa. Hän arvioi kommunisteja samoin perustein kuin kaikkia muitakin poliitikkoja, ja suostui yhteistyöhön nii­den kanssa, jotka palvelivat isänmaata. Kun kommunistit osoitti­vat tätä asennetta, Paasikivi oli valmis yhteistyöhön. Kun heidän asenteensa muuttui, muuttui myös Paasikiven suhtautuminen.

Syksyllä 1944 hän otti kommunistit hallitukseen, mutta alkoi keväällä 1947 pitää heitä Neuvostoliiton viidentenä kolonnana. Samalla hetkellä muuttui hänen suhtautumisensa yhteistyöhön kommunistipuolueen kanssa. Hän vaati sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton johtajia tehostamaan kommu­nismin vastaista toimintaa ja oli tyytyväinen, kun näin tapahtui.

Päiväkirjat osoittivat, että Paasikiven linja ei perustunut ennalta oikeik­si määrättyihin kaavoihin ja malleihin. Sen pohjana oli jatkuva Suomen etuihin perustuva tilannearvio ja omien toimien huolellinen virittäminen ympäristössä havaittujen muutosten mukaan.

Se oli reaalipolitiikkaa, joka 1980-luvun puoliväliin asti oli peittynyt ystävyyden ja luottamuksen maireilevaan toisteluun. Todellisen paasikiviläisen ajattelutavan omaksuminen Suomen turvallisuuspoliittiseen kulttuuriin alkoi vasta Paasikiven päivä­kirjojen ilmestymisestä, eikä se ole vieläkään lyönyt itseään kunnolla läpi.

PAASIKIVI TUKEUTUI LÄNTEEN

Kanavan numerossa 7/2020 julkaistu artikkelini Paasikiven länteen tukeutuvasta politiikasta on julkaistu myös Paasikiven 150-vuotisjuhlien portaalissa osoitteessa

https://jkpaasikivi.fi/paasikiven-idanpolitiikka-nojasi-lanteen/ 

Trumpin tyyli

 

On se komeaa katseltavaa kun Yhdysvaltain presidentinvaalissa hävinnen entisen presidentin kannattajat vaativa mielenosoituksessa hänen julistamistaan voittajaksi, ja hän suostuu heilauttamaan heille kättään mennessään panssaroidussa autosaattueessa golfaamaan.

TURVALLISUUSPOLITIIKKA AIKUISTUU

Etelä-Suomen Sanomat 12.11.2020

Suomen turvallisuuspolitiikan pohjavireenä oli vuosikymmeniä kilvoittelu siitä, millaisilla sanamuodoilla torjutaan Nato-jäsenyys. Tärkeintä oli tehdä se niin, että Kremlissä huomataan ja pannaan nimi muistiin. Seuraavassa vaiheessa turvallisuuslinjaan kuului sietää yhteistyö Naton kanssa ja väittää, että se ei kuitenkaan merkitse mitään jäsenyyden kannalta, paitsi ehkä joskus tulevaisuudessa, mutta tuskin silloinkaan.

Hallituksen uusi ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko osoittaa ajattelun aikuistumisen merkkejä. Nyt pääsuuntana on hakea Suomen turvallisuutta parhaiten palvelevat ratkaisut. Sillä polulla on monta mutkaa, ja niistä jokaisen jälkeen vastaan tulee Nato. Siihen pitää vaan sopeutua ja ottaa tilanteesta irti se, mikä parhaiten palvelee Suomea.

Selonteon pohjavire osoittaa, että Suomen turvallisuusongelma ei enää ole 1 300 kilometrin maaraja idässä, vaan noin 500 kilometrin levyinen vyöhyke aavaa ulappaa Suomenlahdella ja pohjoisella Itämerellä. Turvallisuuspolitiikassa ei ole kysymys vain valtioalueen loukkaamattomuudesta. Sen pitää varmistaa, että kaikissa olosuhteissa Suomella on toimivat yhteydet länteen. Siinä puolustetaan kulttuurin, sivistyksen, demokratian ja talouden elinvoima, siis kansallista identiteettiä.

Venäjä on jo ajat sitten varautunut sotilaallisesti siihen, että Suomi hakee puolustukselleen viime kädessä lännen tukea, ja voi sitä ehkä saadakin. Suomella ei kuitenkaan ole turvallisuustakuuta, mutta Venäjälle ei olisi yllättävä katastrofi, vaikka olisikin. Se on otettu sillä jo huomioon.

Suomella on ensimmäistä kertaa historiassaan sellaista, mitä länsi tarvitsee ja arvostaa. Se pystyy varmistamaan, että mikään muu valtio ei ihan helposti voi käyttää Suomen aluetta omiin tarkoituksiinsa. On Itämeren rantavaltioiden, Naton ja Yhdysvaltain edun mukaista tukea Suomen ja Ruotsin aluepuolustusta siitä riippumatta, ovatko ne Naton jäseniä vai liittoutumattomia.

x x x

Selonteko kuvaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan rakenteen selväsanaisemmin kuin koskaan ennen. Sen ensimmäinen pääjakso korostaa kytkentää Euroopan yhteisöön. Seuraavaksi tärkein asia on erityissuhde Ruotsiin ja pohjoismaihin. Kolmantena isona otsikkona on Nato-kumppanuuden kehittäminen. Kahdenvälisiä suhteita käsittelevän otsikon alla ovat Yhdysvallat, Venäjä, Kiina ja Iso-Britannia. Kannattaa huomata, missä järjestyksessä ja miten painottaen selonteko esittää nämä yhteisöt ja valtiot.

Selonteon sivulta 30 ilmenee, että Suomen ulko-, turvallisuus-, ja puolustuspolitiikan perustaan kuuluu ”kansallisen liikkuma­tilan ja valintamahdollisuuksien ylläpitäminen. Tämä säilyttää mahdollisuuden liittoutua sotilaallisesti ja hakea Nato-jäsenyyttä. Ratkaisuja tarkastellaan aina reaaliajassa kansain­välisen turvallisuusympäristön muutokset huomioiden. Yhteistyön kautta saavutetulla yhteensopivuudella varmistetaan, ettei mahdolliselle liittymiselle muodostu käytännön esteitä.”

On jännittävää nähdä, millainen keskustelu eduskunnassa syntyy ennen kuin se hyväksyy enemmistöhallituksen esittämän selonteon, sillä se muuttaa kertaheitolla enemmän kuin kaikki edeltäneet selonteot yhteensä.

UUSI KOMENTO

 Vuosikymmeniä Yhdysvaltain politiikassa menestynyt huippupoiitikko ei varmaan ole ihan puhtoinen poika, mutta sentään monin verroin parempi kuin se sivistymätön öykkäri, josta näin päästiin eroon. Tätä juhliakseni tarjosin itselleni yhden ylimääräisen lasin valkoviiniä.