keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Kolumni 19.10.2017: Asianmukaiset vastatoimet

Etelä-Suomen Sanomat 19.10.2017

Suomalaisen sielun Nato-sykkyrä käpertyi entistä ruttuisemmaksi, kun Venäjän uusi suurlähettiläs sanoi saman kuin hänen kollegansa aina ennenkin. Jos Suomi liittyisi lännen puolustusliittoon, Venäjä joutuisi ”ryhtymään asianmukaisiin vastatoimiin”. Kukaan ei kai sentään odottanut hänen sanovan: ”Ei se mitään, aina silloin tällöin käy niin, että joku liittyy Natoon.”

Kymmenkunta Neuvostoliittoon tai Varsovan liittoon kuulunutta valtiota hakeutui Naton jäseneksi vuosina 1999-2004. Jokaisen liittymisen jälkeen Venäjä ryhtyi vastatoimiin. Se uudisti joukkojensa ryhmitystä, vahvisti asejärjestelmiään ja järjesti sotaharjoituksia, kuten se muutenkin on jatkuvasti tehnyt. Taivas ei ole kertaakaan romahtanut siitä, että joku on liittynyt Natoon. 

Yleisesti ottaen Venäjän diplomaattinen ärhentely on ollut räikeäpää Naton laajennusta valmisteltaessa kuin sen toteutumisen jälkeen. Venäjän vastustaman asian tapahduttua sen ei ole järkevää muistuttaa epäonnistumisestaan.

                                            x                    x                    x

Presidentti Vladimir Putin trollasi Kultarannassa 2016 suomalaisia omaperäisemmin kuin hänen Helsingin-suurlähettiläänsä tänä syksynä. Hän kommentoi Nato-tilannetta sanailemalla, miten rajan takana ovat nyt ”Suomen sotilaat, rauhanomaiset sotavoimat”, ja että Nato-Suomessa sen alueella olisivat ”Naton sotilaat”.

Putin sivuutti muikeasti sen, mitä varten Suomen rauhanomaiset sotavoimat ovat olemassa. Jos joku yrittää tulla kutsumatta Suomeen, näiden joukkojen rauhanomaisuus muuttuu aseelliseksi maanpuolustukseksi olisipa tulija kuka hyvänsä.

Asetelma olisi täsmälleen sama myös silloin, jos Suomi olisi Naton jäsen ja sen alueella olisi puolustusliiton jäsenvaltioiden joukkoja. Ne olisivat täällä Naton perussopimuksen mukaisesti Suomen pyynnöstä tukemassa liittokumppaninsa puolustusta. Niistä voisi olla haittaa Venäjälle vain, jos se alkaisi toimia Suomea puolustavia yhtymiä vastaan.   

Kun Baltian maat liittyivät Natoon 2004, ne vaativat melkein riitaa haastaen liittokuntaa kehittämän alueellisen puolustusjärjestelmän näiden maiden koskemattomuuden varmistamiseksi. Ne joutuivat odottamaan kymmenkunta vuotta. Nato kieltäytyi liikahduksesta, jonka Venäjä olisi tulkinnut hyökkääväksi.

Venäjä on neljännesvuosisadan aikana asevoimaa käyttäen tai sillä uhaten kaapannut neljältä rajanaapuriltaan seitsemän aluetta. Vasta Krimin ryöstö ja Ukrainan sisällisota havahduttivat lännen 2014. Koska Venäjä näytti pysyvästi ottaneen hyökkäävän asenteen, Nato laittautui toimintavalmiuteen Baltian alueella voidakseen Pohjois-Atlantin sopimuksen mukaisesti puolustaa jäsenvaltioidensa koskemattomuutta, sillä tämä on sen tärkein tehtävä.

                                            x                    x                    x

Naton perussopimus, strategia-asiakirjat, sotilaallisen voiman rakenne, päätöksentekokulttuuri, jäsenkunnan asenteet ja historia osoittavat, että se ei pysty hyökkäämään mihinkään. Venäjän poliittiset ja sotilasjohtajat tietävät tämän täsmälleen yhtä hyvin kuin heidän läntiset kollegansa.
Lausuntoja antavien venäläisjohtajien kannattaa silti näytellä tietämätöntä kaikkien asiantuntijoiden tietämistä asioista. Venäjällä on kokemusta siitä, miten huonosti länsimaiden puoluepamput tuntevat kansainvälisen elämän perusteita ja voimapolitiikan historiaa. Sellaisia amatöörejä on helppo höynäyttää ja samalla ohjata lännen yleisen mielipiteen perussuuntaa Venäjän eduksi Natoa vastaan  

Venäjän sotilaspolitiikan taustalla olevien piilotavoitteiden saavuttaminen vaikeutuisi, jos Suomi liittyisi lännen puolustusliittoon. Vastustamalla Suomen liittoutumista Venäjä osoittaa, että Nato-jäsenyys olisi Suomen keskeisten turvallisuusetujen mukaista.  

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Pikakommentti 16.10.2017: Katalonian äänestysfarssi

Jos kansainvälisen yhteisön vaalitarkkailijat olisivat olleet arvioimassa katalonialaisten itsenäisyysäänestystä, seurauksena olisi ollut tuloksen mitätöinti suoralta kädeltä ja paheksuvin äänenpainoin. Venäjän järjestämän Krim-”kansanäänestyksen” ja oikeastaan sen kaikkien sisäisten vaalien suhmurointi on lastenleikkiä verrattuna Katalonian farssiin.

Ajatelkaa nyt. Kansanjoukko kaappaa vaaliurnia yksityiseen valvontaan vaalipäivää edeltävän yön ajaksi. TV-kuvausryhmän läsnäolosta villiintynyt kansanjoukko hurraten ja metelöiden opastaa vaalilippuaan kirjoittavaa vanhusta.

Madridin hallinnolla ei ole pelkästään puhtaita jauhoja pussissaan, mutta se ei sentään ansaitse sitä moraalista halveksuntaa, jonka se on saanut Katalonian äänestykselle osoittamastaan välinpitämättömyydestä. Kansanäänestykseksi tarkoitetun juhlava rituaalin pilasivat katalonialaiset itse. Ja sitten vielä kehtaavat väittää sitä itsenäistymiseen oikeuttavaksi valtiotoimeksi. 

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Pikakommentti 8.10.2017: Nyt kissa on pöydällä

Sekä Ylen että MTV3:n uutistoimitukset osoittivat 8.10.2017 syvää ymmärtämättömyyttä siitä, mitä Suomessa tapahtui sinä päivänä. Pienpuolueen presidenttiehdokkaan ilmoittautuminen Nato-jäsenyyden kannattajaksi kaataa kupin sekä kokoomuksessa että presidentti Sauli Niinistön kampanjatoimistossa, Mäntyniemestä puhumattakaan.
Kokoomus kannattaa Nato-jäsenyyttä, mutta sen liepeiltä valitsijayhdistyksen ehdokkaaksi nostettu presidentti Sauli Niinistö ei sano siitä mitään. Kaikki muut ehdokkaat sopertelevat hätäisesti kyhättyjä sommitelmia Nato-jäsenyyskysymyksen epäajankohtaisuudesta.
Nyt kissa on pöydällä. Jokaisen ehdokkaan täytyy sanoa, mitä heille tarkoittaa turvallisuusselontekojen peruslinjaus, jota kaikki puolueet ovat liturgisen pyhyyden hengessä toistelleet kautta aikojen: Nato-jäsenyys on sotilaallisen liittoutumattomuuden rinnalla yllä pidetty vaihtoehto. Sotilaallinen liittoutuminen on Suomelle yhtä mahdollinen kuin sotilaallinen liittoutumattomuus.
Valinta näiden vaihtoehtojen välillä ei voi perustua siihen, mitä kaduilla, toreilla ja sosiaalisessa mediassa huudellaan. Sen täytyy perustua siihen, mitä Suomen lähiympäristön turvallisuusympäristössä on nähty viimeksi kuluneen neljännesvuosisadan aikana, ja mitä tuntuisi olevan odotettavissa.
Presidentinvaali lakkasi tänään olemasta populistinen kauneuskilpailu ja siitä tuli reaaliolipoliittinen älyllinen harjoitus. Loputakin.

lauantai 7. lokakuuta 2017

Pikakommntt 7.10.2017: Pääministeri harhailee

Pääministeri Sipilä suositteli Yle Radion Ykkösaamu-ohjelmassa 7.10.2017 uutta harkintaa Suomen päätöksestä olla allekirjoittamatta ICAN-sopimusta. Hän siis suostuu vakavasti harkitsemaan ydinaseet kieltävää sopimusta, jota yksikään ydinasevalta ei ole allekirjoittanut.
Ennen tätä lausumaa Sipilä perusteli järkevästi Suomen tukea ydinydinsulkusopimukselle. Myös sen tavoitteena on ydinaseiden riisunta. Näiden kahden soimuksen erona on se, että useimmat ydinasevalat ovat allekirjoittaneet ydinsulkusopimuken, mutta ICAN-sopimusta ei yksikään.
Sipilä näyttää olevan valmis harkitsemaan perääntymistä tosiasioihin perustuvasta järkiperäisestä päätökestä, kun julkisuuteen leimahtaa isoja otsikoita haihattelusta, joka pyrkii suureen päämäärään ilman niiden tukea, joilla on ratkaisuvalta tässä asiassa.
Tämä ei ollut vahva näyttö pääministeriltä, jolla on keskeinen asema Suomen turvallisuuspolitiikassa. Sellaisen johtajan ei sovi säikähtää sentään ihan mistä tahansa uutisesta, vaikka kansa hurraa ihanalle asialle, jossa ei ole päätä eikä häntää.

perjantai 6. lokakuuta 2017

Pikakommentti 6.10.2017: ICAN-sopimus on turhake

Ydinsulkusopimuksen 6. artikla: ”Jokainen sopimuksen osapuoli sitoutuu käymään hyvässä uskossa neuvotteluja ydinasekilpailun pikaiseen lopettamiseen ja ydinaseriisuntaan liittyvistä tehokkaista toimenpiteistä sekä tarkan ja tehokkaan kansainvälisen valvonnan alaisena tapahtuvaa yleistä ja täydellistä aseidenriisuntaa koskevasta sopimuksesta.”

Mihin enää tarvitaan ICAN-sopimusta, kun sen tomerasti tahtoma asia on jo kirjattu ydinsulkusopimukseen. Varsinkin kun useimmat ydinasevallat, jotka todella voisivat vaikutta ydinaseiden riisuntaan, ovat allekirjoittaneet ydinsulkusopimuksen, mutta yksikään ydinasevalta tai sellaiseksi pyrkivä ei ole allekirjoittanut ICAN-sopimusta.

Mutta onhan se Norjan Nobel-komitea ennenkin kannutanut hyvää tarkoittavien puuhakkaiden ihmisten itsetehostusta. 

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Kolumni 5.10.2017: Turvallisuuden lukutaidolla olisi käyttöä

Etelä-Suomen Sanomat 5.10.2017

Presidenttiehdokkaiden turvallisuuspoliittinen keskustelu kauhistuttaa jo etukäteen. Uskottavia ovat vain ne, jotka kehtaavat suoraan torjua Nato-jäsenyyden. Heitä äänestävä tietää, mitä saa.

Kaikki muut ehdokkaat ovat epämääräisiä. Useimmat heistä yrittävät ohittaa ajatuksen Natoon liittymisestä, vaikka se mahdollisuus on kirjattu ties kuinka moneen turvallisuusselontekoon, hallitusohjelmaan ja korkean tason lausuntoon. Sen sijaan he ilmoittavat erilaisin muotiluin, että Nato-jäsenyys ei ole ajankohtainen.  

Jos mahdollisuudeksi ilmoitettu asia todetaan epäajankohtaiseksi, se on mahdoton. Pelkkä ajan kuluminen ei voi muuttaa ei-ajankohtaista asiaa mahdolliseksi. Naton salavastustajat eivät yksilöi, millaiset ajan kuluessa esiintyvät ilmiöt voisivat aiheuttaa tällaisen muutoksen. Selontekoihin kirjoitettu turvallisuuspolitiikan perusrakenne romuttuu, vaikka melkein kaikki ehdokkaat ovat vuosikausia pönäkästi toistelleet sitä liturgisessa kuorossa.

Nato-jäsenyys on mahdollisuus. Tässä ja nyt. Sen kiistäjät haluavat vuosien vierivän jotta saisivat olla ajattelematta ja tekemättä mitään. Tällaisten turvallisuuspoliittisesti uuslukutaidottomien valinta johtotehtäviin olisi kansallinen katastrofi. 

                                            x                    x                    x

Historia tuntee toimijoita, jotka ovat käsitelleet turvallisuusratkaisuja ympäristöä havainnoiden, asetelman muutoksia arvioiden, seurauksia pohtien. He ovat ajan kulumista odottamatta syöttäneet poliittiseen prosessiin ympäristön tilanteesta lukemiaan tietoja ja näkemyksiä, joiden perusteella asioita on muutettu.  

Äärimmäinen esimerkki tästä oli J. K. Paasikivi, joka näin kertyneen tiedon perusteella parissa kuukaudessa ohjasi poliittisen prosessin yya-sopimuksen hyväksymiseen, vaikka kansan syvä enemmistö sitä sydämestään inhosi. Vuosikymmenien kuluessa ihmiset alkoivat ymmärtää vanhan valtiomiehen viisauden ja hyväksyä hänen ratkaisunsa. Ja jotkut taitavat vieläkin rakastaa yya-sopimusta.

Urho Kekkonen oli parhaimpina päivinään Paasikiven tavoin ympäristöä lukemalla toiminut turvallisuusjohtaja. Samoin Mauno Koivisto, joka löi kaikki ällikällä toteuttamalla Pariisin rauhansopimuksen Suomelle hankalien artikloiden yksipuolisen tulkinnan. Siitä kauhistuneet voivat vain haukkoa henkeään, niin viisas veto se oli. Ja Koivisto antoi Suomen EU-jäsenyyden toteutua, vaikka ei siitä pitänyt, ja olisi voinut estää sen.

Myös nykyisessä turvallisuuskeskustelussa on kuultu henkistä liikkuvuutta suosivia ääniä, mutta niiden vaientamiseen on riittänyt pelkkä buuaus. Sauli Niinistö on ainoa presidenttiehdokas, jonka toimissa ja puheissa ajoittain välähtää merkkejä siitä, että reaaliajassa tapahtuneet ympäristömuutokset voivat muuttaa hänen ajatteluaan ja toimintaansa. Niihin on reagoitava heti, tai muuten aika muuttaa mahdollisuudet mahdottomuuksiksi.

Niinistön suuri suosio on mykistävä arvoitus. Tuskinpa se sentään perustuu presidentin osoittaman reagointivalmiuden herättämään ihastukseen. Ehkä vanhalla liturgilla typerrytetty kansa menettänyt kykynsä nähdä, mitä sen silmien edessä tapahtuu.

Niinistö on niin suosittu presidentti, että hänellä on varaa toimia järkevästi, vaikka se olisi epäsuosittua. Hän voisi ehkä saada parlamentaarisen päätöskoneiston ymmärtämään, millaisessa maailmassa nyt eletään, ja mitä siitä seuraa. Sen oivaltaminen on turvallisuuspolitiikan ydin. Kotikylän vaalitaktiikan näpertelyllä ei ole sijaa tässä pohdinnassa.

Turvallisuudesta päättävät kansanäänestyksessä valtakirjansa saanut presidentti, suhteellisessa vaalissa valittu eduskunta ja eduskunnan luottamusta nauttiva hallitus. Mikään ei voi olla demokraattisempaa kuin näiden kolmen yhteistyössä tehty päätös.    

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Pikakommentti 2.10.2017: Ei itsenäisyyttä ilman kunnon vaaleja

Katalonian itsenäisyysäänestys ei täyttänyt kansanäänestyksen kaikkein alkeellisimpiakaan tunnusmerkkejä. Tämä ei johtunut pelkästään keskushallinnon törkeästä poliisiterrorismista. Myös itsenäisyysintoilijoilla keitti pahan kerran yli. Vaaliuurnia salakuljetettiin vaalipäivää edeltäneenä yönä yksityisasuntoihin. Vaalipäivänä TV-kuvat hekumoivat asetelmalla, jossa innostunut kansanjoukko opasti hämmentynyttä vanhusta täyttämään vaalilipun oikein. Moninkertainen vaalisokasotku osoitti, että Katalonialla ei ole valtiollista kykyä oikeudenmukaisen vaalimenettelyn toteuttamiseen, joka on itsenäisyyden perusedellytys.  

Suomen historia 1900-luvun alkuvuosilta osoittaa, että itsenäisyyttä ei voi saavuttaa ennen valtiollista kypsyyttä. Yksikamarisen eduskunnan alkutaipaleella autonomisen suuriruhtinaskunnan korkeinta käskyvaltaa käyttänyt keisari hajotti eduskunnan kerran toisensa jälkeen, kun se ei osoittanut riittävää nöyryyttä valtaistuimelle. Kymmenvuotiskautena 1907-1917 Suomessa oli kahdeksat eduskuntavaalit, aluksi vuoden välein. Ne kaikki toteutettiin viimeistä piirtoa myöten Suomen lakien mukaan.  Suomi osoitti valmiutensa itsenäisyyteen ennen kuin se huomasi yrittää itsenäistymistä. 

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Pikakommentti 24.9.2017: Tuomiojan tulkinta

Erkki Tuomioja kommentoi ystävällisesti uutuuskirjaani Muistumia. (Helsingin Sanomat 24.9.2017, s. C6). Lissabonin sopimuksen keskinäistä avunantoa koskevan artiklan (42. artiklan kohta 7) tulkinnasta hän on kuitenkin eri mieltä kanssani. Kirjoitan siitä kirjassani (ss.352-353):

”Lopulta artiklaan lisättiin kokouksen sihteeritön muihin sopimuksen kohtiin sorvaama lausuma. Sen mukaan unionijäsenten keskinäinen auttamisvelvollisuus ’ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen erityisluonteeseen’.

Lausekkeen mukaan unionissa on [...] tavallisia jäseniä ja tiettyjä jäseniä. Natoon kuuluvilla unionimailla on velvollisuus auttaa hyökkäyksen kohteeksi joutunutta Natoon kuuluvaa unionimaata, ja oikeus saada niiltä apua, jos joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Natoon kuulumattomilla unionimailla ei ole velvollisuutta auttaa Nato-maita eikä oikeutta saada niiltä apua. Suomi oli ehdoin tahdoin aiheuttanut artiklalle sanamuotoon, joka jätti unionin tarjoaman lisäturvallisuuden Suomen ulottumattomiin.” 

Tuomioja perustelee omaa, minun esittämästäni poikkeavaa tulkintaansa esittämällä, että ”ilman tätä yhtä lailla Nato-maita kuin ei-Nato-maita koskevaa viittausta ’tiettyjen jäsenmaiden’ turvallisuuspolitiikkaan oli iso riski, että yksi tai useampi liittoumaton maa olisi silloin ilmoittanut jäävänsä koko artiklan ulkopuolelle. Tämän mahdollisuuden ja EU:n jakaantumisen torjuminen oli Suomelle tärkeä onnistuminen aivan siitä riippumatta, miten sen toteutuessa olisimme itse menetelleet.” 

En ole vieläkään vakuuttunut Tuomiojan tukinnasta. Tällä lisälausekkeella vain kerrattiin Lissabonin sopimuksen monessa muussakin kohdassa eitetty tiukka jako sotilaallisesti liittoutuneiden ja liittoutumattomien välillä. Sen mukaan Naton jäsenmaat takaavat toistensa turvallisuuden, eivätkä takaa Natoon kuulumattomille yhtään mitään. Unioni oli jo kauan ennen Lissabonin sopimusta jakautunut tiukasti kahtia. Nato-maat olivat omaa luokkaansa ja muut toissijaisia. Tämän asian korostaminen ja vahvistaminen vielä sopimuksen 42/7-kohdassa ei mielestäni ollut erityisen ansiokas valtiomiesteko.

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Kolumni 21.9.2017: Turvallisuuden ydin

Etelä-Suomen Sanomat 21.9.2017

Turvallisuuspolitiikan konkarit Erkki Tuomioja ja Matti Vanhanen huolestuivat, kun joku kehtasi ajatella ääneen monikansallisten puolustusharjoitusten järjestämistä Suomen alueella. Vaarallista uhoa, opettivat nämä ulkosuhteiden eturivissä aikoinaan palvelleet kansanedustajat. Se tuntui haikailulta Urho Kekkosen, Neuvostoliiton ja yya-sopimuksen aikojen perään. Silloin Suomi oli sentään rauhan suurvalta ja puolueettomuuden lipunkantaja, ja niin olkoon aina oleva.

Mutta perustuiko Suomen selviäminen kylmän sodan ahdingosta todella siihen, että silloin vielä melko heiveröistä asevoimaa olisi vähätelty ja vahvaa puolustustahtoa häpeilty. Tehtiinkö aina niin kuin Neuvostoliiton arveltiin toivovan?  

Voi ajatella myös toisin. Entäpä jos Neuvostoliitto joutui olemaan varovainen, koska naapuri käyttäytyi joissakin asioissa oman tilannearvionsa eikä Kremlin toiveiden mukaisesti. Suomen turvallisuuspolitiikan ytimenä oli torjua ylenmääräinen yhteistyö ja varautua vastustamaan ei-toivottua aseapua vaikka aseellisesti, jos muu ei auttaisi.

                                            x                    x                    x

Unohdetaan nyt tavallisesti näytille nostetut talvisota, kesä 1944 ja asekätkentä, vaikka niiden osoittama puolustustahto ja -kyky on saattanut vaikuttaa hyvinkin pitkään Neuvostoliiton Suomen-politiikkaan. Myös toisen maailmansodan jälkeen Suomi on käyttänyt sotilaallista valmiuttaan turvallisuuspolitiikan tukena. Se on hyvinkin voinut vaikuttaa Boris Jeltsinin ja Vladimir Putinin johtaman Venäjän Suomi-suhteeseen.

Muutaman vuosikymmenen ajan Suomen virallisen puolustusopin pääperiaatteena oli massiivisen maahyökkäyksen torjunta. Kenelläkään Suomessa tai Neuvostolitossa ei voinut olla epäselvyyttä siitä, mitä se mahtoi tarkoittaa.

Kylmän sodan katveessa Suomi rakensi vähitellen puolustuskyvyn, jonka alueellisen vaikutuksen Neuvostoliiton sotilassuunnittelu joutui ottamaan huomioon viimeistään 1980-lvulta lähtien. Maanpuolustuskursseista kehittyi ainutlaatuinen instituutio, joka levittää ympäristöönsä sivistynyttä puolustusajattelua.

Jo 1970-luvulla Suomen puolustuksen asento oli tuplatehoinen. Se loi muodollisesti valmiutta vastustaa yya-sopimuksen tarkoittamaa hyökkäystä Suomen kautta Neuvostoliittoon. Mutta. Sama voiman konfiguraatio tarjosi myös mahdollisuuden torjua jopa asein yya-apua, jos sitä olisi tyrkytetty vastoin Suomen tahtoa. Se olisi tietysti ollut sopimusrikkomus, mutta niin olisi ollut myös yritys auttaa väkisin.  
                                      
Puolustusvoimain ylimmässä johdossa oli kovapintaista väkeä. Kenraaleilla oli kanttia uhmata Neuvostoliiton etukenoa myös ilman Kekkosen tarjoamaa selkänojaa. Puolustusvoimain komentaja Lauri Sutelan elämäntyö oli historiallista sankaruutta, mutta hän piti profiilin matalana. Ei olisi ihme, jos neuvostokenraalit olisivat hiljaa mielissään kiinnittäneet huomiota suomalaisten kollegojen tiukkaan osaamiseen ja vähäeleiseen kurialaisuuteen.

Kylmän sodan jälkeen Suomi hankki Hornet-kalustoon perustuvan ilma-aseen ja sitoi muutkin puolustusjärjestelmänsä euroatlanttisiin järjestelmiin. Se hakeutui Euroopan unioniin, liittyi euroalueeseen ja laittautui Nato-jäsenyyttä muistuttavaan asentoon lännen puolustusliiton kyljessä. Suomi loi ensimmäistä kertaa itse oman turvallisuusasemansa. Suomi sitoutui länteen, vaikka Venäjä piti sitä osana idän etupiiriä.   

Suomen ei kannata perääntyä tästä parissa vuosikymmenessä luomastaan asemasta, sillä se tuhoaisi kansallisen turvallisuuden ytimen. Se ei peräytynyt edes kylmän sodan aikana. Miksi niin pitäisi tehdä nyt, kun Suomi on selvästi vahvempi kuin silloin? Nyt Suomella on sellaista, mitä länsi tarvitsee. Kylmän sodan aikana oli vain sellaista, jolla itä uhkasi.

Pikakommentti 20.9.2017: Pehmeä ja kova turvallisuus

Professorit Jarno Limnell ja Jari Rantapelkonen ovat julkaisseet mielenkiintoisen tutkimuksen nuorten turvallisuusajattelusta (Pelottaako, Nuoret ja turvallisuuden tulevaisuus. Docendo).  Näyttää siltä, että siinä turvallisuutta käsitellään yhteiskuntailmaston ja ihmismielen perusulottuvuutena. Tällä profiililla voidaan kuvata isoja asioita paljon paremmin kuin massiivisella tilastotaulukkosulkeisella. Mutta ihastuksestani huolimatta fakki-idioottinen sieluni on lievästi huolestunut laajojen käsitekokonaisuuksien luokittelusta suosituimmuusjärjestykseen. 

Poliittisessa debatissa, kuten yleisessä yhteiskuntadebatissakin sanalla ”turvallisuus” tarkoitetaan tavallisesti niitä asioita, joita hallinnoivat ulko- ja puolustusministeriöt, puolustusvoimat, poliisihallinto ja oikeuslaitos. Tasa-arvo, luottamus, terveyshuolto, sosiaalinen oikeudenmukaisuus, luottamus, luonto, ja mitä kaikkia hyviä asioita onkaan, ovat tietysti hyvän elämän perustekijöitä, mutta niiden sijoittaminen tärkeysjärjestyksen muiden tärkeiden asioiden kanssa hämmentää.

Tietysti on niin, että jos ihmisten välistä luottamusta ei ole, puolustuskyvyn kehittäminen on mahdotonta.  Mutta on myös niin, että jos valtioalueen ja yhteiskuntainstituutioiden koskemattomuutta ei pystytä varmistamaan, ihmisten välinen luottamus ei voi toteutua.

Tulee mieleen 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alkuvuosina vallalla ollut villitys vannoa laajan turvallisuuden nimeen. Silloin maailman kaikki toteutumatta jääneet hyvät asiat olivat turvallisuuskysymyksiä. Niitä sopivasti korostamalla vältyttiin siltä epämukavuudelta, että olisi pitänyt miettiä konkreettisen puolustuskyvyn ja turvallisuuspolitiikan vaikutusta kansallisen olemassaolon perusasioihin.

Tiedän, että nuorison turvallisuudentunteen tutkijat eivät pyri tähän vanhanaikaisesti laajaan turvallisuuskäsitteeseen. Mutta kannattaa olla varuillaan, että tutkimuksen herättämä keskustelu ei ajaudu käyttämään pehmeän turvallisuuden korostusta kovan turvallisuuden väheksyntään. 

tiistai 12. syyskuuta 2017

Pikakommentti 13.9.2017: Laki ja järki

Kaksoiskansalaisuuden herättämä kina kokee isompaa asiaa kuin asevelvollisten tasa-arvoa. Siinä lain kirjain ja terve järki ovat ajautuneet ristiriitaan. Lain tarkoitus ei voi olla., että Suomella olisi velvollisuus luovuttaa maan turvallisuuteen vaikuttavaa tietoa valtiollisissa ja puolustukseen liittyvissä tehtävissä toimiville ihmisille harkitsematta tällaisen luovutuksen avaamia haitallisia mahdollisuuksia. Vanhan tuomarinohjeen mukaan ”mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan”. Siksi lakiin pitää kirjoittaa, että kansalliseen turvallisuuteen vaikuttavaa tehtävää ei voi osoittaa henkilölle, joka on sitoutunut edistämään jonkun muun valtion kuin Suomen etua. 

maanantai 11. syyskuuta 2017

Pikakommentti 12.9.2017: Uhotaanko?

Matti Vanhanen ja Erkki Tuomioja vastustavat Suomen puolustuksen liian näkyvää varmistamista uhoavilla sotaharjoituksilla.  Kirjakauppoihin juuri tulleessa kirjassani Muistumia (Siltala) olen kirjoittanut puolustusvalmiuden osuudesta turvallisuuspolitiikassa . Näiden kahden elementin tasapainottaminen ympäristössä vallitsevan tilanteen mukaisesti ei ole uhoa. Sivuilla 380 - 381 kirjoitan siitä näin:

”Voimapolitiikkaa toteuttava suurvalta puhuu ja ymmärtää vain voiman kieltä. Sen vaikutuksilta suojautumiseen tarvitaan vastavoimaa, joka osoittaa, että Suomen alueen sotilaallinen hyväksikäyttö on hankalaa ja että voiman käytöllä saavutettavissa olevat edut ovat pienemmät kuin siitä koituvat sotilaalliset, taloudelliset ja poliittiset haitat.”  

”Suomi on yrittänyt sopeutua voimapolitiikan olosuhteisiin linnoittautumalla EU-suojamuurin taakse, hakeutumalla aktiiviseen Nato-rauhankumppanuuteen ja kehittämällä pohjoismaista puolustusyhteistyötä. Suomi korostaa keskusteluyhteyden säilyttämistä Venäjän kanssa unionin asettamista sanktioita huolimatta ja yrittää vahvistaa puolustusmäärärahojen supistuksen pahiten rampauttamia puolustushaaroja.” 

”Tämä ei riitä voimapolitiikan hallitsemassa ympäristössä, mutta kansallisella tasolla ei ole enää juuri mitään muuta tehtävissä. Valtapolitiikalta suojaavaa vastavoimaa ei voi nykyisestään lisätä muuten kuin tehostamalla kansainvälistä yhteistyötä, ja sitä mahdollisuutta ei ole muualla kuin Naton suunnassa. Parin vuosikymmenen aikana koetut Venäjän voimapolitiikan seuraukset eivät katoa olemattomiin sillä, että ollaan ajattelematta niitä. Turvallisuuteen kuuluu myös varautuminen toteutumattomin uhkiin niiden toteutumisen estämiseksi.”

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Pikakommentti 10.9.2017: Kohti populismin syövereitä

Perussuomalaisten primitivismi korostuu pelottavasti. Nihilistinen kyynikko Halla-aho ja hurmahenkinen kiihkoilija Huhtasaari ovat hyytävä yhdistelmä, sillä molemmilla ajatus on terävä kuin partaveitsi. He ohjastavat yhteiskuntakeskustelua yhä pimeämpiin syövereihin. Viime keväänä viimeistellessäni juuri ilmestyneen Muistumia-kirjani (Siltala) käsikirjoitusta  ei osannut ennakoida, kuinka syvälle ollaan syöksymässä, mutta kauhu oli sydämessä jo silloin. Kirjani loppukappaleessa se näkyy näin:

”Kansallisen dynamiikan ylläpitoon tarvitaan poliittisen pelisilmän lisäksi myös kansainvälisen yleistilanteen ja yhteiskunnan syvärakenteen ja historian tuntemusta, tutkijanäkemystä ja virkamiesosaamista. Viime vuosikymmeninä vallalla on kuitenkin ollut ajatustottumus, jossa demokratian velvollisuutena pidetään valvoa ja ohjata erityisesti näitä henkistä liikkuvuutta lisääviä elementtejä, joita pidetään paheksuttavana elitisminä. Yhteiskunnan tieteellinen ja älyllinen arviointi ja sen kehityssuuntien ennakointi ovat menettäneet kykynsä syöttää havaintojaan ja ideoitaan poliittiseen harkintaan. Ei siksi, että tällaisen tiedon tarjonta olisi hiipunut, vaan siksi, että se torjutaan.”

”Poliitikoilla on myötäsyntyinen kammo kertoa äänestäjille uusista asioista, varsinkin jos ne merkitsevät muutosta tai vaikuttavat saavutettuihin etuihin. Siitä syntyy ylivoimainen kiusaus selittää, että eliitin varoitukset ovat akateemista tärkeilyä, joka johtuu julkisuudenkipeydestä ja kiihottuneesta sieluntilasta. Silloin moni heikko indikaatio jää havaitsematta ja kuittaamatta. Ja kun heikot vihjeet muuttuvat vahvoiksi indikaatioiksi, on myöhäistä reagoida.  Yhteiskuntarakenteelle alkaa syntyä vaikeasti ratkottavissa olevia ongelmia tai korvaamatonta vahinkoa.”

lauantai 9. syyskuuta 2017

Pikakommentti 9.9.2017: Ydinaseista kiukuttelu ei auta

YK:n piirissä kehitetyn ydinaseiden kieltosopimuksen kannattajille tule varmaan hyvä mieli, kun he tomerasti ilmoittavat aikovansa päästä eroon ikävistä asioista olemalla niin kuin niitä ei olisikaan. Kun sellainen kammottavuus kerran tuli keksittyä, sitä ei voi enää keksiä pois. Ei ainakaan kiukuttelemalla. Ydinaseet olivat viimeinen salpa, joka esti kylmän sodan ryöstäytymisen maailmanlopuksi. Kun ne ovat olemassa, kannattaa antaa niiden toimittaa edelleen sitä ainoaa asiaa, jossa niistä on ollut hyötyä. Ydinaseet pystyvät luultavasti edelleenkin estämään ydinaseiden käytön.  

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Kolumni 7.9.2017: Mistä on lööpit tehty

Etelä-Suomen Sanomat 7.9.2017

Suomen itsenäisyyden alkuajan valtiollista historiaa hallitsevat muutamat mahtimiehet: Mannerheim, Tanner, Ryti, Paasikivi ja Kekkonen. He tekivät uransa aikana vakavia virheitä mutta päätyivät vielä eläessään kansallisiksi monumenteiksi, paitsi Tanner, joka oli kuollessaan melkein kuin poliittinen kirosana.

Asiallisin perustein myös Tanner kuuluu kansankunnan kaapin päälle. Sisällissodan jälkeen hän ohjasi työväenliikkeen vallankumousseikkailusta pohjoismaiseen parlamentarismiin. Talvisodan ihme oli yhtä paljon Tannerin kuin Mannerheimin tekoa. Tanner pystyi jatkosodan aikana pitämään päänsä paljon kylmempänä kuin monet muut.

Tannerista jäi kuitenkin huono kuva historiaan, sillä sodan jälkeen hän raivasi tiensä uudelleen politiikan huipulle. Aina kun 1940- luvulta 1960-luvulle Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa oli kriisi, taustalla oli suomalainen sosiaalidemokratia ja Tanner. Kremlin johtajat alkoivat nähdä Tannerin haamun myös siellä missä sitä ei ollut ja toimivat sen mukaan. Se vain yllytti Tanneria.

Tanner teki virheen raivaamalla tiensä uudestaan huipulle. Muutkin suurmiehet tekivät virheitä. Mannerheim suunnitteli Pietarin bolsevikkien kukistamista, Paasikivi valitsi saksalaisen prinssin Suomen kuninkaaksi ja Kekkonen vastusti talvisodan rauhaa. He tekivät virheet uransa alkuvaiheessa. Heillä oli aikaa tehdä niiden jälkeen sarja korvaamattomia palveluksia.

Tannerin tragedia oli siinä, että hän teki ensin sarjan korvaamattomia palveluksia ja sitten korjaamattoman erehdyksen. Hänen virheensä pääsisältö ei ollut se, että hän suututti Neuvostoliiton. Tanneria oli inhottu Moskovassa jo vuosikymmeniä ennen kuin hänestä 1957 tuli uudelleen sosiaalidemokraattien puheenjohtaja. Virhe oli se, että Tanner tuhosi puolueensa toimintakyvyn ja vaikutusmahdollisuudet kokonaan, ei vain ulko- vaan myös sisä-, talous- ja aatepolitiikassa. 

Valtiomiehellä on varaa tehdä virheitä uransa alussa. Mutta jos hän päättää toimintansa erehdykseen, seuraa syöksy historian tunkiolle. Näin kävi Tannerille. Hänen urallaan virheiden suhde loistaviin menestyksiin on suunnilleen sama kuin Mannerheimin, Paasikiven ja Kekkosen uralla. Niiden järjestys on vain toinen.  

                                            x                    x                    x

Tohtori Lasse Lehtisen uusi Tanner-elämäkerta on suuri palvelus suomalaiselle historiankäsitykselle ja Tannerin henkilökuvalle. Hän ihailee avoimesti tutkimuskohdettaan, mutta kommentoi myös purevasti. Lehtinen pudotteli kirjansa infotilaisuudessa, että Tanner oli armoton pyrkyri, joka häikäilemättä hankkiutui taktisiin asemiin oman uransa edistämiseksi. Tanner oli siis henkisesti Kekkosen sukulaissielu. Ehkä juuri siksi he olivat verivihollisia.

Lehtinen tietää, mistä on parhaat lööpit tehty. Ne eivät ole älyn korkeaa lentoa vaan sanamanipulaatiota hämmästyksen herättämiseksi. Hänen kirjansa myyntikampanjan huippulööppi on tietosisällöltään tasan nolla: ”… kokonaan vapaissa vaaleissa, ilman Moskovan lainavaloa, Kekkosta ei olisi kertaakaan valittu Suomen tasavallan presidentiksi”.

Tämä pläjäys ei tarjoa pohjaa historialliselle pohdinnalle, sillä se väittää jotakin asioista, joita ei ollut. Lainavalo tuli siitä, että Neuvostoliitto oli Neuvostoliitto. Jos se ei olisi lähettänyt lainavaloa, se ei olisi ollut Neuvostoliitto.  Lainavalon vaikutus Suomeen on dokumentoitu perusteellisesti. Kukaan ei voi kuitenkaan sanoa mitään järkevää olemassa olleen asian oletetun puuteen vaikutuksesta olemattomiin asioihin.

Historiankirjoituksessa voi käsitellä vain sellaisia asioita, jotka ovat historiaa. Siksi Lehtisen lööppi ei ole historiantutkijan täsmätyöskentelyä vaan Tannerista säteilevän lainavalon hehkutusta. 

maanantai 4. syyskuuta 2017

Pikakommentti 4.9..2017: Lehtisen pläjäys

Lasse Lehtinen tietää, mistä parhaat lööpit on tehty. Ne eivät ole älyn korkeaa lentoa vaan tyrmääväksi tarkoitettua sanailua. Lehtisen kirjoittaman Tanner-elämäkerran myyntikampanjan huippupläjäys on tietosisällöltään tasan nolla: ”… kokonaan vapaissa vaaleissa, ilman Moskovan lainavaloa, Kekkosta ei olisi kertaakaan valittu Suomen tasavallan presidentiksi”. 

Historiankirjoituksessa ei voi käsitellä muita asioita kuin niitä, jotka ovat historiassa. Siksi Lehtisen pläjäys ei ole historiantutkijan täsmätyöskentelyä eikä poliittisen analyysin luovuutta vaan Tannerista säteilevän lainavalon hehkutusta.

lauantai 2. syyskuuta 2017

Kirja 2.9.2017: Jukka Tarkka: Muistumia (Siltala)

Ensi viikolla kirjakauppoihin tulee uusin kirjani: Muistumia (Siltala). Se kuvaa päiväkirjamuistiinpanojen ja muun yksityisen arkistoaineiston perusteella, millaista on ollut sukkulointi poliittisen kulttuurin ja humanistisen hengenviljelyn rajapinnassa. Niistä avautuu kurkistusaukkoja historiantutkijoiden, turvallisuuspolitiikan pohdiskelijoiden, toimittajien eliitin ja eduskunnan arkipäivään.

Kirjan loppuluvussa arvioin ponnistelujani näillä elämänsektoreilla suunnilleen näin:
                                            x                    x                    x
Turvallisuusajattelun lisäksi myös Suomen sisäpolitiikassa on paljon vanhan maailman jäänteitä. Monenlaiset pyhät lehmät laiduntavat edelleen Arkadianmäen, Senaatintorin, Etelärannan ja Hakaniementorin tantereilla. Pyhien lehmien laidunmaa on nykyisin pelkkää asfalttia ja mukulakiveä. 

Sosiaalidemokraatteja ahdistaa pakkomielteinen kiinnittyminen Forssan ohjelmaan vuodelta 1903, vaikka sen päätavoitteet on ajat sitten toteutettu ja ylitetty. Aina kovaan paikkaan tullessaan keskusta lohduttautuu parilla korulauseella alkiolaisista perustotuuksista voidakseen sitten sulkea silmät ikäviltä asioilta. Moniarvoisen liberalismin nimeen vannojat yrittävät toteuttaa ihannettaan sen säädöspohjaa vahvistamalla. Sisäpolitiikka on mielipidehypetystä, joka nojautuu klassisten aatteiden ylijäämään.

Työelämän asiat on kahlittu kolmikantaan. Lakko on ainoa yhteiskunnallinen tilanne, jossa laki takaa riidan osapuolille oikeuden vahingoittaa riidan ulkopuolisia. Yleissitovuus sitoo yrityksiä ja ihmisiä, jotka eivät ole antaneet järjestöille oikeutta tehdä työelämän järjestäytymättömiä toimijoita velvoittavia sopimuksia.

Poliittisen aateilmaston pyhät lehmät olivat kaikessa rauhassa laitumillaan 1980-luvun alussa, kun olin töissä Evassa ja yritin Helsingin Sanomain kolumneissa saada otetta yleisyhteiskunnalliseen kommentointiin. Jo silloin taka-ajatuksenani oli käyttää historiantutkimuksen ajatusmallia oman ajan ilmiöiden arviointiin ja kommentointiin.

Tämän periaatteen toteutusyritys oli epätoivoista varsinkin turvallisuuspolitiikan alueella. Sen alan virallisilla osaajilla oli hallussaan vakiintuneet tulkinnat ja sanamuodot, joista poikkeamista pidettiin huonona käytöksenä ja oli poliittisesti vaarallista.

Näitä vakioituja totuuksia olivat esimerkiksi Suomen puolueettomuus, yya-sopimuksen rauhaa vahvistava ominaisuus, Neuvostoliiton lempeys, Neuvostoliiton kommunistipuolueen ystävällisyys, diplomatian monopoli turvallisuuspolitiikassa ja sotilaallisen puolustuskyvyn kelvottomuus turvallisuustekijäksi. Ääneen ajattelu näistä asioista luokiteltiin säälittäväksi julkisuudenkipeydeksi.

Olen nelisenkymmentä vuota yrittänyt epätoivoisesti hätistellä myös muita politiikan pyhiä lehmiä vähän perinteistä syrjäisemmille laitumille. En voi väittää, että olisin menestynyt siinä merkittävästi, mutta joitakin muista syistä käynnistyneitä muutoksia olen ehkä onnistunut vähän tönimään eteenpäin. Toivottavasti silläkin on sentään jotain merkitystä, että lippu on korkealla ja liehuu, vaikka ei etene
                                            x                    x                    x

Euroopan unionin huippukokousillallisten lautasongelma koski sitä, miten Suomen presidentti saa ja voi osallistua Euroopan unionin ylimpien päätöselimien työhön. En hyväksynyt heidän osallistumistaan Eurooppa-neuvoston kokouksiin, koska perustuslaki säätää unioniasiat halliuksen vastuulle ja parlamentaariseen valvontaan. Ahtisaaren ja Halosen presidenttikausien aikana julkisuudessa ei näkynyt ketään, joka olisi ajatellut presidenttien lautaskiistassa samoin kuin minä. 

Tutkijakammioissa heitä oli ehkä muutamia. Useimmat näistä professoreista taisivat kuitenkin arvostaa niin paljon ylimuistoista nautintaoikeuttaan eduskunnan valiokuntien aina valmiina asiantuntijoina, että pikkujutuilla ei kannattanut häiritä todella isoa ja heille henkilökohtaisesti makeaa kuviota.

Sitten kun Matti Vanhanen viime töikseen pääministerinä ryhdistäytyi ja nosti kissan pöydälle, kaikki politiikan huippuvaikuttajat ja asiantuntijat olivat hetkessä täysin samaa mieltä kuin minä olin ollut viisitoista vuotta. He kokivat äkillisesti valaistumisen siihen ymmärrykseen, että mikään muu kuin perustuslain noudattaminen ei tietenkään voi tulla kysymykseen. Siksi Vanhasen esittämä lisäys perustuslain 66. pykälään oli heille äkillisesti tervetullut itsestäänselvyys.

En kuvittele saaneeni aikaan tätä muutosta, mutta tulin kohtuullisessa etuajassa esittäneeksi ongelman ratkaisumallin. Näin lähelle yhteiskunnallisen vaikuttamisen ydintä en ole päässyt muissa asioissa. Paitsi ehkä siinä, että pääsihteeri Nikita Hruštšovin luonnollista kokoa oleva näköiskuva poistettiin presidentti Kekkosen papereita hallinnoivan arkistotalon makuuhuoneesta. 
                                            x                    x                    x
Eduskunnassa esittämäni aloite pienten yritysten elämää byrokratian kahleista vapauttavan lain säätämisestä oli asiallisesti suurmenestys. Oikeastaan kaikki siinä esitetyt asiat ovat sittemmin toteutuneet vähitellen eri laeissa. Myös moni muu kuin minua avustaneet asiantuntijat ovat tietysti voineet keksiä ne meistä riippumatta, sillä ne edustavat äärimmilleen yksinkertaistettua talonpoikaisjärkeä. Suuret puolueet pitivät visusti huolen siitä, että missään ei näkynyt nuorsuomalaisten osuus näissä byrokratian riisumistalkoissa.
                                            x                    x                    x
Ahvenanmaan asemaa   yritin pöyhiä jo 1990-luvun alussa, mutta kivikään ei liikahtanut tämän rauhanlinnakkeeksi itseään luulevan saarivaltion suojamuurissa. Pari pientä sohaisua vuosina 2015 – 2016 ovat saneet aikaan enemmän liikettä kuin osasin kuvitella. Vuosisataista unta nukkuva prinsessa taitaa heräillä pätkittäin nykyajan arkipäivään. Tuntuu siltä, että nyt hyväksytään melko yleisesi se ajatus, että Suomi voi valmistella Ahvenanmaan puolustusta myös syvän rauhan oloissa.
                                            x                    x                    x
Kirjoitukseni ja puheeni perustuslakituomioistuimen välttämättömyydestä ovat parikymmentä vuotta kaikuneet kuuroille korville. Useimmat niitä kommentoineet myöntävät, että eduskunnan perustuslakivaliokunnan jäsenet toimivat yhtä aikaa lainsäätäjän ja tuomarin roolissa. Perustuslakivaliokunnan toimintafilosofia perustuu siihen hurskaaseen kuvitelmaan, että poliitikot lakkaavat olemasta poliitikkoja tulkitessaan valtiosäännön syvintä sisältöä. Klassisessa vallanjaossa rakennettu lainsäädäntövallan ja oikeudenkäytön välinen aita kaatuu ryskyen, mutta useimpien mielestä ei se mitään. Perustuslakituomioistuimen perustaminen on ainoa mahdollisuus purkaa tämä valtiollisen filosofian perusteiden vastainen luonnottomuus.   
                                            x                    x                    x
Nato-keskustelussa esittämäni asiat ja argumentit ovat herättäneet joskus vilkastakin kiinnostusta korkeallakin tasolla, mutta mitään ne eivät ole muuttaneet. Olen silti jatkuvasti vaatinut, että turvallisuusratkaisut eivät saa perustua kiveen hakattuihin vanhoihin totuuksiin. Niiden on perustuttava ympäristön havainnointiin ja arviointiin. Linjan valinnan täytyy tapahtua älyllisen prosessin perusteella eikä kansalaismielipiteessä päällimmäisenä pyörivien hokemien mukaisesti.  
                                            x                    x                    x
Työehtojen yleissitovuudesta esittämäni arviot ja ennusteet ovat osoittautuneet ennenaikaisiksi. Ei kuitenkaan voi olla mahdollista, että Suomen ammattiyhdistysliike olisi muuttumattomuuden ikuinen majakka muutoksen meressä. Neuvostoliittokin sai sinnitellä pitkään menneisyyden monumenttina, mutta lopulta sekin romahti.

Yleissitovuus on ammattiyhdistysliikkeen syliin vahingossa tupsahtanut iso kasa ylimääräistä valtaa, jonka saadakseen sen ei ole tarvinnut tehdä mitään. Se on tykästynyt tähän onnenkantamoiseen niin kovasti, että kukaan ei uskalla ottaa siltä pois. En pysty kuvittelemaan yleissitovuuden loppua ennen kuin koko ammattiyhdistysliike läkähtyy omaan mammuttitautiinsa. Se aika voi olla lähempänä kuin huomaammekaan. 

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Pikakommentti 31.8.2017: Tuomiojan itsetunto

Erkki Tuomiojan mukaan osoittaa huonoa itsetuntoa, jos ”kuviteltaisiin tai pelättäisiin Venäjän hyökkäystä ...” (Helsingin Sanomat 31.8.2017 s. A15) 

Venäjä on neljännesvuosisadan aikana asevoimaa käyttäen tai sillä uhaten ottanut hallintaansa seitsemän aluetta neljältä rajanaapuriltaan. Tuomiojan opin mukaan ei se mitään. Kun tällaisia silmiemme edessä tapahtuneita asioita ei ennen saanut ajatella eikä sanoa, niitä ei Tuomiojan mielestä saa ajatella eikä sanoa nytkään. Kuka tässä oikein osoittaa huonoa itsetuntoa?

maanantai 28. elokuuta 2017

Taustatiedoksi 28.8.2017: Ahvenanmaan asema

Suomi on estänyt venäläisen koululaivan pääsyn Ahvenanmaan vesille Itämerellä alkavan sotaharjoituksen aikana. Päätös mittaa mielenkiintoisesti saariryhmän kansainvälisestä asemasta tehtyjen sopimusten tulkintaa. Julkaisin siitä vuosi sitten artikkelin Cetrum Balticumin Pulloposti-sarjassa.

Suomi nojautuu koululaivaa koskevassa päätöksessään Geneven sopimukseen vuodelta 1921. Venäjä yrittää toimia Moskovassa 1940 tehdyn sopimuksen mukaisesti. Suomen ratkaisu osoittaa, että Moskovan sopimus ei anna Venäjälle toimivaltaa Ahvenanmaalla. 

http://www.centrumbalticum.org/uutishuone/julkaisut/pulloposti/aseettomuuden_unelma.3382.news?3155_o=15

perjantai 25. elokuuta 2017

Pikakommentti 25.8.2017: Reagointi puukkodraamaan

Ylen TV-uutiset näyttää edelleen tukevan printtimediassa vallitsevaan käsitystä, jonka mukaan hallituksen lakiesitys tiedusteluvaltuuksien lisäämisestä olisi reaktio Turun torien puukotuksiin. Asia on täsmälleen päinvastoin. Puukkodraama on saanut yleisen mielipiteen lopultakin ymmärtämään välttämättömäksi sen, minkä turvallisuusviranomaiset ja pari edellistäkin hallitusta ovat asettaneet tavoitteekseen jo vuosia sitten. Kysymys on siitä, onko Suomi militarisoituneen kansainvälisen yhteisön ainoa surkimusressukka, joka ei ymmärrä, miten länsimaiset järkiperäisesti toimivat valtiot joutuvat nykymaailmassa toimimaan perusturvallisuutensa ylläpitämiseksi.