torstai 23. toukokuuta 2019

Pikakommentti 24.5.2019: Tämä oli vasta alkua

Siltarumpupohjaisen sote-lehmänkaupan varaan ei vielä voi muodostaa hallitusta. Nyt on lunastettu vasta se diili, jolla nämä puolueet maaniteltiin edes neuvottelemaan hallitusohjelmasta. Ja sitten katsotaan, mitä se neuvottelu tuottaa. Miten tämä ryhmä nielaisee edes 600 miljoonan pysyvät menonlisäykset, kiristyvän verouksen, valtion omaisuuden myynnin ja kasvavan valtionvelan. Mielenkiintoista.  

keskiviikko 22. toukokuuta 2019


Olisihan se pitänyt huomata heti. Jos oikein yllyttää ihmisiä unelmoimaan sellaisesta, mikä on mahdotonta, ja sitten joutuu ilmoittamaan, että se todellakaan ei ole mahdollista, siitä jo tyhmempikin suuttuu.

Jos Säätytalolla täytetty toiveiden tynnyri on arvoltaan kahdeksan miljardia euroa, useimmat ihanan tulevaisuuden unelmoijat voivat todeta, että juuri heidän unelmansa mahtuu siihen raamin. Ja sitten kun  seitsemän muuta toteavat saman omasta unelmistaan, katastrofi on valmis.

Miten ihmeessä neuvotteluosaamisen mestarina markkinoitu hallitustunnustelija voi taluttaa Säätytalolle kerätyt kaikissa liemissä keitetyt puoluepamput ja asiantuntijat tällaiseen kevyen unelmoinnin ansaan. Lopputuloksen olisi pitänyt olla jo etukäteen ilmeinen. Epäonnistuminen. Oma vika.

keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Kolumni 16.5.2019: UMPIKUJAAN JA SIITÄ ULOS


Etelä-Suomen Sanomat 16.5.2019
Kukaan puoluejohtaja ei kai koskaan ole saanut johdettavakseen eduskunnan suurinta puoluetta niin heikolla vaalituloksella ja pienellä eduskuntaryhmällä kuin Antti Rinne. Edellisessä eduskuntavaalissa hänen johtamansa SDP:n ääniosuus oli vielä huonompi kuin nyt, ja sillä tuloksella SDP oli eduskunnan neljänneksi suurin. Rinne on johtanut puolueensa kaksi kertaa eduskuntavaaleihin. Niiden tulokset ovat SDP:n 112-vuotisen historian huonoimmat.
Voi olla vaikeaa kuvitella kummallisempaa poliittista logiikkaa kuin keskustan menettely. Sen vaaliulos oli historiallisessa jatkumossa yhtä hirveä kuin SDP:n. Tavanomainen viisaus on saanut jo tätä pienemmänkin tappion kärsineen puolueen luikkimaan oppositioon. Sieltä on sitten mukava huudella hallituksen rumista, mutta välttämättömistä päätöksistä, samoin kuin uusi hallituspuolue teki oppositiossa ollessaan.
Mutta keskusta riensikin lippu puolitangossa hulmuten lohduttamaan vaalitulosta murehtivia sosiaalidemokraatteja. Kohtalotoveria ei jätetä. Molempien puolueiden johdoissa tiedetään, että hallitusvastuu miltei missä tahansa tilanteessa vie kohti vaalitappiota. Nyt nämä kaksi suurtappion kärsinyttä kerjäävät yhdessä vielä lisää sitä samaa, mitä jo nyt saivat.
Rinteellä tosin ei ole valinnan varaa. Pääministeriksi ryhtymien
hänen tilanteessaan on parlamentaarisen peruslogiikan sanelema pakko. Mutta keskusta järjesti melkein hirtehisen teatterikuvaelman osoittaakseen, miten se vastuuntuntoa puhkuen teki poliittisen logiikan vastaisen ja vielä entistäkin kurjempaa kohtaloa enteilevän päätöksen.
Kolmas hallitusneuvotteluihin tähtäävän ponnistuksen kummallisuus on Rinteen valitsema marssijärjestys. Ensin yleistä hyvää innokkaasti haluavat neuvottelijat houkutellaan keksimään kaikki mahdolliset vaalisataset ja muut namut. Hetken aikaa se saavat nautiskella siitä, mitä kaikkea ihminen voikaan unelmoida. Ja sitten taloustietäjät tyhjentävät koko toiveiden tynnyrin tunkiolle. Tällaisilla askelmerkeillä ohjattu hallitusohjelman valmistelu on jo etukäteen tuomittu epäonnistumaan.
Kohtuullinenkin ilmastopoliittinen linjaus nielisi rahaa enemmän kuin sitä on. Keskustan pitämiseksi hyvällä mielellä SDP joutuu ehkä suostumaan maakuntahallintoon, mutta muille se tuskin käy. Metsänhakkuiden rajoittaminen on samanlaista aatteella ylvästelyä kuin oli ydinvoiman vastustaminen aikoinaan. Ja vihreät voivat valita minkä tahansa muunkin tempun rysäyttääkseen kasaan hallitusneuvottelijan kokoon harsiman himmelin.
Rinne ei sentään voi vanhasta tottumuksesta komentaa osapuolia kolmikantaan tai uhata lakolla. Hänellä ei ole enää pelimerkkejä. Tarvitaan uusi erä, ja olisi Jussi Halla-ahon vuoro yrittää. Mutta miten kaiken vaalitaistelussa nähdyn jälkeen voisi syntyä puoluerypäs, jonka tavoitteena olisi perussuomalaisen johtama hallitus? Ja haluaako Halla-aho sitä itsekkään? On riittävästi näyttöä siitä, mitä tapahtuu hallitusvastuuseen joutuville populisteille.
Jäljelle jää populismia vastustavien puolueiden yhteishallitus. On vaikea kuvitella sen pääministeriksi muuta kuin suurimman puolueen puheenjohtajaa, olkoon vaikka kuinka hiuksenhienosti suurin. Antti Rinteellä on parlamentaarinen pakko edes yrittää uudestaan talouden ja yhteiskunnan arkitodellisuudesta ylöspäin ponnistavin eväin.
Uusi kuvio vaatisi keräämään SDP:n ja kokoomuksen pitkän kaupanhieronnan tulokset roskakorista takaisin neuvottelupöydälle. Kuvio ei olisi huono. Suomi asettuisi näyttävästi eurooppalaiseen rintamaan, joka torjuu populismin ja keskittyy todellisuuden hallintaan klassisen parlamentarismin menetelmillä.

lauantai 11. toukokuuta 2019

Tiedoksi 12.5.2019: Keskusteluni Tapani Ruokasen kanssa

Jos viime viikolla et sattunut katselemaan keskusteluani Tapani Ruokasen kanssa, se uusitaan tänään illalla klo 19. Jutun taustalla on viime syksynä ilmestynyt kirjani Lännen tiellä Paasikivestä Niinistöön. Keskustelussa on toivottavasti eväitä hallitusohjelman ulkopoliittisen osaston tekijöille, jotka tähän asti näyttävät työskennelleen syvän hiljaisuuden vallitessa. AlfaTV näkyy ainakin useimmissa verkoissa kanavapaikalla 15.

maanantai 6. toukokuuta 2019

Tiedoksi 7.5.2019: Puhe on turvallisuudesta AlfaTV klo 22.00

AlfaTV klo 22.00: Tänä iltana juttelen Tapani Ruokasen kanssa turvallisuudesta. Taustalla on viime syksynä ilmestynyt kirjani Lännen tiellä Paasikivestä Niinistöön. Keskustelussa on toivottavasti eväitä hallitusohjelman ulkopoliittisen osaston tekijöille, jotka tähän asti näyttävät työskennelleen syvän hiljaisuuden vallitessa. Alfa TV näkyy ainakin useimmissa verkoissa kanavapaikalla 15.  

Pikakommnetti 6.5.2019: Kuka selvittäisi tämän sotkun


Demarien puheenjohtaja Antti Rinne johtaa hallitusneuvotteluja äärimmäisen huonoista asetelmista. Ja tänä iltana ne huonontuivat vielä lisää. Ilmeiesti kokoomuksen neuvottelijat ovat lannistaneet hänet juuri nyt, kun uusin puolueiden kannatuskysely veti lopullisesti maton Rinteen jalkojen alta. Hallitusneuvotteluja käydään tietysti vaalitukoksen perusteella, mutta se ei enää anna Rinteelle kovin vahvaa tukea. Hän on lähes tyhjän päällä vaalimatematiikasta huolimatta. Mutta ei käy kateeksi kokoomustakaan. Miten kukaan ikinä voisi selvittää tämän sotkun.  

torstai 2. toukokuuta 2019

Pikakommentti 2.5.2019: Mikä pelottaa?

Ylen TV 1:n A-studion Talkin illalla 2.5.2019 herättämiä kommentteja pikamiettimisen jälkeen: EU, Kiina, Venäjä, Trump, ilmasto ja nämä muut isot asiat ovat isoja asioita edelleen.
Mutta siinä menossa Nato unohtui melkein kokonaan. Keskustelijat ilmeisesti ymmärsivät, että ollaan niin lähellä Nato-jäsenyyttä, että sen torjuminen olisi dramaattinen äkkikäännös. Ilmeisesti siksi he kauhuissaan vaikenivat.
Vain harva uskaltaa nykytilanteessa sanoa ulos sitä ilmeisen selvää faktaa, että Nato-jäsenyys on ainoa johdonmukainen jatke sille kaikelle, mitä Suomen turvallisuuspolitiikassa on viime vuosina tehty.
Suurin osa puolueiden asiantuntijaeliitistä ei ole ollenkaan tyhmää väkeä, ja osa puoluejohtajistakin voi olla ihan fiksuja. He tietävät, missä mennään. Heillä on suuri vastuu. Heidän on uskallettava osoittaa puolueidensa päättäville ryhmille, että presidentti on tarjonnut viime presidenttivaalikampanjassaan johdonmukaisen polun Nato-jäsenyyteen.
Suomi on jo vuosikaudet toiminut kuin Nato-jäsen. On lapsellista kuvitella, että Venäjän poliittiset ja sotilaalliset johtajat eivät olisi huomanneet sitä. He toimivat tämän havainnon mukaan.
Se, että Suomi vahvistaisi tämän kaiken paperille painetulle sopimuksella, ei olisi venäläisille yllätys vaan johdonmukainen seuraus siitä, mitä tähän mennessä on nähty. Mikä meitä suomalaisia tässä asiassa oikein niin kamalasti pelottaa?

tiistai 30. huhtikuuta 2019

Kolumni: KYLMÄN SODAN JÄLKITILA

Etelä-Suomen Sanomat 1.5.2019
Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltolan uusi kirja Poutasään jälkeen (Docendo 2019) arvioi monisäikeisesti Suomen asemaa. Hän ajautuu välillä tieteellisten ja puolitieteellisten oppirakennelmien korkeasti oppineeseen pyörittelyyn. Niitä lukiessa tulee melkein suomettunut olo.
Hän pohtii esimerkiksi, miten Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys horjuttaisi Euroopan tasapainoa, ja vetäisi Suomen mukaan Venäjän kansallisia etuja uhkaavaan muutosprosessiin. Tällaista huolta naapurin ongelmista esiintyi myös yya-Suomessa.
Nykyisin on lupa ajatella myös Suomen aseman vakautta ja turvallisuutta. Se perustuu liittotumattomaan yhteistyöhön Naton kanssa, jota Venäjä ei ole ainakaan julkisesti paheksunut kovin ankarasti. Venäjän sotilaallinen turvallisuus ei muuttuisi, vaikka Suomi muuttaisi nykyisen liittoutumattoman yhteistoimintakuvionsa liittosuhteeksi. Poliittinen yhteydenpito länteen ja monikansalliset puolustusharjoitukset jatkuisivat ennallaan.
Venäjä on pannut arvovaltansa likoon estääkseen asian, josta se ei voi päättää. Tästä kirjoittaessaan Aaltola ei suomettele: ”Venäjän Ukrainassa toteuttama politiikka […] herättää varmasti huolta myös Moskovassa. Geopolitiikassa on omat suuret riskinsä. Yksi keskeinen riski liittyy Suomen hakeutumiseen läntisen turvallisuusyhteistyön suuntaan. Nato-option ytimekäs julkituominen on tässäkin mielessä järkevää. Se on tapa, jolla Suomi voi suoranaisesti kertoa Venäjälle, että sen repivällä politiikalla on […] seurauksensa ja hintansa.”
Toisessa yhteydessä Aaltola pamauttaa parhaimpiin kuuluvan aforisminsa: ”Venäjä teki itsestään pelkoon perustuvan politiikkansa vangin.” Pelotellut eivät pelästyneet, ja se alkoi huolestuttaa pelottelijaa.
x x x
Aaltola on nykyaikaa ja lähitulevaisuutta arvioiva älykkö, joka terästää havaintojaan kevyellä sarkasmilla. Hän arvostelee Suomessa kylmän sodan jälkeiset pari vuosikymmentä vallinneen turvallisuusajattelun eettistä onttoutta:
”Presidentti lähipiireineen tiesi tilanteen arvaamattomuuden, mutta […] tilanteeseen sopeutumisen välttämättömyydestä tehtiin kansallinen hyve ja keskeiset uskomukset, jotka perimmiltään tiedettiin hatariksi, tarjottiin […] ylevöittävinä näkemyksinä.” Sitä voisi sanoa hurskasteluksi vastoin parempaa tietoa, mutta Aaltola ei sano niin.
Aaltolalla on virkistävästi poikkeava ote Venäjän asentoon Itämerellä: ”Uusi kaasuputki lisää Venäjän riippuvuutta Itämerestä, jota maa ei kuitenkaan tällä hetkellä pysty hallitsemaan tai sotilaallisesti turvaamaan. Päinvastoin Venäjän lisääntyvä riippuvuus merialueesta lisää sen riippuvuutta muista alueen toimijoista.”
Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto kehtasi sanoa Itämerta rauhan mereksi sillä perusteella, että sen sotalaivasto hallitsi koko ulappaa. Kaksoiskaasuputki Itämeren pohjassa ei paranna Venäjän eikä heikennä Euroopan sotilaallista turvallisuutta, mutta se vinouttaa Euroopan unionin energiatasetta, ja juuri se taitaakin olla koko operaation varsinainen tavoite.
Aaltolan turvallisuusfilosofian käytännöllisyys sykähdyttää. Hän ihmettelee, miksi ”merellinen Suomi nähdään usein rajamaana, jota määrittää 1 300 kilometrin maaraja alueellisen suurvallan, Venäjän kanssa. Huomio ei ole useinkaan Suomen 1 300 kilometrin merirajassa, jonka kautta kulkee 90 % ulkomaankaupan volyymista ja 99,9 % Suomen datayhteyksistä."
Tuon jos minkä luulisi mykistävän Suomen nykyisen ulkopolitiikan yya-henkiset kriitikot. Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin tukeutuva turvallisuus- ja puolustusajattelu ei ole kylmän sodan aikaisten kalavelkojen kuittausta itään vaan Suomen siviiliyhteyksien varmistamista länteen.

torstai 25. huhtikuuta 2019

Pikakommentti 25.4.2019: Turvallisuuskeskustelu alkaa - ehkä


Uuden eduskunnan avajaishälyssä presidentti Sauli Niinistö heitti lyhyen lausahduksen uuden hallituksen eteen tulevista turvallisuuspoliittisista pohdinnoista. Tätä odotin koko ajan kirjoittaessani viime syksynä julkaistua kirjani Lännen tiellä Paasikivestä Niinistöön (Otava 2018). Presidentin lausunnot massiiviseen kannatukseen johtaneessa vaalikampanjassa pohjustivat juuri sitä, että vaalien jälkeen turvallisuuden peruskysymykset nousevat pöydälle. Täytyy vaan toivoa, että odottamattaan ja valmistautumattomina temppelin harjalle joutuvat puolueiden johtohahmot ymmärtävät tilanteen. Heidän vastuuntuntoinen käytöksensä turvallisuuslainsäädännön käsittelyssä oli rohkaisevaa.  

tiistai 23. huhtikuuta 2019

Pikakommentti 23.4.2019: Ymmärtäisivät edes hävetä


Virkaa tekevän pääministerin MTV 3:n kymppiuutisissa osoittama suhtautuminen omaan asemaansa  oli demokratian korkea veisu.  Juha Sipilällä on omassa vaalipiirissään huomattavan suuri tuki. Hän ilmoitti toimivansa sen mukaisesti. Se on ihan muuta kuin niiden pintaliitäjien touhotus, jossa näennäisdemokratian mestarit paljastavat hankkineensa eduskuntavaalien kannatusta vain pilan päiten päästäkseen myöhemmin europarlamenttiin vielä Arkadiankäkeä makeammille apajille Brysseliin ja Strasbourgiin. Ei todista kovin hyvää sellaisen vaaliehdokkaan moraalisesta ryhdistä, joka pyrkii Brysseliin ja Strasbourgiin esiintymällä ehdokkaana Suomen eduskuntavaaleissa. Moni heistä voi jopa menestyä tässä vedätyksessä, mutta voi vaan toivoa, että ymmärtäisivät edes hävetä.

maanantai 22. huhtikuuta 2019

Pikakommentti 22.4.2019: Diplomaatin ryhti


Tapani Brotheruksen juuri päättynyt haastattelu TV 1:ssä oli upea kokemus. Sellaista low key-asennetta isoista asioista puhuttaessa ei usein kuule. Jotakin sen tapaista olen kokenut puhuessani Max Jakobsonin kanssa hänen uransa suurista draamoista. Piti vaan tehdä se, mikä vallitsevassa tilanteessa näytti järkevältä ja mahdolliselta. Ei se sen kummempaa ole. Ja sitten katsotaan, miten siinä käy. Riski on iso ja vastuu painaa. Jotkut siitä selviävät, jotkut lankeavat kyyristelevään mielistelyyn.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

Pikakommentti 21.4.2019: Valistunut tottelemattomuus


Invisible Heroes-draaman ensimmäinen jakso järäytti. Tuon kaiken tapahtuessa kirjoiin väitöskirjaa kerrostaloasuntomme kellarissa. Innostin itseäni C-kaseteille tallentamillani tärkeimmillä lauluilla, yksi niistä, ”yhtenäistä kansaa mikään ei voi voittaa” soi usein (en uskalla näin yösydännä kirjoittaa sitä alkukielellä, voi tulla virheitä), vaikka en koskaan ole ollut minkään sortin sosialisti, vallankumouksellisuudesta   puhumattakaan. Nyt kun katselin hyvin toden tuntuista dramatisointia tilanteesta diplomaattitasolla, mykistyn ihailusta. Perhe Brotheruksen suoritus äärimmäisessä painetilanteessa häikäisee. Valistunut tottelemattomuus on demokratian ydin.   

keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Kolumni 18.4.2019: EDUSKUNTAVAALIN OHEISILMIÖT

Etelä-Suomen Sanomat 18.4.2019

Kuka ihme keksi sanoa perussuomalaisia eduskuntavaalin voittajaksi. Sosiaalidemokraatit, vihreät, vasemmistoliitto ja kristillisetkin saivat nyt isommat ääniosuudet kuin viime vaaleissa. Jussi Halla-ahon puolue sai täsmälleen saman kannatuksen kuin Timo Soinin puolue 2015. Se on korkeintaan torjuntavoitto, paikallaan polkemista.

Perussuomalaisen puolueen romahduksen rauniot on nyt raivattu. Sillä on taas näytön paikka. Jussi Halla-aho tuntuu nyt enemmän populistilta kuin Timo Soini koskaan. Soini jutteli mukavia. Halla-aho on tosissaan. Perussuomalaiset eivät kuitenkaan kaapanneet poliittista suursäätilaa hallintaansa. Suomi on poikkeus Euroopan oikeistopopulistisesta trendistä.

Perinteinen demokratia piti pintansa. Äänestäneistä 82,4 prosenttia kannatti muita puolueita kuin perussuomalaisia. Perinteiset puolueet taistelevat yhteiskunnallisen reaalipolitiikan puolesta joka suuntaan taipuilevaa mielipideleiskuntaa vastaan. Populismi ei ole suomalaisen demokratia johtotähti, mutta vakavampi uhka kuin vuosikausiin se kyllä on. 

Kokoomus sai varsinaisen onnenpotkun, siitä tuli vaalin toinen torjuntavoittaja. Petteri Orpo oli kaikkien aikojen epäsuosituimman hallituksen toinen johtotähti. Silti puolueen ääniosuus notkahti vain vähän ja onnenkantamoinen toi yhden eduskuntapaikan lisää.

Keskusta ei ollut vaalikampanjan ainoa epäonnistuja. Sosiaalidemokraattien viime vuoden lopulla saavuttamasta kannatustasosta katosi muutamassa kuukaudessa yli neljä prosenttiyksikköä. Suurimman puolueen asema tuli kaikkien aikojen pohjanoteerausta hipovalla vaalituloksella. Puolueen puheenjohtajan johtajuus romahti.

Vielä viikko lisää kampanja-aikaa olisi todennäköisesti nostanut perussuomalaiset suurimmaksi eduskuntapuolueeksi ja pudottanut sosiaalidemokraatit ehkä peräti kolmossijalle. Antti Rinne pelastui nipin napin katastrofilta, ja lähtee rakentamaan pääministeriyttään erittäin heikoista asemista.

                                            x                    x                    x

Vaalituloksen pimentoon jäänyt oheishavainto voi olla periaatteellisesti isompi asia kuin miltä se näyttää. Hjallis Harkimo uudisti valtakirjansa uuden lipun alla. Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola hahmotti vaalien edellä ilmestyneessä kirjassaan tapaus Harkimon taustaa. Hän varotteli vieraisiin ideologioihin, rahastoihin tai muihin verkostoihin tukeutuvista ehdokkaista. (Poutasään jälkeen, Docendo 2019, sivut 254, 81): 

”Jos Suomessa olisi jokin keskeinen ehdokas tai poliittinen liike, jonka rahoitus tulisi välikäsien kautta venäläisiltä tahoilta, saattaisi syntyä vaarallinen altistuma. Tämä voisi johtaa […] Venäjälle myönteisten politiikkatavoitteiden edistämiseen.  […] Jääkiekkoseura Jokereihin on yhdistetty tämän suuntaisia epäilyksiä. Seura pysyy taloudellisesti kannattavana venäläistaustaisten rahoittajien ansiosta, jotka ovat lähellä myös Putinin sisäpiirejä.”

Jokereiden keskeinen omistaja on myös Suomessa vaikutusvaltainen poliitikko, joka on ollut mukana perustamassa uutta poliittista liikettä. Kaikille asioille voi löytyä tietysti myös viattomampi selitys, mutta rahanpesuun liittyy monesti poliittista vaikuttamista, korruptiota sekä mahdollisia vaalihäirintäyrityksiä. Rahanpesuvirrassa saattaa elää enemmän tai vähemmän geopoliittisesti motivoituneita tahoja. 

Eduskunnassa on syytä seurata herkin mielin, onko suureen saliin pujahtanut etäältä ohjattu Troijan hevonen. Harkimo nauttii parlamentaarista koskemattomuutta, joka estää turvallisuusviranomaisten tällaisissa tilanteissa normaalin seurannan ja tiedustelun. Hänen kollegojensa on pidettävä jatkuvasti yllä vertaisarviota ja median pysyttävä valppaana. 

sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Pikakommentti 14.4.2019: Vaalitilanne


Tetilanne klo 23.20 näyttää siltä, että perussuomalaiset eivät onnistuneet kaappaamaan hallintaansa poliittista ilmastoa. Se poikkeaa Suomelle edullisella tavalla Euroopan trendistä. Perinteinen demokratia jyllää Suomessa. Siinä taistelussa demarit ja kokoomus ovat yhteisessä rintamassa. Populismi on edelleen politiikan oheisilmiö.

Toinen merkittävä tulos on se, Hjallis Harkimon kummallinen Liike jatkaa eduskunnassa. Tämä venäläisen oligarkian troijalainen hevonen on vaaran merkki Suomen demokratialle. Kaikkien eduskuntapuolueiden kannattaa ottaa se huomioon kaikissa asioissa.

tiistai 9. huhtikuuta 2019

Pikakommentti 10.4.2019: Hätäkellojen aika

Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola arvioi monisäikeisesti Suomen asemaa maailmassa tänään julkistetussa kirjassaan Poutasään jälkeen (Docedo 2019). Sen pääsisältöön palataan varmaan, kunhan hallitusneuvotteluissa alkaa kädenvääntö turvallisuuspolitiikasta. Nyt eduskuntavaalin kynnyksellä kannattaa huomata sen sivulla 81 oleva katkelma luvusta, joka käsittelee rahanpesua. 

Aaltola selostaa siinä jääkiekkoseura Jokerien yrityskuvaa. Se toimii venäläisessä liigassa rahoittajanaan paikalliset oligarkit, jotka omistavat suurimman osan joukkueesta ja sen veloista. Raskaista tappioistaan huolimatta Jokerit jakaa osinkoa omistajilleen, joista yksi on tekstissä nimeämättä jäänyt suomalainen.

Aaltola luovii varovasti: ”Jokereiden keskeinen omistaja on myös Suomessa vaikutusvaltainen poliitikko, joka on ollut mukana perustamassa uutta poliittista liikettä. Kaikille asioille voi löytyä tietysti myös viattomampi selitys, mutta rahanpesuun liittyy monesti poliittista vaikuttamista, korruptiota sekä mahdollisia vaalihäirintäyrityksiä. Rahanpesuvirrassa saattaa elää enemmän tai vähemmän geopoliittisesti motivoituneita tahoja.” Lisää Aaltolan arvioita tapauksesta Jokerit on sivulla 254.

Minäkin olen kiinnittänyt huomiota Aaltolan nyt tikun nokkaan nostamaan ilmiöön. Julkaisin 5.12.2018 Facebookisa ja Blogissa kommentin Suomen poliittisen eliitin heittäytymisestä Venäjän rahamaailmaan.

Totesin, että Venäjän oligarkkien peukaloruuviin jumiutunut suomalainen tekee bisnestä jääkiekkojoukkueen oletetulla imagolla. Samalla hän pyrkii saamaan perustamalleen kansalaisliikkeelle kansanedustajapaikkoja eduskunnassa. Toimintaa varten perustetun organisaation oikeudellinen muoto ei velvoita sitä rahoituksensa julkistamiseen.

Kirjoitin: ”Tuntemattomasta lähteestä taloudellisen voimansa ammentava eduskuntataho olisi pelottava näkymä. Kansa tekisi viisaasti, jos se ensi kevään eduskuntavaaleissa torjuisi tällaisen hämärään taustaan perustuvan poliittisen yritteliäisyyden. On hätäkellojen aika.”

keskiviikko 3. huhtikuuta 2019

Kolumni 4.4.2019: EDUSTAJAN EVÄÄT

Kansanedustajan älylliset eväät
Etelä-Suomen Sanomat 4.4.2019

Puolueiden ja eduskuntaehdokkaiden kauneuskilpailu on kiihkeimmillään. Se, joka lupaa komeimmin, arvelee saavansa parhaiten ääniä, ja voi hyvinkin päätyä kansanedustajaksi, jotkut sitä kautta ministeriksi ja joku jopa pääministeriksi. Näin toimii demokratia, mutta sääli sanoa, se toimii väärin perustein. Mitä enemmän ehdokas kehtaa luvata, sitä varmemmin lupaus ei täyty.

Perustuslain mukaan kansanedustaja käyttää lainsäädäntövaltaa. Hän on siis vallan keskiössä, mutta silti hänen vaikutusvaltansa on käytännössä todella pieni. Ysikään kansanedustaja ei pysty toteuttamaan yhtäkään vaalikampanjassa lupaamaansa asiaa niin, että voisi sanoa tehneensä sen itse ja yksin.

Edes pääministeriksi päätyvä suuren puolueen puheenjohtaja ei luultavasti pysty toteuttamaan antamaansa vaalilupausta sellaisenaan. Enemmistöhallituksenkin pääministeripuolue joutuu hallitusneuvotteluissa käymään kauppaa niin monen suuntaan, että kirkas vaalilupaus muuttuu harmaan arkiseksi politiikaksi.

Mitä hulppeammin ehdokas kuvaa tulevia yhteiskunnallisia sankaritekojaan sitä enemmän on syytä epäillä, onko pussissa puhtaita jauhoja tai jauhoja ollenkaan. On vaikea nimetä lähihistoriasta yhdenkään kansanedustajan lainsäädännöllistä yksilösuoritusta, joka erottuisi poliittisesta taustahälystä.

Kansanedustajan työ tapahtuu parlamentin virallisissa toimielimissä ja tilanteiden mukaan syntyvissä puolueen sisäisissä tai puoluerajat ylittävissä yhteistyöryhmissä, siis valiokunnissa ja samanmielisten edustajien yhteistyössä.

Siinä toimessa voi menestyä vain sellainen edustaja, joka tietää kokemuksen tai opiskelun perusteella, miten valtionhallinto ja kansantalous toimivat, ja ymmärtää, miten niihin voi vaikuttaa. Pelkällä poliittisella kikkailulla ei pitkälle pötkitä, eikä varsinkaan pöyhkeilyllä. Siinä työssä onnistumiseen tarvitaan sosiaalista kyvykkyyttä saada eri taustoilta tulevat ihmiset ponnistelemaan samaan suuntaan heitä yhdistävissä asioissa.

Tällainen ihminen olisi melkein pyhimys, ja sellaiset taitavat olla harvinaisia vaaliehdokkaiden joukossa. Mutta eduskunnassa on ollut, ja on varmaan seuraavassakin eduskunnassa ihmisiä, jotka poliittiseen työhön heittäydyttyään ja siinä vuosikaudet puurrettuaan ovat kehittäneet joitakin tuon tapaisia työtapoja, ja menestyneet. 

Kun sellaisia hahmoja yrittää etsiä ehdokkaiden joukosta, ensimmäiseksi pelistä putoavat lipevimmät lupaajat. Sen sijaan poliittista kokemusta hankkineiden saavutusten esittely voi paljastaa kehityskykyisiä hahmoja.

Vaikein ja kiinnostavin tehtävä on yrittää tunnistaa muualla kuin politiikassa kunnostautuneita ihmisiä, joista voisi olla hyötyä myös politiikassa. Ylenmääräinen demokraattisuus on kehittänyt vinoilevaa väheksyntää yliopistoissa opiskelleita kohtaan. Me kun kuulemma olemme teoriaherroja. Pystymetsästä tullet luonnonlahjakkuudet voivat kyllä olla tehokkaita, mutta myös tavoitteellinen opiskelu tuottaa käyttökelpoista poliittista energiaa.

Oppialasta riippumatta kaikki yliopistollinen koulutus opettaa, miten tietoa hankitaan, kuinka siitä tiivistetään erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja, ja miten niiden kelpoisuutta arvioidaan järkiperäisesti. Kansanedustaja toimii täsmälleen tällaisen prosessikaavion mukaan, jos hän ponnistelee tosimielessä lainsäädäntötyössä eikä vain paistattele julkisuuden loisteessa. 

Demokratian suurin kriisi syntyy siitä, että kansanedustajan kannukset voi hankkia myös vihapuheella, ja pahantahtoisuuden lietsonnalla. Mielipidemittausten kärkisijoille niillä pääsee helposti, mutta ne ovat kevyttä evästä tuloksellisuuteen pyrkivässä kansallisesti tärkeässä eduskuntatyössä.

Pikakommentti 3.4.2019: Trollien työnäyte


Blogissani on mielenkiintoista vilskettä, vaikka väkeä täällä käy hyvin vähän verrattuna trendikkäisiin bloggaajiin. Aina kun käsittelen puolustusta tai Natoa, siellä luikkii pienestä joukosta erottuva ryhmä venäläisiä ja ukrainalaisia (mikähän dosentti se siellä). En tiedä, miten blogin tilastot kootaan, mutta esimerkiksi koko viime kuun aikana siellä tämän tilaston mukaan käyneiden venäläisten ja ukrainalaisten yhteismäärä on melkein sama kuin suomalisten.

Tänään klo 17 aikaan blogissa kävi blogin koko liikenteeseen nähden merkittävä joukko ukrainalaisia ja venäläisiä, joita kiinnosti yli vuoden vanha tekstini. Sen otsikko oli: Trollaako Yle? ja teksti kulki näin:

Ylen uutistoimitus toteutti 17.3.2018 kello 20.30 uutislähetyksessään – toivottavasti ymmärtämättömyyttään – Pietarin trollitehtaan hartaimman toivomuksen. Se kuvitti Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen alaikäisille tarkoittamaa vapaaehtoista koulutustoimintaa paheksuvan uutisensa videopätkällä, jossa täydessä taisteluvarustuksessa rynnäkkökivääriä ja täyspakkausta selässään retuuttava asevelvollinen ryntäilee harjoitustilanteessa kompastellen ja reuhtoen lumisessa metsikössä. Olisi ehkä hyvä, jos Ylen toimituksen johto yrittäisi selvittää, mitä tällaisen kuvitusratkaisun tehnyt toimittaja on näin valitessaan mahdollisesti ajatellut, ja millaisen opastuksen perusteella on ratkaisunsa tehnyt.”

Saikohan joku trolliopiskelijoiden työryhmä kiittävää palautetta hyvin suoritetusta työstä. Vai oliko tekstini varoittava esimerkki siitä, että liika tökeryys on sentään liikaa.

tiistai 2. huhtikuuta 2019

Pikakommentti 2.4.2019: Avun tarjous vai sen pyytäminen

Naton lähipiirissä toimivissa ajatushautomoissa on kehitelty ajatusta Naton puolustuksen ulottamisesta Rotsiin ja Suomeen. Ei ole erityisen sympaattista, jos joku ulkopuolinen tarjoutuu puolustamaan Suomea. Sitä on ennen tarjottu eri tahoilta, ja aina torjuttu.
Se on sitten ihan eri asia, jos Suomi pyytää joltakin samanmieliseltä tukea omalle itsenäisele kansalliselle puolustukselleen. Jos Suomi ilmoittaisi valmiutensa liittyä Naton, ja Nato ryhtyisi valmistelemaan Suomen kutsumista jäseneksi, tämän kuvion asiasisältö olisi juuri tuo: Suomi saisi pyynnöstään tukea kansalliselle puolustukselleen.
On myös oikotie, periaatteessa. Suomi on Lissabonin sopimuksen kohdassa 42/7 sitoutunut auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutuvia unionimaita, ja osoittanut valmiutta ottaa vastaan apua unionikumppaneilta, jos se joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Unionin Nato-maat ovat kuitenkin sulkeneet sotilaallisesti liittoutumattomat ”tietyt jäsenmaat” sotilaallisen auttamisvelvollisuutensa ulkopuolelle.
Jos Natoon kuuluvat unionimaat mitätöisivät Lissabonin sopimuksen 42/7:ssä olevan ”tietyt jäsenmaat”-klausuulin, Naton turvatakuu tulisi Euroopan unioni kautta koskemaan myös Natoon kuulumatoimia unionimaita. Sitä voisi sanoa vaikka eurooppalaiseksi puolustukseksi.

sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Pikakommentti 31.3.2019: Yksinpuhe turvallisuudesta

Presidentti on oikessa. Turvallisuuspoliittiseen vaalikeskusteluun on aihetta, sillä kansallinen turvallisuus on pohjimmiltaan eduskunnan käsissä. Mutta se ei ole mitään keskustelua, jos kilvoitellaan vain siitä, kuka ovelimmin sanakääntein sijoittaa puolueensa ja itsensä viiden E:n asteikolle: Ehdottomasti ei – Ei - Ehkä sittenkin ei.

Vihapuhetta Natosta pitää pystyä perustelemaan kansansuosion tavoittelu lisäksi myös muilla näkökohdilla.  Esimerkiksi osoittamalla, mitkä Suomen turvallisuusympäristöön lähivuosina vaikuttaneet ilmiöt aiheuttavat sen, että pitäisi alentaa Suomen puolustuskykyä. Se merkitsisi luopumist siitä edullisesta puolustusrakenteesta, jonka viime vuosien turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on tuottanut.   

Nato-jäsenyyden kannattajien pelokas vaikeneminen tässä tilanteessa on kansallinen häpeä. Päivittäiset uutisotsikot ovat vuosikasien ajan tarjonneet toistuvasti aineistoa Nato-jäsenyyden perusteluun. Kansalaismielipiteen Nato-vastaisuus viittaa puutteelliseen luetun ymmärtämiseen. Sama vaiva taitaa ahdistaa myös poliitikkoja.  

Presidentti Niinistö esitti vuodenvaihteen 2017-2018 vaalikampanjassaan sarjan painavia näkökohtia Nato-jäsenyydestä. Hän käsittääkseni suositteli edes niiden miettimistä. Niinistö sai presidentinvaalissa mahtavan valtakirjan jatkaa ajatustyötä vaalipuheidensa linjoilla, mutta ei yhtäkään poliittisen tason keskustelukumppania.

Yritin viime syksynä ilmestyneessä kirjassani (Lännen tiellä Paasikivestä Niinistöön / Otava 2018) hahmottaa, miten presidentin lausumat ehkä voisivat vaikuttaa turvallisuuspolitiikkaan.  Media lähinnä vaikeni presidentin vaalipuheista. Minun kirjastani se edes vinoili, ja se oli sentään hauskaa.  

Turvallisuuspoliittinen äkkiherätys kaksi viikkoa ennen vaaleja on kuitenkin vaaran paikka. Moni mopo voi siinä riemussa karata käsistä.  Siirtymä populistisesta sanailusta asiakeskusteluun ei käy yhdellä rykäyksellä. Hallitusohjelmaneuvotteluissa käsittääkseni neuvotellaan asioista eikä kilpailla sanailun sattuvuudella. Se on oikea paikka pistää mielipidemittausten tulokset ja lähivuosien tapahtumahistoria rinnakkain. Katsotaan sitten, mitä siitä alkaa syntyä.   

perjantai 29. maaliskuuta 2019

Pikakommentti 29.3.2019: Vaali-ilmasto


Vaalipoliittinen ilmasto vaikuttaa perussuomalaisten ja demarien kannatukseen, mutta kummallisella tavalla. Demarien puheenjohtaja tuntui aluksi pirteältä, jopa terävöityneeltä sairauslomansa jälkeen. Mutta nyt on tapahtunut jotakin. Näyttää siltä, että edes omat eivät enää innostu hänestä. Mielipidemittausten johtoasema säilyi, vaikka demarien kannatus laski 1.2 prosenttiyksikköä.

Perussuomalaiset kahmivat kaiken edun syntyneestä kummallisesta asetelmasta. Heidän ongelmansa on vaan se, että puoluekannatuksen pari sekuntia kestävä höläyttäminen vastaukseksi tutkimuslaitoksen puhelinkysyjän kysymykseen on niin helppo juttu. Äänestyskoppiin raahautuminen vaalipäivänä voi olla eri asia.

torstai 21. maaliskuuta 2019

Pikakommentti 21.3.2019: Vetoomus puoluejohtajille

On todella vastuutonta, että puolueiden puheenjohtajat vaalikeskustelun kiimassa paukuttelevat kantaansa Suomen Nato-jäsenyyteen asteikolla ei, ei vaiko sittenkin ehkä ei.
Jos ihminen on joutunut puolueensa puheenjohtajaksi, luulisi häneltä löytyvän sentään sen verran älyllistä vastuuntuntoa, että ymmärtäisi tämän päätöksen perusteista jotakin itse asiaan liittyvää, eikä vain sitä, millä höläyksellä saisi suurimman kansansuosion. Hyvät puoluejohtajaherrat ja -naiset: Nato-vastaisuuden populistinen toitotus vaalitaistelun tiimellyksessä on akuutti uhka isänmaan turvallisuudelle.
Tässä on kysymys Suomen turvallisuuden perusasioista. Koittaisitte vähän miettiä ennen kuin ryntäätte vaalikentille keräämään helppoja irtopisteitä, joita myöhemmin joudutte katumaan, ja joista me kaikki suomalaiset voimme teidän kanssanne joutua kärsimään.
Nato-keskustelun aika ei ole vaalikeskustelun kiihkossa. Jo hallitusneuvottelussa myös asia-argumentit alkavat painaa. Malttakaa se hetki, ja näyttäkää silloin, millä perusteilla vastustatte Nato-jäsenyyttä. Teillä on siinä ankara todistustaakka.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Kolumni: Perustuslakituomioistuin

Vallanjaon harmaa vyöhyke
Etelä-Suomen Sanomat 21.3.2019

Sote-ponnistuksen viimeinen erä päätyi nollatulokseen, eikä vain suoritus- vaan myös tyylipisteissä. Hallitus ei ehkä ollut tragedian ainoa tumpelo. Muutamat valiokunnat joutuivat hallitusta kurittaessaan sellaiseen turbulenssiin, että niidenkään ei voi sanoa selvinnen puhtain paperein.

Se ei välttämättä johtunut - ainakaan pääasiassa – valiokuntapuheenjohtajien ja jäsenten toiminnasta vaan myös siitä, että perustuslakivaliokunnan säädöspohjassa on valuvika. Sen jäsenet ovat lainsäätäjiä, joiden poliittisen mandaatin varassa tekemät perustuslain tulkintaratkaisut vaikuttavat muiden lakien soveltamiseen hallinnossa.

Perustuslakivaliokunnan jäsenet joutuvat melkein tuomarin rooliin, vaikka heidän päätöksensä ovat osittain poliittista toimeenpanoa. On hurskasta teeskentelyä kuvitella, että perustuslaillista lausumaa lakiesitykseen sorvaava kansanedustaja luopuisi sen hetken ajaksi hallitusohjelmasta ja oman puolueensa tavoitteista ja muuttuisi vapaaksi sieluksi, joka liikkuu oikeuden pyhässä korkeudessa kaiken poliittisen yläpuolella.  

Vallan kolmijaossa on harmaa vyöhyke, joka ulottuu lainsäädäntö- ja toimeenpanovallan välisen rajan kummallekin puolelle. Tämän oudon asetelman ihmeellisin ominaisuus on se, että siinä oikeudenkäyttöä ei edusta tuomioistuin vaan tavaksi tulleen menettelyn vähitellen muodostama perustuslakikysymyksiin erikoistuneiden lainoppineiden joukko, jonka kokoonpano on jatkuvassa muutoksessa.  

Joitakin vuosikymmeniä sitten eduskunnan valtiosääntötulkintaa hallitsivat professorit Mikael Hidén, Antero Jyränki ja Ilkka Saraviita, Tupu, Hupu ja Lupu, kuten silloin sanottiin. Tämän perustuslaillisen kolminaisuuden asiantuntijalausuntoja ei ollut tapana kiistää. Nyt heidän raivaamaansa sarkaa viljelee ilmeisesti muutamien kymmenien oppineiden joukko, jonka jäsenien lausuntoja voidaan tarpeen ilmetessä kilpailuttaa keskenään.

Sosiaali- ja terveysvaliokunnan sotepyörityksessä käyttämä tapa juoksuttaa asiantuntijoita kommentoimassa hallituksen esitysten eri versioita ei tainnut olla pelkkää totuuden tuskaista etsintää. Seassa saattoi olla myös poliittista kikkailua sotelakien käsittelyn vauhdittamiseksi tai niiden tuhon varmistamiseksi. Muuksi on vaikea tulkita esimerkiksi sotefarssin viime vaiheessa nähtyä kissa-ja-hiiri-leikkiä siitä, jatketaanko vai lopetetaanko asiantuntijoiden kuuleminen.

                                            x                    x                    x

Tämän sirkuksen seuraaminen palautti mieleen vuosikausia silloin tällöin toistamani ajatus perustuslakituomioistuimen tarpeellisuudesta. Sotekuviot nostivat esiin uuden perusteen tällaiselle oikeusjärjestelmän rakenneuudistukselle. 

Perustuslakituomioistuimen tehtäviin voitaisiin kirjata ennakolausunnon antaminen perustuslakiin kytkeytyvistä hallituksen lakiesitysluonnoksista ennen niiden lähettämistä eduskuntakäsittelyyn. Se voisi antaa ryhtiä nyt heikkolaatuiseksi moitittuun lainvalmisteluun ja keventäisi valiokuntien taakkaa.
Korkeimman oikeusasteen antama lainvoimainen päätös hallituksen esityksen yhteensopivuudesta perustuslain kanssa vapauttaisi valiokunnan jäsenet perutuslain tulkinnan hienosäädöstä. Koemielessä voitaisiin ehkä pohtia sitäkin, tarvittaisiinko perustuslakivaliokuntaa ollenkaan.
Jos korkein oikeusaste vartioi lainvalmistelun perustuslaillisuutta, sen viesti kulkeutuu kirkkaana ja voimakkaana suoraan sektorivaliokuntiin. Jos hallituksen esityksen käsittelyssä kehittyy perustuslakituomioistuimen kannanotoista poikkeava näkemys, eduskunta voi käyttää lainsäädäntövaltaansa, mutta perustuslakituomioistuimen lausumasta poikkeava poliittinen tahto olisi toteutettava perustuslaille säädetyssä vaikeutetussa järjestyksessä. 

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Pikakommnentti 15.3.2019: Mielenosoituksen sanoma


Nuorten opiskelijoiden ilmastomielenosoitus aiheutti kummallisen mielenliikahduksen. Olen aina ajatellut, että joidenkin toisten tekemien banderollien retuuttaminen pitkin katuja ja joidenkin muiden kirjoittamien iskulauseiden karjuminen TY-kuvausryhmien mieliksi on erityisen turhanpäiväistä toimintaa. Mutta nyt äkkiä huomasin ajattelevani, että noilla nuorilla on tärkeä pointti, selvä sanoma, ja heidän tapansa sen esittämisessä on vastaansanomattomasti looginen ja sitten vielä kaiken kukkuraksi iloinen. Olisinpa melkein voinut marssia heidän kanssaan pitkin katuja ja toreja.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Pikakommenentti 13.3.2019: Mistä rahat?


En oikein ymmärrä, miksi nimenomaan nuorten ehdokkaiden pääsy eduskuntaan olisi erityisen hyvä asia. He kyllä varmaan pystyvät esittämään monenlaisia ajatuksia siitä, mitä kaikkea heille hyödyllistä pitäisi eduskunnassa säätää. Monet niistä asioista olisivat luultavasti hyödyllisiä koko kansallisen yhteisön kehityksen kannalta. Mutta pitäisi myös olla jonkinlainen taju siitä, mistä tähän kaikkeen tarvittava raha voisi tulla. Poliittiseen päätöksentekoon tarvitaan myös kokonaistaloudellista tilannetajua pitkällä sihdillä myös siitä, eikä vain siitä, mikä olisi kivaa juuri nyt.    

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Pikakommentti 12.3.2019: Raportin sanoma


Kolmen mahtiministeriön tuottama raportti on tervetullut viileä tuulahdus suomettuneesti tunkkaiseen keskusteluilmastoon. Sen pontti ei ole se, miten voisimme parhaiten ilahduttaa Kremlin herroja, vaan se, miten voisimme parhaiten edistää Suomen turvallisuutta.  Mitä enemmän Venäjä paahtaa Suomen Nato-jäsenyyttä vastaan, sitä selvemmin se todistaa, että juuri Nato-jäsenyys on se asia, jota Suomi tarvitse lähivuosien aikana kaikkein eniten. .

maanantai 11. maaliskuuta 2019

Pikakommentti 12.3.2019: Mitä Niinistö sanoi


Seitsemän tähden liikkeen puheenjohtaja Paavo Väyrynen esitteli Paasikivi-seuran järjestämässä vaalipaneelissa ajatuksiaan kuin olisi siteerannut presidentti Sauli Niinistöä. Muistini mukaan hän kertoi Niinistön sanoneen, että jos Venäjä alkaa nähdä Suomen Naton kaltaisena vihollismaana, Suomen on korostettava liittoutumattomuuttaan.

Luultavasti hän viittasi presidenttivaalin lähestyessä Helsingin Sanomissa 4.1.2018 julkaistuun haastatteluun. Niinistö kysyi siinä itseltään, millaisessa tilanteessa hän voisi vakavasti harkita Nato-jäsenyyttä. Toinen hänen vastaukseksi kuvaamansa tilanne meni näin: Jos venäläiset alkavat nähdä Suomen ”samanlaisina vihollisina kuin Naton, olemme menettäneet mahdollisuuden pysyä kriisien ulkopuolella, ja silloin ei ole mitään hävittävää. Silloin sitä on vakavasti harkittava”.

Väyrysen tulkinta tästä osoittaa melkoista luovuutta. Useimmille se näyttää kai siltä, että siinä Niinistö puhui Nato-jäsenyydestä eikä sotilaallisesta liittoutumattomuudesta.

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Pikakommnetti 8.3.2019: Kuka kantaa vastuun

Toimitusministeristön aseman surkuttelu kannattaa rajoittaa sisäpolitiikkaan. Sillä aluella sellainen porukka on tietysti täysin rampa ankka. Mutta EU-politiikassa, kansainvälissä tilanteissa ja turvallisuusasioissa, sotilaallisista kriiseistä puhumattakaan asia on erinomaisen selvä. Maalla on aina hallitus, hallitus, ja hallitus.

Toimitusministeristö kantaa kaiken aikaa täyden vastuun kaikista asioista. Toimitusministeriön asemassa on sellainenkin piirre, että se luultavasti tukeutuu poliittista hallitusta enemmän virkamiesosaamiseen. Varsinkin kaikkein pahimmissa kuviteltavissa olevissa tilanteissa se ei ole yhtään huono tilanne.

Pikakommentti 8.3.2019: Miten se nyt menikään


Hallitus erosi, kun sote romahti. Vai oliko se niin päin, että hallitus romahti ajat sitten, mutta sote vasta nyt. Vai niinkö, että sote romahti syksyllä, mutta hallitus huomasi sen vasta keväällä. Joka tapauksessa näin ehkä saatiin rokotus maakuntahallinnon mammuttitautia vastaan.

torstai 7. maaliskuuta 2019

Pikakommentti 7.3.32019: Nato-optio


Nato-optio on väärä ja harhaan johtava iskusana. Se luo kuvitelmaan siitä, että Suomella olisi joku myötäsyntyinen oikeus Nato-jäsenyyteen. Ei ole. Mutta jos Suomen Nato-jäsenyys on Naton kannalta toivottava ja tarpeellinen, se on eri juttu. Nyt on sellainen tilanne. Nato tarvitsee Suomea ja se on Suomen etu.

Kauhein skenaario, mikä Baltian puolustuksesta vastaavia Nato-komentajia ahdistaa on se, että heidän puolustuksensa sivusta ja selusta on avoin. He tarvitsevat Suomen ja Ruotsin yhteistyötä. Tämä uhka näkyi jo suomalaisen koululaivan Matti Kurjen saunaillassa 16.6.1970 neuvostoliittolaisen kommodorin suomalaisten saunotuksen, voileipien ja oluen hersyttämässä opastuksessa. (Jukka Tarkka: Karhun kainalossa ss. 79-80)

Hän todisti, että suomalaiset ihan turhaan hersytellä puolueettomuuttaan, koska Neuvostoliitto on joka tapauksessa päättänyt kriisin tullen ottaa haltuunsa Suomen etelärannikon satamat ja lentokentät.  Presidentti Urho Kekkonen on tallentanut tästä kertovan raportin vuosikirjaansa. Sinne hän sijoitti sellaisen materiaalin, jota arveli myöhemmin tarvitsevansa.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Kolumni 7.3.2019: VIRON ITSENÄISYYS

Ulkopolitiikan pohjavirrassa kulkee historia
Etelä-Suomen Sanomat 7.3.2019

Tohtori Markku Reimaan uusin kirja kertoo sota-ajan vaikutusvaltaisesta, mutta melko näkymättömiin jääneestä huippudiplomaatista Aaro Pakalahdesta (Kekkosen kuiskaaja, Docendo 2019). Hän selostaa siinä melkein ohimennen tilanteen, josta alkoi pitkään piilossa pysynyt historiallinen jatkumo.

Kun Neuvostoliitto oli kesällä 1940 miehittänyt Viron, sen Helsingin-lähettiläs Aleksander Warma jäi Suomeen. Hän neuvotteli ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkönä silloin toimineen Pakaslahden kanssa Viron Helsingin-lähetystön asemasta.   

Warma esitti sanamuotoa ”lähetystö keskeyttää toistaiseksi toimintana”, mutta Pakaslahti halusi muotoilua ”lähetystö lopettaa toimintansa”. Warma piti pintansa ja Pakaslahti lopulta hyväksyi virolaisten viimeistelemän nootin. Lähetystö ilmoitti siis keskeyttävänsä toimintansa toistaiseksi.

Nämä Viron katastrofista kesällä 1940 kertoneet sanat saivat 50 vuotta myöhemmin hämmästyttävän painoarvon. Silloin Esko Ahon hallitus pohti presidentti Mauno Koiviston johdolla Suomen asennetta uudelleen itsenäistyneeseen Viroon.

Reimaa kertoo kirjassaan osallistuneensa ulkoministeriön poliittisen osaston edustajana neuvotteluun pääministerin avustajien kanssa. Tässä pohdinnassa hän onnistui samalla osastolla työskennelleen valtiotieteen tohtori Alpo Rusin kanssa osoittamaan pääministerin kanslian väelle, että Suomi ei koskaan kansainvälien oikeuden muotojen mukaisesti tunnustanut Viron liittämistä Neuvostoliittoon.    

Pääministeri Aho oivalsi heti tämän historiallisen havainnon poliittisen merkityksen. Presidentin kanssa neuvotellessaan hän esitti voimakkaasti, että Suomen ei tarvinnut enää tunnustaa Viron itsenäisyyttä. Se oli tunnustettu jo 1919, eikä tunnustus menettänyt merkitystään Viron miehityksen aikana.  

Presidentti Koivisto näyttää heti todenneen, että Ahon esityksessä oli poliittista pontta ja historiallista kantavuutta. Siltä istumalta Koivisto luopui pitkään harjoittamastaan ajan peluusta suhteessaan Viroon. Kun sen itsenäisyyttä voitiin pitää selviönä, vuoden 1990 tilanteen ratkaisuksi riitti diplomaattisuhteiden palauttaminen.  

Tätä vaihetta lyhyesti sivunneessa kirjassani Venäjän vieressä (Otava 2015) olen todennut, että kokeneen presidentin ja aloittelevan pääministeri suhde näyttää muuttuneen ratkaisevasti tässä Viroa koskeneessa päätösprosessissa. Aho saavutti Koiviston luottamuksen ja heidän välilleen lähti kehittymään hyvin toimiva yhteistyösuhde.

Se ilmeni heti. Kun ratkaisu oli tehty, Koivisto antoi Ahon tehtäväksi selostaa tilanne ulkona odottaneille uutisnälkäisille toimittajille. Tämän suuruusluokan päätöksen julkistaminen olisi ajan tavan mukaan kuulunut presidentille tai ulkoministerille, mutta nyt Koivisto antoi tilaa ja näkyvyyttä nuorelle pääministerille. Ulkoministeri Paavo Väyrynen joutui muiden minisetrien rivistössä seuraamaan sivusta, miten Aho loisti asetelmassa, joka olisi oikeastaan voinut kuulua hänelle.  

Miehitetyn Viron Helsingin-lähetystön asemaa kuvaamaan 1940 valitut sanat antoivat puoli vuosisataa myöhemmin Suomelle mahdollisuuden tukea Viron itsenäisyyden palautumista eleellä, jonka kauneus kumpusi näiden maiden yhteisestä historiasta.

Tekee mieli tiivistää kaksi mahtipontista oppisisältöä tästä pitkästä kehityskaaresta. Ulkopolitiikan ja diplomatian johtajien kannattaa seurata, millaista historiasta periytyvää oheistietoa kulkee oman ajan tapahtumien pohjavirrassa. Siksi on tärkeää huolehtia siitä, että linjanvalintoja valmistelevissa organisaatioissa on historian tuntijoita ja historiantutkimuksen työtapojen osaajia.   

perjantai 1. maaliskuuta 2019

Pikakommentti 1.3.2019: Iltalypsyn paikka


Kuinkahan monta kertaa peräjälkeen näille perustuslakiasiantuntijoille pitää tarjota iltalypsyjakkaraa. Jos sote tai tiedustelulakipaketti tai milloin mikäkin iso asia on niin perusteellisesti päin pieleen kaikilta osiltaan, niin mitäpä jos he yhdellä kerralla pläjäyttäisivät pöytään koko sen kauheuden julkisuuteen saman tien.

Näyttää siltä, että TV:n iltauutisten tarjoamaa julkisuusglooriaa ei voi vastustaa. On varmaan kivaa paistatella kansallisen median loisteessa ilta toisensa jälkeen esittämällä vakavaa huolestumista milloin mistäkin pilkun paikasta milloin minkäkin valiokunnan mietinnöstä. Jos tämä kaikki on perustuslakiasiantuntijoille niin kristallinkirkkaasti selvää jo alun perin, niin mitäpä jos ilmoittaisivat sen julkisuuteen alkajaisiksi saman tien yhdellä kerralla.  

torstai 28. helmikuuta 2019

Pikakommentti 28.2.2019: Omat koirat purivat

Sen siitä saa, jos presidentti öykkäröinnillään karkottaa kaikki vähänkin kansainvälistä kokemusta saaneet virkamiehet avustajakunnastaan ja lähtee soitellen sotaan vain sillä perusteella, että juuri hän on maailman paran diilin tekijä.
Mahalaskuun päätynyyttä huippukokousta Trumpin hallinnossa valmistelleella virkamieskunnalla ei selvästikään ollut harmainta aavistusta siitä, mistä asemista Pohjois-Korea lähtee neuvotteluihin, ja mitä se sieltä hakee. He taluttivat presidenttinsä ansaan huomaamatta sitä itsekään.
He taluttvat presidenttisä ansaan huomaamatta sitä edes itsekään. Ja hämmästys on hirmuinen, kun kyynisen diktaattorin mielistely ja julkinen nöyristely hänen edessään ei johdakaan diiliin. Diilin tekijät ovat nykyisin ihan muualla kuin Valkoisessa talossa.

tiistai 26. helmikuuta 2019

Pikakommentti 26.2019: Miten laki säädetään

Kannatan ajatusta valtion kustantamasta toisen asteen koulutuksesta. Silti kauhu täyttää sydämen kun niin tärkeän asian virittäneet kansalaisaloitteen puuhaihmiset  eivät ole ottaneet selvää niin yksikertaisetsaa perusaisasta kuin se, että miten uusi lainsäädäntö käynnistyy eduskunnassa. He todella tarvitsevat sitä koulutusta, jonka hankkimista haluavat tehostaa.

keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Kolumni 21.2.2019: YHDESSÄ YKSIN

Suomi ja Ruotsi yhdessä yksin
Etelä-Suomen Sanomat 21.2.2019 
Suomalainen ajatuspaja Libera ja sen ruotsalainen kollega Frivärld ovat pohtineet Itämeren turvallisuustilannetta. Siitä syntyi Hanasaaren kulttuurikeskuksessa toteutettu pikaseminaari, jonka otsikko pelkisti nokkelasti Suomen ja Ruotsin yhteiselon ongelman:
Yhdessä yksin? Onnittelut sen keksijälle. Harvoin näkee näin tiiviistä ajatuksen ja sanonnan ristiinkytkentää. Varsinkin kun siihen on liitetty kysymysmerkki.

Seminaarin istunnot syvensivät yllättävästi sen pääotsikon sisältöä. Näiden pohjoismaiden turvallisuuspoliittinen läheisyys ei ole ihan niin herttaista kuin on tapana julistaa. Ruotsi on sittenkin sen verran yksin, että Suomi ei voi olla ihan täysin yhdessä sen kanssa.    

Ruotsi on yhteistyössä Yhdysvaltain ja Naton kanssa yhtä innokkaasti kuin Suomi, mutta virallisissa lausunnoissaan se torjuu Nato-jäsenyyden kaikissa olosuhteissa, ainakin nykyisen. 

vähemmistöhallituksen elinaikana. Suomi taas korostaa mahdollisuuttaan jatkojalostaa yhteistyötä lännen kanssa Nato-jäsenyydellä. Tällä jakolinjalla naapurukset ovat erillään. Suomi voi kuvitella olevansa yhdessä myös Naton kanssa, mutta Ruotsi ei. Ruotsi on vähän enemmän yksin kuin Suomi.

Naapurit ovat sitoutuneet vain siihen, että Nato-asiassa ei aiheuteta toiselle yllätyksiä, kuten EU-kysymyksessä aikoinaan. Ne eivät ole sitoutuneet yhdessä liittymään Natoon eivätkä yhdessä pysymään siitä erossa. Jos Suomi arvioi tarvitsevansa puolustusliiton jäsenyyttä ja voivansa sen saavuttaa, Ruotsille annettu sitoumus täyttyy sillä, että Suomi ajoissa ilmoittaa aikomuksestaan. Ruotsi sitten joko sopeutuu siihen tai seuraa mukana. Kumikin päättää itse.  

                                            x                    x                    x

Ruotsin turvallisuuspolitiikkaa määrävään asemaan päässeet poliitikot unelmoivat maansa puolueettomuuden ikuisuudesta. Samaa väljähtänyttä nostalgiaa on Suomen Nato-vastaisten populistien haikailussa yya-ystävyyden perään.

Ruotsin demarivetoisen Nato-kammon oudoin piirre on sen osoittama tietämättömyys tai piittaamattomuus siitä, millä säännöillä nyt pelataan. Nyt on voimapolitiikan korkeasuhdanne. Voimaa vastaan voi puolustautua vain vastavoimalla ja pelotteelta. Jos ei ole kovin paljon voimaa, jo kainokin liputus Nato-jäsenyyden mahdollisuudella luo pelotetta, joka opastaa Venäjää  varovaisuuteen. 

Ruotsin sosiaalidemokraatit ovat palanneet tämän valttikortin käsistään. Sama henki elää myös Suomessa, vaikka eduskunnan suuren enemmistön moneen kertaan hyväksymä turvallisuuslinja sisältää mahdollisuuden hakeutua Natoon. Ruotsi on joutunut turvallisuushämärässä elävän suuren puolueen komentoon. Sama uhkaa Suomea vielä tänä keväänä. Se ei lupaa hyvää Itämeren alueen turvallisuudelle

Euroopan turvallisuuden polttopiste on siirtynyt kylmän sodan aikaisilta sijoiltaan keski-Euroopasta. Se ei ole enää Fuldan kapeikossa Erfurtin ja Frankfurt am Mainin välillä. Se on siirtynyt tuhatkunta kilometriä Itämeren eteläosaan, Baltian puolustuksesta vastaavan Naton pohjoisen siiven selustaan Kaliningradin alueelle.  

Ruotsin hallituksen kummallisella asenteella voi kuitenkin olla raaka voimapoliittinen tausta. Ehkä tämän puolueettomuuden lippua kantavan jalon ritarin selustaa varmistaa edelleen Yhdysvaltain salainen turvallisuustakuu, kuten jo kylmän sodan aikana. Se tekisi ymmärrettäväksi myös Ruotsin käsittämättömän oma-aloitteisen aseistariisuutumisen parikymmentä vuotta sitten.

Suomen poliittisessa kentässä rehottavalle populistiselle Nato-kammolle on vaikea löytää edes tuollaista arvailuun perustuvaa selitysyritystä. Sille on vaikea keksiä muuta taustaa kuin yya-huumasta jääneen suomettumiskrapulan aiheuttama ajatuskatkos.