keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Kolumni 21.9.2017: Turvallisuuden ydin

Etelä-Suomen Sanomat 21.9.2017

Turvallisuuspolitiikan konkarit Erkki Tuomioja ja Matti Vanhanen huolestuivat, kun joku kehtasi ajatella ääneen monikansallisten puolustusharjoitusten järjestämistä Suomen alueella. Vaarallista uhoa, opettivat nämä ulkosuhteiden eturivissä aikoinaan palvelleet kansanedustajat. Se tuntui haikailulta Urho Kekkosen, Neuvostoliiton ja yya-sopimuksen aikojen perään. Silloin Suomi oli sentään rauhan suurvalta ja puolueettomuuden lipunkantaja, ja niin olkoon aina oleva.

Mutta perustuiko Suomen selviäminen kylmän sodan ahdingosta todella siihen, että silloin vielä melko heiveröistä asevoimaa olisi vähätelty ja vahvaa puolustustahtoa häpeilty. Tehtiinkö aina niin kuin Neuvostoliiton arveltiin toivovan?  

Voi ajatella myös toisin. Entäpä jos Neuvostoliitto joutui olemaan varovainen, koska naapuri käyttäytyi joissakin asioissa oman tilannearvionsa eikä Kremlin toiveiden mukaisesti. Suomen turvallisuuspolitiikan ytimenä oli torjua ylenmääräinen yhteistyö ja varautua vastustamaan ei-toivottua aseapua vaikka aseellisesti, jos muu ei auttaisi.

                                            x                    x                    x

Unohdetaan nyt tavallisesti näytille nostetut talvisota, kesä 1944 ja asekätkentä, vaikka niiden osoittama puolustustahto ja -kyky on saattanut vaikuttaa hyvinkin pitkään Neuvostoliiton Suomen-politiikkaan. Myös toisen maailmansodan jälkeen Suomi on käyttänyt sotilaallista valmiuttaan turvallisuuspolitiikan tukena. Se on hyvinkin voinut vaikuttaa Boris Jeltsinin ja Vladimir Putinin johtaman Venäjän Suomi-suhteeseen.

Muutaman vuosikymmenen ajan Suomen virallisen puolustusopin pääperiaatteena oli massiivisen maahyökkäyksen torjunta. Kenelläkään Suomessa tai Neuvostolitossa ei voinut olla epäselvyyttä siitä, mitä se mahtoi tarkoittaa.

Kylmän sodan katveessa Suomi rakensi vähitellen puolustuskyvyn, jonka alueellisen vaikutuksen Neuvostoliiton sotilassuunnittelu joutui ottamaan huomioon viimeistään 1980-lvulta lähtien. Maanpuolustuskursseista kehittyi ainutlaatuinen instituutio, joka levittää ympäristöönsä sivistynyttä puolustusajattelua.

Jo 1970-luvulla Suomen puolustuksen asento oli tuplatehoinen. Se loi muodollisesti valmiutta vastustaa yya-sopimuksen tarkoittamaa hyökkäystä Suomen kautta Neuvostoliittoon. Mutta. Sama voiman konfiguraatio tarjosi myös mahdollisuuden torjua jopa asein yya-apua, jos sitä olisi tyrkytetty vastoin Suomen tahtoa. Se olisi tietysti ollut sopimusrikkomus, mutta niin olisi ollut myös yritys auttaa väkisin.  
                                      
Puolustusvoimain ylimmässä johdossa oli kovapintaista väkeä. Kenraaleilla oli kanttia uhmata Neuvostoliiton etukenoa myös ilman Kekkosen tarjoamaa selkänojaa. Puolustusvoimain komentaja Lauri Sutelan elämäntyö oli historiallista sankaruutta, mutta hän piti profiilin matalana. Ei olisi ihme, jos neuvostokenraalit olisivat hiljaa mielissään kiinnittäneet huomiota suomalaisten kollegojen tiukkaan osaamiseen ja vähäeleiseen kurialaisuuteen.

Kylmän sodan jälkeen Suomi hankki Hornet-kalustoon perustuvan ilma-aseen ja sitoi muutkin puolustusjärjestelmänsä euroatlanttisiin järjestelmiin. Se hakeutui Euroopan unioniin, liittyi euroalueeseen ja laittautui Nato-jäsenyyttä muistuttavaan asentoon lännen puolustusliiton kyljessä. Suomi loi ensimmäistä kertaa itse oman turvallisuusasemansa. Suomi sitoutui länteen, vaikka Venäjä piti sitä osana idän etupiiriä.   

Suomen ei kannata perääntyä tästä parissa vuosikymmenessä luomastaan asemasta, sillä se tuhoaisi kansallisen turvallisuuden ytimen. Se ei peräytynyt edes kylmän sodan aikana. Miksi niin pitäisi tehdä nyt, kun Suomi on selvästi vahvempi kuin silloin? Nyt Suomella on sellaista, mitä länsi tarvitsee. Kylmän sodan aikana oli vain sellaista, jolla itä uhkasi.

Pikakommentti 20.9.2017: Pehmeä ja kova turvallisuus

Professorit Jarno Limnell ja Jari Rantapelkonen ovat julkaisseet mielenkiintoisen tutkimuksen nuorten turvallisuusajattelusta (Pelottaako, Nuoret ja turvallisuuden tulevaisuus. Docendo).  Näyttää siltä, että siinä turvallisuutta käsitellään yhteiskuntailmaston ja ihmismielen perusulottuvuutena. Tällä profiililla voidaan kuvata isoja asioita paljon paremmin kuin massiivisella tilastotaulukkosulkeisella. Mutta ihastuksestani huolimatta fakki-idioottinen sieluni on lievästi huolestunut laajojen käsitekokonaisuuksien luokittelusta suosituimmuusjärjestykseen. 

Poliittisessa debatissa, kuten yleisessä yhteiskuntadebatissakin sanalla ”turvallisuus” tarkoitetaan tavallisesti niitä asioita, joita hallinnoivat ulko- ja puolustusministeriöt, puolustusvoimat, poliisihallinto ja oikeuslaitos. Tasa-arvo, luottamus, terveyshuolto, sosiaalinen oikeudenmukaisuus, luottamus, luonto, ja mitä kaikkia hyviä asioita onkaan, ovat tietysti hyvän elämän perustekijöitä, mutta niiden sijoittaminen tärkeysjärjestyksen muiden tärkeiden asioiden kanssa hämmentää.

Tietysti on niin, että jos ihmisten välistä luottamusta ei ole, puolustuskyvyn kehittäminen on mahdotonta.  Mutta on myös niin, että jos valtioalueen ja yhteiskuntainstituutioiden koskemattomuutta ei pystytä varmistamaan, ihmisten välinen luottamus ei voi toteutua.

Tulee mieleen 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alkuvuosina vallalla ollut villitys vannoa laajan turvallisuuden nimeen. Silloin maailman kaikki toteutumatta jääneet hyvät asiat olivat turvallisuuskysymyksiä. Niitä sopivasti korostamalla vältyttiin siltä epämukavuudelta, että olisi pitänyt miettiä konkreettisen puolustuskyvyn ja turvallisuuspolitiikan vaikutusta kansallisen olemassaolon perusasioihin.

Tiedän, että nuorison turvallisuudentunteen tutkijat eivät pyri tähän vanhanaikaisesti laajaan turvallisuuskäsitteeseen. Mutta kannattaa olla varuillaan, että tutkimuksen herättämä keskustelu ei ajaudu käyttämään pehmeän turvallisuuden korostusta kovan turvallisuuden väheksyntään. 

tiistai 12. syyskuuta 2017

Pikakommentti 13.9.2017: Laki ja järki

Kaksoiskansalaisuuden herättämä kina kokee isompaa asiaa kuin asevelvollisten tasa-arvoa. Siinä lain kirjain ja terve järki ovat ajautuneet ristiriitaan. Lain tarkoitus ei voi olla., että Suomella olisi velvollisuus luovuttaa maan turvallisuuteen vaikuttavaa tietoa valtiollisissa ja puolustukseen liittyvissä tehtävissä toimiville ihmisille harkitsematta tällaisen luovutuksen avaamia haitallisia mahdollisuuksia. Vanhan tuomarinohjeen mukaan ”mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan”. Siksi lakiin pitää kirjoittaa, että kansalliseen turvallisuuteen vaikuttavaa tehtävää ei voi osoittaa henkilölle, joka on sitoutunut edistämään jonkun muun valtion kuin Suomen etua. 

maanantai 11. syyskuuta 2017

Pikakommentti 12.9.2017: Uhotaanko?

Matti Vanhanen ja Erkki Tuomioja vastustavat Suomen puolustuksen liian näkyvää varmistamista uhoavilla sotaharjoituksilla.  Kirjakauppoihin juuri tulleessa kirjassani Muistumia (Siltala) olen kirjoittanut puolustusvalmiuden osuudesta turvallisuuspolitiikassa . Näiden kahden elementin tasapainottaminen ympäristössä vallitsevan tilanteen mukaisesti ei ole uhoa. Sivuilla 380 - 381 kirjoitan siitä näin:

”Voimapolitiikkaa toteuttava suurvalta puhuu ja ymmärtää vain voiman kieltä. Sen vaikutuksilta suojautumiseen tarvitaan vastavoimaa, joka osoittaa, että Suomen alueen sotilaallinen hyväksikäyttö on hankalaa ja että voiman käytöllä saavutettavissa olevat edut ovat pienemmät kuin siitä koituvat sotilaalliset, taloudelliset ja poliittiset haitat.”  

”Suomi on yrittänyt sopeutua voimapolitiikan olosuhteisiin linnoittautumalla EU-suojamuurin taakse, hakeutumalla aktiiviseen Nato-rauhankumppanuuteen ja kehittämällä pohjoismaista puolustusyhteistyötä. Suomi korostaa keskusteluyhteyden säilyttämistä Venäjän kanssa unionin asettamista sanktioita huolimatta ja yrittää vahvistaa puolustusmäärärahojen supistuksen pahiten rampauttamia puolustushaaroja.” 

”Tämä ei riitä voimapolitiikan hallitsemassa ympäristössä, mutta kansallisella tasolla ei ole enää juuri mitään muuta tehtävissä. Valtapolitiikalta suojaavaa vastavoimaa ei voi nykyisestään lisätä muuten kuin tehostamalla kansainvälistä yhteistyötä, ja sitä mahdollisuutta ei ole muualla kuin Naton suunnassa. Parin vuosikymmenen aikana koetut Venäjän voimapolitiikan seuraukset eivät katoa olemattomiin sillä, että ollaan ajattelematta niitä. Turvallisuuteen kuuluu myös varautuminen toteutumattomin uhkiin niiden toteutumisen estämiseksi.”

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Pikakommentti 10.9.2017: Kohti populismin syövereitä

Perussuomalaisten primitivismi korostuu pelottavasti. Nihilistinen kyynikko Halla-aho ja hurmahenkinen kiihkoilija Huhtasaari ovat hyytävä yhdistelmä, sillä molemmilla ajatus on terävä kuin partaveitsi. He ohjastavat yhteiskuntakeskustelua yhä pimeämpiin syövereihin. Viime keväänä viimeistellessäni juuri ilmestyneen Muistumia-kirjani (Siltala) käsikirjoitusta  ei osannut ennakoida, kuinka syvälle ollaan syöksymässä, mutta kauhu oli sydämessä jo silloin. Kirjani loppukappaleessa se näkyy näin:

”Kansallisen dynamiikan ylläpitoon tarvitaan poliittisen pelisilmän lisäksi myös kansainvälisen yleistilanteen ja yhteiskunnan syvärakenteen ja historian tuntemusta, tutkijanäkemystä ja virkamiesosaamista. Viime vuosikymmeninä vallalla on kuitenkin ollut ajatustottumus, jossa demokratian velvollisuutena pidetään valvoa ja ohjata erityisesti näitä henkistä liikkuvuutta lisääviä elementtejä, joita pidetään paheksuttavana elitisminä. Yhteiskunnan tieteellinen ja älyllinen arviointi ja sen kehityssuuntien ennakointi ovat menettäneet kykynsä syöttää havaintojaan ja ideoitaan poliittiseen harkintaan. Ei siksi, että tällaisen tiedon tarjonta olisi hiipunut, vaan siksi, että se torjutaan.”

”Poliitikoilla on myötäsyntyinen kammo kertoa äänestäjille uusista asioista, varsinkin jos ne merkitsevät muutosta tai vaikuttavat saavutettuihin etuihin. Siitä syntyy ylivoimainen kiusaus selittää, että eliitin varoitukset ovat akateemista tärkeilyä, joka johtuu julkisuudenkipeydestä ja kiihottuneesta sieluntilasta. Silloin moni heikko indikaatio jää havaitsematta ja kuittaamatta. Ja kun heikot vihjeet muuttuvat vahvoiksi indikaatioiksi, on myöhäistä reagoida.  Yhteiskuntarakenteelle alkaa syntyä vaikeasti ratkottavissa olevia ongelmia tai korvaamatonta vahinkoa.”

lauantai 9. syyskuuta 2017

Pikakommentti 9.9.2017: Ydinaseista kiukuttelu ei auta

YK:n piirissä kehitetyn ydinaseiden kieltosopimuksen kannattajille tule varmaan hyvä mieli, kun he tomerasti ilmoittavat aikovansa päästä eroon ikävistä asioista olemalla niin kuin niitä ei olisikaan. Kun sellainen kammottavuus kerran tuli keksittyä, sitä ei voi enää keksiä pois. Ei ainakaan kiukuttelemalla. Ydinaseet olivat viimeinen salpa, joka esti kylmän sodan ryöstäytymisen maailmanlopuksi. Kun ne ovat olemassa, kannattaa antaa niiden toimittaa edelleen sitä ainoaa asiaa, jossa niistä on ollut hyötyä. Ydinaseet pystyvät luultavasti edelleenkin estämään ydinaseiden käytön.  

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Kolumni 7.9.2017: Mistä on lööpit tehty

Etelä-Suomen Sanomat 7.9.2017

Suomen itsenäisyyden alkuajan valtiollista historiaa hallitsevat muutamat mahtimiehet: Mannerheim, Tanner, Ryti, Paasikivi ja Kekkonen. He tekivät uransa aikana vakavia virheitä mutta päätyivät vielä eläessään kansallisiksi monumenteiksi, paitsi Tanner, joka oli kuollessaan melkein kuin poliittinen kirosana.

Asiallisin perustein myös Tanner kuuluu kansankunnan kaapin päälle. Sisällissodan jälkeen hän ohjasi työväenliikkeen vallankumousseikkailusta pohjoismaiseen parlamentarismiin. Talvisodan ihme oli yhtä paljon Tannerin kuin Mannerheimin tekoa. Tanner pystyi jatkosodan aikana pitämään päänsä paljon kylmempänä kuin monet muut.

Tannerista jäi kuitenkin huono kuva historiaan, sillä sodan jälkeen hän raivasi tiensä uudelleen politiikan huipulle. Aina kun 1940- luvulta 1960-luvulle Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa oli kriisi, taustalla oli suomalainen sosiaalidemokratia ja Tanner. Kremlin johtajat alkoivat nähdä Tannerin haamun myös siellä missä sitä ei ollut ja toimivat sen mukaan. Se vain yllytti Tanneria.

Tanner teki virheen raivaamalla tiensä uudestaan huipulle. Muutkin suurmiehet tekivät virheitä. Mannerheim suunnitteli Pietarin bolsevikkien kukistamista, Paasikivi valitsi saksalaisen prinssin Suomen kuninkaaksi ja Kekkonen vastusti talvisodan rauhaa. He tekivät virheet uransa alkuvaiheessa. Heillä oli aikaa tehdä niiden jälkeen sarja korvaamattomia palveluksia.

Tannerin tragedia oli siinä, että hän teki ensin sarjan korvaamattomia palveluksia ja sitten korjaamattoman erehdyksen. Hänen virheensä pääsisältö ei ollut se, että hän suututti Neuvostoliiton. Tanneria oli inhottu Moskovassa jo vuosikymmeniä ennen kuin hänestä 1957 tuli uudelleen sosiaalidemokraattien puheenjohtaja. Virhe oli se, että Tanner tuhosi puolueensa toimintakyvyn ja vaikutusmahdollisuudet kokonaan, ei vain ulko- vaan myös sisä-, talous- ja aatepolitiikassa. 

Valtiomiehellä on varaa tehdä virheitä uransa alussa. Mutta jos hän päättää toimintansa erehdykseen, seuraa syöksy historian tunkiolle. Näin kävi Tannerille. Hänen urallaan virheiden suhde loistaviin menestyksiin on suunnilleen sama kuin Mannerheimin, Paasikiven ja Kekkosen uralla. Niiden järjestys on vain toinen.  

                                            x                    x                    x

Tohtori Lasse Lehtisen uusi Tanner-elämäkerta on suuri palvelus suomalaiselle historiankäsitykselle ja Tannerin henkilökuvalle. Hän ihailee avoimesti tutkimuskohdettaan, mutta kommentoi myös purevasti. Lehtinen pudotteli kirjansa infotilaisuudessa, että Tanner oli armoton pyrkyri, joka häikäilemättä hankkiutui taktisiin asemiin oman uransa edistämiseksi. Tanner oli siis henkisesti Kekkosen sukulaissielu. Ehkä juuri siksi he olivat verivihollisia.

Lehtinen tietää, mistä on parhaat lööpit tehty. Ne eivät ole älyn korkeaa lentoa vaan sanamanipulaatiota hämmästyksen herättämiseksi. Hänen kirjansa myyntikampanjan huippulööppi on tietosisällöltään tasan nolla: ”… kokonaan vapaissa vaaleissa, ilman Moskovan lainavaloa, Kekkosta ei olisi kertaakaan valittu Suomen tasavallan presidentiksi”.

Tämä pläjäys ei tarjoa pohjaa historialliselle pohdinnalle, sillä se väittää jotakin asioista, joita ei ollut. Lainavalo tuli siitä, että Neuvostoliitto oli Neuvostoliitto. Jos se ei olisi lähettänyt lainavaloa, se ei olisi ollut Neuvostoliitto.  Lainavalon vaikutus Suomeen on dokumentoitu perusteellisesti. Kukaan ei voi kuitenkaan sanoa mitään järkevää olemassa olleen asian oletetun puuteen vaikutuksesta olemattomiin asioihin.

Historiankirjoituksessa voi käsitellä vain sellaisia asioita, jotka ovat historiaa. Siksi Lehtisen lööppi ei ole historiantutkijan täsmätyöskentelyä vaan Tannerista säteilevän lainavalon hehkutusta. 

maanantai 4. syyskuuta 2017

Pikakommentti 4.9..2017: Lehtisen pläjäys

Lasse Lehtinen tietää, mistä parhaat lööpit on tehty. Ne eivät ole älyn korkeaa lentoa vaan tyrmääväksi tarkoitettua sanailua. Lehtisen kirjoittaman Tanner-elämäkerran myyntikampanjan huippupläjäys on tietosisällöltään tasan nolla: ”… kokonaan vapaissa vaaleissa, ilman Moskovan lainavaloa, Kekkosta ei olisi kertaakaan valittu Suomen tasavallan presidentiksi”. 

Historiankirjoituksessa ei voi käsitellä muita asioita kuin niitä, jotka ovat historiassa. Siksi Lehtisen pläjäys ei ole historiantutkijan täsmätyöskentelyä eikä poliittisen analyysin luovuutta vaan Tannerista säteilevän lainavalon hehkutusta.

lauantai 2. syyskuuta 2017

Kirja 2.9.2017: Jukka Tarkka: Muistumia (Siltala)

Ensi viikolla kirjakauppoihin tulee uusin kirjani: Muistumia (Siltala). Se kuvaa päiväkirjamuistiinpanojen ja muun yksityisen arkistoaineiston perusteella, millaista on ollut sukkulointi poliittisen kulttuurin ja humanistisen hengenviljelyn rajapinnassa. Niistä avautuu kurkistusaukkoja historiantutkijoiden, turvallisuuspolitiikan pohdiskelijoiden, toimittajien eliitin ja eduskunnan arkipäivään.

Kirjan loppuluvussa arvioin ponnistelujani näillä elämänsektoreilla suunnilleen näin:
                                            x                    x                    x
Turvallisuusajattelun lisäksi myös Suomen sisäpolitiikassa on paljon vanhan maailman jäänteitä. Monenlaiset pyhät lehmät laiduntavat edelleen Arkadianmäen, Senaatintorin, Etelärannan ja Hakaniementorin tantereilla. Pyhien lehmien laidunmaa on nykyisin pelkkää asfalttia ja mukulakiveä. 

Sosiaalidemokraatteja ahdistaa pakkomielteinen kiinnittyminen Forssan ohjelmaan vuodelta 1903, vaikka sen päätavoitteet on ajat sitten toteutettu ja ylitetty. Aina kovaan paikkaan tullessaan keskusta lohduttautuu parilla korulauseella alkiolaisista perustotuuksista voidakseen sitten sulkea silmät ikäviltä asioilta. Moniarvoisen liberalismin nimeen vannojat yrittävät toteuttaa ihannettaan sen säädöspohjaa vahvistamalla. Sisäpolitiikka on mielipidehypetystä, joka nojautuu klassisten aatteiden ylijäämään.

Työelämän asiat on kahlittu kolmikantaan. Lakko on ainoa yhteiskunnallinen tilanne, jossa laki takaa riidan osapuolille oikeuden vahingoittaa riidan ulkopuolisia. Yleissitovuus sitoo yrityksiä ja ihmisiä, jotka eivät ole antaneet järjestöille oikeutta tehdä työelämän järjestäytymättömiä toimijoita velvoittavia sopimuksia.

Poliittisen aateilmaston pyhät lehmät olivat kaikessa rauhassa laitumillaan 1980-luvun alussa, kun olin töissä Evassa ja yritin Helsingin Sanomain kolumneissa saada otetta yleisyhteiskunnalliseen kommentointiin. Jo silloin taka-ajatuksenani oli käyttää historiantutkimuksen ajatusmallia oman ajan ilmiöiden arviointiin ja kommentointiin.

Tämän periaatteen toteutusyritys oli epätoivoista varsinkin turvallisuuspolitiikan alueella. Sen alan virallisilla osaajilla oli hallussaan vakiintuneet tulkinnat ja sanamuodot, joista poikkeamista pidettiin huonona käytöksenä ja oli poliittisesti vaarallista.

Näitä vakioituja totuuksia olivat esimerkiksi Suomen puolueettomuus, yya-sopimuksen rauhaa vahvistava ominaisuus, Neuvostoliiton lempeys, Neuvostoliiton kommunistipuolueen ystävällisyys, diplomatian monopoli turvallisuuspolitiikassa ja sotilaallisen puolustuskyvyn kelvottomuus turvallisuustekijäksi. Ääneen ajattelu näistä asioista luokiteltiin säälittäväksi julkisuudenkipeydeksi.

Olen nelisenkymmentä vuota yrittänyt epätoivoisesti hätistellä myös muita politiikan pyhiä lehmiä vähän perinteistä syrjäisemmille laitumille. En voi väittää, että olisin menestynyt siinä merkittävästi, mutta joitakin muista syistä käynnistyneitä muutoksia olen ehkä onnistunut vähän tönimään eteenpäin. Toivottavasti silläkin on sentään jotain merkitystä, että lippu on korkealla ja liehuu, vaikka ei etene
                                            x                    x                    x

Euroopan unionin huippukokousillallisten lautasongelma koski sitä, miten Suomen presidentti saa ja voi osallistua Euroopan unionin ylimpien päätöselimien työhön. En hyväksynyt heidän osallistumistaan Eurooppa-neuvoston kokouksiin, koska perustuslaki säätää unioniasiat halliuksen vastuulle ja parlamentaariseen valvontaan. Ahtisaaren ja Halosen presidenttikausien aikana julkisuudessa ei näkynyt ketään, joka olisi ajatellut presidenttien lautaskiistassa samoin kuin minä. 

Tutkijakammioissa heitä oli ehkä muutamia. Useimmat näistä professoreista taisivat kuitenkin arvostaa niin paljon ylimuistoista nautintaoikeuttaan eduskunnan valiokuntien aina valmiina asiantuntijoina, että pikkujutuilla ei kannattanut häiritä todella isoa ja heille henkilökohtaisesti makeaa kuviota.

Sitten kun Matti Vanhanen viime töikseen pääministerinä ryhdistäytyi ja nosti kissan pöydälle, kaikki politiikan huippuvaikuttajat ja asiantuntijat olivat hetkessä täysin samaa mieltä kuin minä olin ollut viisitoista vuotta. He kokivat äkillisesti valaistumisen siihen ymmärrykseen, että mikään muu kuin perustuslain noudattaminen ei tietenkään voi tulla kysymykseen. Siksi Vanhasen esittämä lisäys perustuslain 66. pykälään oli heille äkillisesti tervetullut itsestäänselvyys.

En kuvittele saaneeni aikaan tätä muutosta, mutta tulin kohtuullisessa etuajassa esittäneeksi ongelman ratkaisumallin. Näin lähelle yhteiskunnallisen vaikuttamisen ydintä en ole päässyt muissa asioissa. Paitsi ehkä siinä, että pääsihteeri Nikita Hruštšovin luonnollista kokoa oleva näköiskuva poistettiin presidentti Kekkosen papereita hallinnoivan arkistotalon makuuhuoneesta. 
                                            x                    x                    x
Eduskunnassa esittämäni aloite pienten yritysten elämää byrokratian kahleista vapauttavan lain säätämisestä oli asiallisesti suurmenestys. Oikeastaan kaikki siinä esitetyt asiat ovat sittemmin toteutuneet vähitellen eri laeissa. Myös moni muu kuin minua avustaneet asiantuntijat ovat tietysti voineet keksiä ne meistä riippumatta, sillä ne edustavat äärimmilleen yksinkertaistettua talonpoikaisjärkeä. Suuret puolueet pitivät visusti huolen siitä, että missään ei näkynyt nuorsuomalaisten osuus näissä byrokratian riisumistalkoissa.
                                            x                    x                    x
Ahvenanmaan asemaa   yritin pöyhiä jo 1990-luvun alussa, mutta kivikään ei liikahtanut tämän rauhanlinnakkeeksi itseään luulevan saarivaltion suojamuurissa. Pari pientä sohaisua vuosina 2015 – 2016 ovat saneet aikaan enemmän liikettä kuin osasin kuvitella. Vuosisataista unta nukkuva prinsessa taitaa heräillä pätkittäin nykyajan arkipäivään. Tuntuu siltä, että nyt hyväksytään melko yleisesi se ajatus, että Suomi voi valmistella Ahvenanmaan puolustusta myös syvän rauhan oloissa.
                                            x                    x                    x
Kirjoitukseni ja puheeni perustuslakituomioistuimen välttämättömyydestä ovat parikymmentä vuotta kaikuneet kuuroille korville. Useimmat niitä kommentoineet myöntävät, että eduskunnan perustuslakivaliokunnan jäsenet toimivat yhtä aikaa lainsäätäjän ja tuomarin roolissa. Perustuslakivaliokunnan toimintafilosofia perustuu siihen hurskaaseen kuvitelmaan, että poliitikot lakkaavat olemasta poliitikkoja tulkitessaan valtiosäännön syvintä sisältöä. Klassisessa vallanjaossa rakennettu lainsäädäntövallan ja oikeudenkäytön välinen aita kaatuu ryskyen, mutta useimpien mielestä ei se mitään. Perustuslakituomioistuimen perustaminen on ainoa mahdollisuus purkaa tämä valtiollisen filosofian perusteiden vastainen luonnottomuus.   
                                            x                    x                    x
Nato-keskustelussa esittämäni asiat ja argumentit ovat herättäneet joskus vilkastakin kiinnostusta korkeallakin tasolla, mutta mitään ne eivät ole muuttaneet. Olen silti jatkuvasti vaatinut, että turvallisuusratkaisut eivät saa perustua kiveen hakattuihin vanhoihin totuuksiin. Niiden on perustuttava ympäristön havainnointiin ja arviointiin. Linjan valinnan täytyy tapahtua älyllisen prosessin perusteella eikä kansalaismielipiteessä päällimmäisenä pyörivien hokemien mukaisesti.  
                                            x                    x                    x
Työehtojen yleissitovuudesta esittämäni arviot ja ennusteet ovat osoittautuneet ennenaikaisiksi. Ei kuitenkaan voi olla mahdollista, että Suomen ammattiyhdistysliike olisi muuttumattomuuden ikuinen majakka muutoksen meressä. Neuvostoliittokin sai sinnitellä pitkään menneisyyden monumenttina, mutta lopulta sekin romahti.

Yleissitovuus on ammattiyhdistysliikkeen syliin vahingossa tupsahtanut iso kasa ylimääräistä valtaa, jonka saadakseen sen ei ole tarvinnut tehdä mitään. Se on tykästynyt tähän onnenkantamoiseen niin kovasti, että kukaan ei uskalla ottaa siltä pois. En pysty kuvittelemaan yleissitovuuden loppua ennen kuin koko ammattiyhdistysliike läkähtyy omaan mammuttitautiinsa. Se aika voi olla lähempänä kuin huomaammekaan.