Ensi viikolla kirjakauppoihin tulee uusin kirjani: Muistumia (Siltala). Se kuvaa päiväkirjamuistiinpanojen
ja muun yksityisen arkistoaineiston perusteella, millaista on ollut sukkulointi
poliittisen kulttuurin ja humanistisen hengenviljelyn rajapinnassa. Niistä
avautuu kurkistusaukkoja historiantutkijoiden, turvallisuuspolitiikan
pohdiskelijoiden, toimittajien eliitin ja eduskunnan arkipäivään.
Kirjan loppuluvussa arvioin ponnistelujani näillä
elämänsektoreilla suunnilleen näin:
x x x
Turvallisuusajattelun lisäksi myös Suomen
sisäpolitiikassa on paljon vanhan maailman jäänteitä. Monenlaiset pyhät lehmät
laiduntavat edelleen Arkadianmäen, Senaatintorin, Etelärannan ja
Hakaniementorin tantereilla. Pyhien lehmien laidunmaa on nykyisin pelkkää
asfalttia ja mukulakiveä.
Sosiaalidemokraatteja ahdistaa pakkomielteinen kiinnittyminen
Forssan ohjelmaan vuodelta 1903, vaikka sen päätavoitteet on ajat sitten
toteutettu ja ylitetty. Aina kovaan paikkaan tullessaan keskusta lohduttautuu
parilla korulauseella alkiolaisista perustotuuksista voidakseen sitten sulkea
silmät ikäviltä asioilta. Moniarvoisen liberalismin nimeen vannojat yrittävät
toteuttaa ihannettaan sen säädöspohjaa vahvistamalla. Sisäpolitiikka on
mielipidehypetystä, joka nojautuu klassisten aatteiden ylijäämään.
Työelämän asiat on kahlittu kolmikantaan. Lakko on
ainoa yhteiskunnallinen tilanne, jossa laki takaa riidan osapuolille oikeuden
vahingoittaa riidan ulkopuolisia. Yleissitovuus sitoo yrityksiä ja ihmisiä,
jotka eivät ole antaneet järjestöille oikeutta tehdä työelämän
järjestäytymättömiä toimijoita velvoittavia sopimuksia.
Poliittisen aateilmaston pyhät lehmät olivat kaikessa
rauhassa laitumillaan 1980-luvun alussa, kun olin töissä Evassa ja yritin
Helsingin Sanomain kolumneissa saada otetta yleisyhteiskunnalliseen
kommentointiin. Jo silloin taka-ajatuksenani oli käyttää historiantutkimuksen
ajatusmallia oman ajan ilmiöiden arviointiin ja kommentointiin.
Tämän periaatteen toteutusyritys oli epätoivoista
varsinkin turvallisuuspolitiikan alueella. Sen alan virallisilla osaajilla oli
hallussaan vakiintuneet tulkinnat ja sanamuodot, joista poikkeamista pidettiin
huonona käytöksenä ja oli poliittisesti vaarallista.
Näitä vakioituja totuuksia olivat esimerkiksi Suomen
puolueettomuus, yya-sopimuksen rauhaa vahvistava ominaisuus, Neuvostoliiton
lempeys, Neuvostoliiton kommunistipuolueen ystävällisyys, diplomatian monopoli
turvallisuuspolitiikassa ja sotilaallisen puolustuskyvyn kelvottomuus
turvallisuustekijäksi. Ääneen ajattelu näistä asioista luokiteltiin säälittäväksi
julkisuudenkipeydeksi.
Olen nelisenkymmentä vuota yrittänyt epätoivoisesti
hätistellä myös muita politiikan pyhiä lehmiä vähän perinteistä syrjäisemmille laitumille.
En voi väittää, että olisin menestynyt siinä merkittävästi, mutta joitakin
muista syistä käynnistyneitä muutoksia olen ehkä onnistunut vähän tönimään
eteenpäin. Toivottavasti silläkin on sentään jotain merkitystä, että lippu on
korkealla ja liehuu, vaikka ei etene
x x x
Euroopan unionin huippukokousillallisten lautasongelma
koski sitä, miten Suomen presidentti saa ja voi osallistua Euroopan unionin
ylimpien päätöselimien työhön. En hyväksynyt heidän osallistumistaan
Eurooppa-neuvoston kokouksiin, koska perustuslaki säätää unioniasiat halliuksen
vastuulle ja parlamentaariseen valvontaan. Ahtisaaren ja Halosen
presidenttikausien aikana julkisuudessa ei näkynyt ketään, joka olisi ajatellut
presidenttien lautaskiistassa samoin kuin minä.
Tutkijakammioissa heitä oli
ehkä muutamia. Useimmat näistä professoreista taisivat kuitenkin arvostaa niin
paljon ylimuistoista nautintaoikeuttaan eduskunnan valiokuntien aina valmiina asiantuntijoina,
että pikkujutuilla ei kannattanut häiritä todella isoa ja heille
henkilökohtaisesti makeaa kuviota.
Sitten kun Matti Vanhanen viime töikseen pääministerinä
ryhdistäytyi ja nosti kissan pöydälle, kaikki politiikan huippuvaikuttajat ja
asiantuntijat olivat hetkessä täysin samaa mieltä kuin minä olin ollut
viisitoista vuotta. He kokivat äkillisesti valaistumisen siihen ymmärrykseen,
että mikään muu kuin perustuslain noudattaminen ei tietenkään voi tulla
kysymykseen. Siksi Vanhasen esittämä lisäys perustuslain 66. pykälään oli
heille äkillisesti tervetullut itsestäänselvyys.
En kuvittele saaneeni aikaan tätä muutosta, mutta
tulin kohtuullisessa etuajassa esittäneeksi ongelman ratkaisumallin. Näin
lähelle yhteiskunnallisen vaikuttamisen ydintä en ole päässyt muissa asioissa.
Paitsi ehkä siinä, että pääsihteeri Nikita Hruštšovin luonnollista kokoa oleva näköiskuva
poistettiin presidentti Kekkosen papereita hallinnoivan arkistotalon
makuuhuoneesta.
x x x
Eduskunnassa esittämäni aloite pienten yritysten
elämää byrokratian kahleista vapauttavan lain säätämisestä oli asiallisesti
suurmenestys. Oikeastaan kaikki siinä esitetyt asiat ovat sittemmin toteutuneet
vähitellen eri laeissa. Myös moni muu kuin minua avustaneet asiantuntijat ovat
tietysti voineet keksiä ne meistä riippumatta, sillä ne edustavat äärimmilleen
yksinkertaistettua talonpoikaisjärkeä. Suuret puolueet pitivät visusti huolen
siitä, että missään ei näkynyt nuorsuomalaisten osuus näissä byrokratian
riisumistalkoissa.
x x x
Ahvenanmaan asemaa
yritin pöyhiä jo 1990-luvun alussa, mutta kivikään ei liikahtanut tämän
rauhanlinnakkeeksi itseään luulevan saarivaltion suojamuurissa. Pari pientä
sohaisua vuosina 2015 – 2016 ovat saneet aikaan enemmän liikettä kuin osasin
kuvitella. Vuosisataista unta nukkuva prinsessa taitaa heräillä pätkittäin
nykyajan arkipäivään. Tuntuu siltä, että nyt hyväksytään melko yleisesi se
ajatus, että Suomi voi valmistella Ahvenanmaan puolustusta myös syvän rauhan
oloissa.
x x x
Kirjoitukseni ja puheeni perustuslakituomioistuimen välttämättömyydestä
ovat parikymmentä vuotta kaikuneet kuuroille korville. Useimmat niitä
kommentoineet myöntävät, että eduskunnan perustuslakivaliokunnan jäsenet
toimivat yhtä aikaa lainsäätäjän ja tuomarin roolissa. Perustuslakivaliokunnan
toimintafilosofia perustuu siihen hurskaaseen kuvitelmaan, että poliitikot
lakkaavat olemasta poliitikkoja tulkitessaan valtiosäännön syvintä sisältöä. Klassisessa
vallanjaossa rakennettu lainsäädäntövallan ja oikeudenkäytön välinen aita
kaatuu ryskyen, mutta useimpien mielestä ei se mitään. Perustuslakituomioistuimen
perustaminen on ainoa mahdollisuus purkaa tämä valtiollisen filosofian
perusteiden vastainen luonnottomuus.
x x x
Nato-keskustelussa esittämäni asiat ja argumentit ovat
herättäneet joskus vilkastakin kiinnostusta korkeallakin tasolla, mutta mitään
ne eivät ole muuttaneet. Olen silti jatkuvasti vaatinut, että
turvallisuusratkaisut eivät saa perustua kiveen hakattuihin vanhoihin
totuuksiin. Niiden on perustuttava ympäristön havainnointiin ja arviointiin.
Linjan valinnan täytyy tapahtua älyllisen prosessin perusteella eikä kansalaismielipiteessä
päällimmäisenä pyörivien hokemien mukaisesti.
x x x
Työehtojen yleissitovuudesta esittämäni arviot ja
ennusteet ovat osoittautuneet ennenaikaisiksi. Ei kuitenkaan voi olla
mahdollista, että Suomen ammattiyhdistysliike olisi muuttumattomuuden ikuinen
majakka muutoksen meressä. Neuvostoliittokin sai sinnitellä pitkään menneisyyden
monumenttina, mutta lopulta sekin romahti.
Yleissitovuus on ammattiyhdistysliikkeen syliin vahingossa tupsahtanut iso kasa ylimääräistä valtaa, jonka saadakseen sen ei ole tarvinnut tehdä mitään. Se on tykästynyt tähän onnenkantamoiseen niin kovasti, että kukaan ei uskalla ottaa siltä pois. En pysty kuvittelemaan yleissitovuuden loppua ennen kuin koko ammattiyhdistysliike läkähtyy omaan mammuttitautiinsa. Se aika voi olla lähempänä kuin huomaammekaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti