Professorit Jarno Limnell ja Jari Rantapelkonen ovat
julkaisseet mielenkiintoisen tutkimuksen nuorten turvallisuusajattelusta (Pelottaako,
Nuoret ja turvallisuuden tulevaisuus. Docendo). Näyttää siltä, että siinä turvallisuutta käsitellään
yhteiskuntailmaston ja ihmismielen perusulottuvuutena. Tällä profiililla voidaan
kuvata isoja asioita paljon paremmin kuin massiivisella tilastotaulukkosulkeisella.
Mutta ihastuksestani huolimatta fakki-idioottinen sieluni on lievästi
huolestunut laajojen käsitekokonaisuuksien luokittelusta suosituimmuusjärjestykseen.
Poliittisessa debatissa, kuten yleisessä yhteiskuntadebatissakin
sanalla ”turvallisuus” tarkoitetaan tavallisesti niitä asioita, joita hallinnoivat
ulko- ja puolustusministeriöt, puolustusvoimat, poliisihallinto ja
oikeuslaitos. Tasa-arvo, luottamus, terveyshuolto, sosiaalinen
oikeudenmukaisuus, luottamus, luonto, ja mitä kaikkia hyviä asioita onkaan,
ovat tietysti hyvän elämän perustekijöitä, mutta niiden sijoittaminen tärkeysjärjestyksen
muiden tärkeiden asioiden kanssa hämmentää.
Tietysti on niin, että jos ihmisten välistä luottamusta ei
ole, puolustuskyvyn kehittäminen on mahdotonta. Mutta on myös niin, että jos valtioalueen ja
yhteiskuntainstituutioiden koskemattomuutta ei pystytä varmistamaan, ihmisten
välinen luottamus ei voi toteutua.
Tulee mieleen 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alkuvuosina
vallalla ollut villitys vannoa laajan turvallisuuden nimeen. Silloin maailman
kaikki toteutumatta jääneet hyvät asiat olivat turvallisuuskysymyksiä. Niitä sopivasti
korostamalla vältyttiin siltä epämukavuudelta, että olisi pitänyt miettiä konkreettisen
puolustuskyvyn ja turvallisuuspolitiikan vaikutusta kansallisen olemassaolon
perusasioihin.
Tiedän, että nuorison turvallisuudentunteen tutkijat eivät pyri
tähän vanhanaikaisesti laajaan turvallisuuskäsitteeseen. Mutta kannattaa olla
varuillaan, että tutkimuksen herättämä keskustelu ei ajaudu käyttämään pehmeän
turvallisuuden korostusta kovan turvallisuuden väheksyntään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti