keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Kolumni 21.9.2017: Turvallisuuden ydin

Etelä-Suomen Sanomat 21.9.2017

Turvallisuuspolitiikan konkarit Erkki Tuomioja ja Matti Vanhanen huolestuivat, kun joku kehtasi ajatella ääneen monikansallisten puolustusharjoitusten järjestämistä Suomen alueella. Vaarallista uhoa, opettivat nämä ulkosuhteiden eturivissä aikoinaan palvelleet kansanedustajat. Se tuntui haikailulta Urho Kekkosen, Neuvostoliiton ja yya-sopimuksen aikojen perään. Silloin Suomi oli sentään rauhan suurvalta ja puolueettomuuden lipunkantaja, ja niin olkoon aina oleva.

Mutta perustuiko Suomen selviäminen kylmän sodan ahdingosta todella siihen, että silloin vielä melko heiveröistä asevoimaa olisi vähätelty ja vahvaa puolustustahtoa häpeilty. Tehtiinkö aina niin kuin Neuvostoliiton arveltiin toivovan?  

Voi ajatella myös toisin. Entäpä jos Neuvostoliitto joutui olemaan varovainen, koska naapuri käyttäytyi joissakin asioissa oman tilannearvionsa eikä Kremlin toiveiden mukaisesti. Suomen turvallisuuspolitiikan ytimenä oli torjua ylenmääräinen yhteistyö ja varautua vastustamaan ei-toivottua aseapua vaikka aseellisesti, jos muu ei auttaisi.

                                            x                    x                    x

Unohdetaan nyt tavallisesti näytille nostetut talvisota, kesä 1944 ja asekätkentä, vaikka niiden osoittama puolustustahto ja -kyky on saattanut vaikuttaa hyvinkin pitkään Neuvostoliiton Suomen-politiikkaan. Myös toisen maailmansodan jälkeen Suomi on käyttänyt sotilaallista valmiuttaan turvallisuuspolitiikan tukena. Se on hyvinkin voinut vaikuttaa Boris Jeltsinin ja Vladimir Putinin johtaman Venäjän Suomi-suhteeseen.

Muutaman vuosikymmenen ajan Suomen virallisen puolustusopin pääperiaatteena oli massiivisen maahyökkäyksen torjunta. Kenelläkään Suomessa tai Neuvostolitossa ei voinut olla epäselvyyttä siitä, mitä se mahtoi tarkoittaa.

Kylmän sodan katveessa Suomi rakensi vähitellen puolustuskyvyn, jonka alueellisen vaikutuksen Neuvostoliiton sotilassuunnittelu joutui ottamaan huomioon viimeistään 1980-lvulta lähtien. Maanpuolustuskursseista kehittyi ainutlaatuinen instituutio, joka levittää ympäristöönsä sivistynyttä puolustusajattelua.

Jo 1970-luvulla Suomen puolustuksen asento oli tuplatehoinen. Se loi muodollisesti valmiutta vastustaa yya-sopimuksen tarkoittamaa hyökkäystä Suomen kautta Neuvostoliittoon. Mutta. Sama voiman konfiguraatio tarjosi myös mahdollisuuden torjua jopa asein yya-apua, jos sitä olisi tyrkytetty vastoin Suomen tahtoa. Se olisi tietysti ollut sopimusrikkomus, mutta niin olisi ollut myös yritys auttaa väkisin.  
                                      
Puolustusvoimain ylimmässä johdossa oli kovapintaista väkeä. Kenraaleilla oli kanttia uhmata Neuvostoliiton etukenoa myös ilman Kekkosen tarjoamaa selkänojaa. Puolustusvoimain komentaja Lauri Sutelan elämäntyö oli historiallista sankaruutta, mutta hän piti profiilin matalana. Ei olisi ihme, jos neuvostokenraalit olisivat hiljaa mielissään kiinnittäneet huomiota suomalaisten kollegojen tiukkaan osaamiseen ja vähäeleiseen kurialaisuuteen.

Kylmän sodan jälkeen Suomi hankki Hornet-kalustoon perustuvan ilma-aseen ja sitoi muutkin puolustusjärjestelmänsä euroatlanttisiin järjestelmiin. Se hakeutui Euroopan unioniin, liittyi euroalueeseen ja laittautui Nato-jäsenyyttä muistuttavaan asentoon lännen puolustusliiton kyljessä. Suomi loi ensimmäistä kertaa itse oman turvallisuusasemansa. Suomi sitoutui länteen, vaikka Venäjä piti sitä osana idän etupiiriä.   

Suomen ei kannata perääntyä tästä parissa vuosikymmenessä luomastaan asemasta, sillä se tuhoaisi kansallisen turvallisuuden ytimen. Se ei peräytynyt edes kylmän sodan aikana. Miksi niin pitäisi tehdä nyt, kun Suomi on selvästi vahvempi kuin silloin? Nyt Suomella on sellaista, mitä länsi tarvitsee. Kylmän sodan aikana oli vain sellaista, jolla itä uhkasi.

Pikakommentti 20.9.2017: Pehmeä ja kova turvallisuus

Professorit Jarno Limnell ja Jari Rantapelkonen ovat julkaisseet mielenkiintoisen tutkimuksen nuorten turvallisuusajattelusta (Pelottaako, Nuoret ja turvallisuuden tulevaisuus. Docendo).  Näyttää siltä, että siinä turvallisuutta käsitellään yhteiskuntailmaston ja ihmismielen perusulottuvuutena. Tällä profiililla voidaan kuvata isoja asioita paljon paremmin kuin massiivisella tilastotaulukkosulkeisella. Mutta ihastuksestani huolimatta fakki-idioottinen sieluni on lievästi huolestunut laajojen käsitekokonaisuuksien luokittelusta suosituimmuusjärjestykseen. 

Poliittisessa debatissa, kuten yleisessä yhteiskuntadebatissakin sanalla ”turvallisuus” tarkoitetaan tavallisesti niitä asioita, joita hallinnoivat ulko- ja puolustusministeriöt, puolustusvoimat, poliisihallinto ja oikeuslaitos. Tasa-arvo, luottamus, terveyshuolto, sosiaalinen oikeudenmukaisuus, luottamus, luonto, ja mitä kaikkia hyviä asioita onkaan, ovat tietysti hyvän elämän perustekijöitä, mutta niiden sijoittaminen tärkeysjärjestyksen muiden tärkeiden asioiden kanssa hämmentää.

Tietysti on niin, että jos ihmisten välistä luottamusta ei ole, puolustuskyvyn kehittäminen on mahdotonta.  Mutta on myös niin, että jos valtioalueen ja yhteiskuntainstituutioiden koskemattomuutta ei pystytä varmistamaan, ihmisten välinen luottamus ei voi toteutua.

Tulee mieleen 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alkuvuosina vallalla ollut villitys vannoa laajan turvallisuuden nimeen. Silloin maailman kaikki toteutumatta jääneet hyvät asiat olivat turvallisuuskysymyksiä. Niitä sopivasti korostamalla vältyttiin siltä epämukavuudelta, että olisi pitänyt miettiä konkreettisen puolustuskyvyn ja turvallisuuspolitiikan vaikutusta kansallisen olemassaolon perusasioihin.

Tiedän, että nuorison turvallisuudentunteen tutkijat eivät pyri tähän vanhanaikaisesti laajaan turvallisuuskäsitteeseen. Mutta kannattaa olla varuillaan, että tutkimuksen herättämä keskustelu ei ajaudu käyttämään pehmeän turvallisuuden korostusta kovan turvallisuuden väheksyntään. 

tiistai 12. syyskuuta 2017

Pikakommentti 13.9.2017: Laki ja järki

Kaksoiskansalaisuuden herättämä kina kokee isompaa asiaa kuin asevelvollisten tasa-arvoa. Siinä lain kirjain ja terve järki ovat ajautuneet ristiriitaan. Lain tarkoitus ei voi olla., että Suomella olisi velvollisuus luovuttaa maan turvallisuuteen vaikuttavaa tietoa valtiollisissa ja puolustukseen liittyvissä tehtävissä toimiville ihmisille harkitsematta tällaisen luovutuksen avaamia haitallisia mahdollisuuksia. Vanhan tuomarinohjeen mukaan ”mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan”. Siksi lakiin pitää kirjoittaa, että kansalliseen turvallisuuteen vaikuttavaa tehtävää ei voi osoittaa henkilölle, joka on sitoutunut edistämään jonkun muun valtion kuin Suomen etua. 

maanantai 11. syyskuuta 2017

Pikakommentti 12.9.2017: Uhotaanko?

Matti Vanhanen ja Erkki Tuomioja vastustavat Suomen puolustuksen liian näkyvää varmistamista uhoavilla sotaharjoituksilla.  Kirjakauppoihin juuri tulleessa kirjassani Muistumia (Siltala) olen kirjoittanut puolustusvalmiuden osuudesta turvallisuuspolitiikassa . Näiden kahden elementin tasapainottaminen ympäristössä vallitsevan tilanteen mukaisesti ei ole uhoa. Sivuilla 380 - 381 kirjoitan siitä näin:

”Voimapolitiikkaa toteuttava suurvalta puhuu ja ymmärtää vain voiman kieltä. Sen vaikutuksilta suojautumiseen tarvitaan vastavoimaa, joka osoittaa, että Suomen alueen sotilaallinen hyväksikäyttö on hankalaa ja että voiman käytöllä saavutettavissa olevat edut ovat pienemmät kuin siitä koituvat sotilaalliset, taloudelliset ja poliittiset haitat.”  

”Suomi on yrittänyt sopeutua voimapolitiikan olosuhteisiin linnoittautumalla EU-suojamuurin taakse, hakeutumalla aktiiviseen Nato-rauhankumppanuuteen ja kehittämällä pohjoismaista puolustusyhteistyötä. Suomi korostaa keskusteluyhteyden säilyttämistä Venäjän kanssa unionin asettamista sanktioita huolimatta ja yrittää vahvistaa puolustusmäärärahojen supistuksen pahiten rampauttamia puolustushaaroja.” 

”Tämä ei riitä voimapolitiikan hallitsemassa ympäristössä, mutta kansallisella tasolla ei ole enää juuri mitään muuta tehtävissä. Valtapolitiikalta suojaavaa vastavoimaa ei voi nykyisestään lisätä muuten kuin tehostamalla kansainvälistä yhteistyötä, ja sitä mahdollisuutta ei ole muualla kuin Naton suunnassa. Parin vuosikymmenen aikana koetut Venäjän voimapolitiikan seuraukset eivät katoa olemattomiin sillä, että ollaan ajattelematta niitä. Turvallisuuteen kuuluu myös varautuminen toteutumattomin uhkiin niiden toteutumisen estämiseksi.”

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Pikakommentti 10.9.2017: Kohti populismin syövereitä

Perussuomalaisten primitivismi korostuu pelottavasti. Nihilistinen kyynikko Halla-aho ja hurmahenkinen kiihkoilija Huhtasaari ovat hyytävä yhdistelmä, sillä molemmilla ajatus on terävä kuin partaveitsi. He ohjastavat yhteiskuntakeskustelua yhä pimeämpiin syövereihin. Viime keväänä viimeistellessäni juuri ilmestyneen Muistumia-kirjani (Siltala) käsikirjoitusta  ei osannut ennakoida, kuinka syvälle ollaan syöksymässä, mutta kauhu oli sydämessä jo silloin. Kirjani loppukappaleessa se näkyy näin:

”Kansallisen dynamiikan ylläpitoon tarvitaan poliittisen pelisilmän lisäksi myös kansainvälisen yleistilanteen ja yhteiskunnan syvärakenteen ja historian tuntemusta, tutkijanäkemystä ja virkamiesosaamista. Viime vuosikymmeninä vallalla on kuitenkin ollut ajatustottumus, jossa demokratian velvollisuutena pidetään valvoa ja ohjata erityisesti näitä henkistä liikkuvuutta lisääviä elementtejä, joita pidetään paheksuttavana elitisminä. Yhteiskunnan tieteellinen ja älyllinen arviointi ja sen kehityssuuntien ennakointi ovat menettäneet kykynsä syöttää havaintojaan ja ideoitaan poliittiseen harkintaan. Ei siksi, että tällaisen tiedon tarjonta olisi hiipunut, vaan siksi, että se torjutaan.”

”Poliitikoilla on myötäsyntyinen kammo kertoa äänestäjille uusista asioista, varsinkin jos ne merkitsevät muutosta tai vaikuttavat saavutettuihin etuihin. Siitä syntyy ylivoimainen kiusaus selittää, että eliitin varoitukset ovat akateemista tärkeilyä, joka johtuu julkisuudenkipeydestä ja kiihottuneesta sieluntilasta. Silloin moni heikko indikaatio jää havaitsematta ja kuittaamatta. Ja kun heikot vihjeet muuttuvat vahvoiksi indikaatioiksi, on myöhäistä reagoida.  Yhteiskuntarakenteelle alkaa syntyä vaikeasti ratkottavissa olevia ongelmia tai korvaamatonta vahinkoa.”

lauantai 9. syyskuuta 2017

Pikakommentti 9.9.2017: Ydinaseista kiukuttelu ei auta

YK:n piirissä kehitetyn ydinaseiden kieltosopimuksen kannattajille tule varmaan hyvä mieli, kun he tomerasti ilmoittavat aikovansa päästä eroon ikävistä asioista olemalla niin kuin niitä ei olisikaan. Kun sellainen kammottavuus kerran tuli keksittyä, sitä ei voi enää keksiä pois. Ei ainakaan kiukuttelemalla. Ydinaseet olivat viimeinen salpa, joka esti kylmän sodan ryöstäytymisen maailmanlopuksi. Kun ne ovat olemassa, kannattaa antaa niiden toimittaa edelleen sitä ainoaa asiaa, jossa niistä on ollut hyötyä. Ydinaseet pystyvät luultavasti edelleenkin estämään ydinaseiden käytön.  

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Kolumni 7.9.2017: Mistä on lööpit tehty

Etelä-Suomen Sanomat 7.9.2017

Suomen itsenäisyyden alkuajan valtiollista historiaa hallitsevat muutamat mahtimiehet: Mannerheim, Tanner, Ryti, Paasikivi ja Kekkonen. He tekivät uransa aikana vakavia virheitä mutta päätyivät vielä eläessään kansallisiksi monumenteiksi, paitsi Tanner, joka oli kuollessaan melkein kuin poliittinen kirosana.

Asiallisin perustein myös Tanner kuuluu kansankunnan kaapin päälle. Sisällissodan jälkeen hän ohjasi työväenliikkeen vallankumousseikkailusta pohjoismaiseen parlamentarismiin. Talvisodan ihme oli yhtä paljon Tannerin kuin Mannerheimin tekoa. Tanner pystyi jatkosodan aikana pitämään päänsä paljon kylmempänä kuin monet muut.

Tannerista jäi kuitenkin huono kuva historiaan, sillä sodan jälkeen hän raivasi tiensä uudelleen politiikan huipulle. Aina kun 1940- luvulta 1960-luvulle Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa oli kriisi, taustalla oli suomalainen sosiaalidemokratia ja Tanner. Kremlin johtajat alkoivat nähdä Tannerin haamun myös siellä missä sitä ei ollut ja toimivat sen mukaan. Se vain yllytti Tanneria.

Tanner teki virheen raivaamalla tiensä uudestaan huipulle. Muutkin suurmiehet tekivät virheitä. Mannerheim suunnitteli Pietarin bolsevikkien kukistamista, Paasikivi valitsi saksalaisen prinssin Suomen kuninkaaksi ja Kekkonen vastusti talvisodan rauhaa. He tekivät virheet uransa alkuvaiheessa. Heillä oli aikaa tehdä niiden jälkeen sarja korvaamattomia palveluksia.

Tannerin tragedia oli siinä, että hän teki ensin sarjan korvaamattomia palveluksia ja sitten korjaamattoman erehdyksen. Hänen virheensä pääsisältö ei ollut se, että hän suututti Neuvostoliiton. Tanneria oli inhottu Moskovassa jo vuosikymmeniä ennen kuin hänestä 1957 tuli uudelleen sosiaalidemokraattien puheenjohtaja. Virhe oli se, että Tanner tuhosi puolueensa toimintakyvyn ja vaikutusmahdollisuudet kokonaan, ei vain ulko- vaan myös sisä-, talous- ja aatepolitiikassa. 

Valtiomiehellä on varaa tehdä virheitä uransa alussa. Mutta jos hän päättää toimintansa erehdykseen, seuraa syöksy historian tunkiolle. Näin kävi Tannerille. Hänen urallaan virheiden suhde loistaviin menestyksiin on suunnilleen sama kuin Mannerheimin, Paasikiven ja Kekkosen uralla. Niiden järjestys on vain toinen.  

                                            x                    x                    x

Tohtori Lasse Lehtisen uusi Tanner-elämäkerta on suuri palvelus suomalaiselle historiankäsitykselle ja Tannerin henkilökuvalle. Hän ihailee avoimesti tutkimuskohdettaan, mutta kommentoi myös purevasti. Lehtinen pudotteli kirjansa infotilaisuudessa, että Tanner oli armoton pyrkyri, joka häikäilemättä hankkiutui taktisiin asemiin oman uransa edistämiseksi. Tanner oli siis henkisesti Kekkosen sukulaissielu. Ehkä juuri siksi he olivat verivihollisia.

Lehtinen tietää, mistä on parhaat lööpit tehty. Ne eivät ole älyn korkeaa lentoa vaan sanamanipulaatiota hämmästyksen herättämiseksi. Hänen kirjansa myyntikampanjan huippulööppi on tietosisällöltään tasan nolla: ”… kokonaan vapaissa vaaleissa, ilman Moskovan lainavaloa, Kekkosta ei olisi kertaakaan valittu Suomen tasavallan presidentiksi”.

Tämä pläjäys ei tarjoa pohjaa historialliselle pohdinnalle, sillä se väittää jotakin asioista, joita ei ollut. Lainavalo tuli siitä, että Neuvostoliitto oli Neuvostoliitto. Jos se ei olisi lähettänyt lainavaloa, se ei olisi ollut Neuvostoliitto.  Lainavalon vaikutus Suomeen on dokumentoitu perusteellisesti. Kukaan ei voi kuitenkaan sanoa mitään järkevää olemassa olleen asian oletetun puuteen vaikutuksesta olemattomiin asioihin.

Historiankirjoituksessa voi käsitellä vain sellaisia asioita, jotka ovat historiaa. Siksi Lehtisen lööppi ei ole historiantutkijan täsmätyöskentelyä vaan Tannerista säteilevän lainavalon hehkutusta. 

maanantai 4. syyskuuta 2017

Pikakommentti 4.9..2017: Lehtisen pläjäys

Lasse Lehtinen tietää, mistä parhaat lööpit on tehty. Ne eivät ole älyn korkeaa lentoa vaan tyrmääväksi tarkoitettua sanailua. Lehtisen kirjoittaman Tanner-elämäkerran myyntikampanjan huippupläjäys on tietosisällöltään tasan nolla: ”… kokonaan vapaissa vaaleissa, ilman Moskovan lainavaloa, Kekkosta ei olisi kertaakaan valittu Suomen tasavallan presidentiksi”. 

Historiankirjoituksessa ei voi käsitellä muita asioita kuin niitä, jotka ovat historiassa. Siksi Lehtisen pläjäys ei ole historiantutkijan täsmätyöskentelyä eikä poliittisen analyysin luovuutta vaan Tannerista säteilevän lainavalon hehkutusta.

lauantai 2. syyskuuta 2017

Kirja 2.9.2017: Jukka Tarkka: Muistumia (Siltala)

Ensi viikolla kirjakauppoihin tulee uusin kirjani: Muistumia (Siltala). Se kuvaa päiväkirjamuistiinpanojen ja muun yksityisen arkistoaineiston perusteella, millaista on ollut sukkulointi poliittisen kulttuurin ja humanistisen hengenviljelyn rajapinnassa. Niistä avautuu kurkistusaukkoja historiantutkijoiden, turvallisuuspolitiikan pohdiskelijoiden, toimittajien eliitin ja eduskunnan arkipäivään.

Kirjan loppuluvussa arvioin ponnistelujani näillä elämänsektoreilla suunnilleen näin:
                                            x                    x                    x
Turvallisuusajattelun lisäksi myös Suomen sisäpolitiikassa on paljon vanhan maailman jäänteitä. Monenlaiset pyhät lehmät laiduntavat edelleen Arkadianmäen, Senaatintorin, Etelärannan ja Hakaniementorin tantereilla. Pyhien lehmien laidunmaa on nykyisin pelkkää asfalttia ja mukulakiveä. 

Sosiaalidemokraatteja ahdistaa pakkomielteinen kiinnittyminen Forssan ohjelmaan vuodelta 1903, vaikka sen päätavoitteet on ajat sitten toteutettu ja ylitetty. Aina kovaan paikkaan tullessaan keskusta lohduttautuu parilla korulauseella alkiolaisista perustotuuksista voidakseen sitten sulkea silmät ikäviltä asioilta. Moniarvoisen liberalismin nimeen vannojat yrittävät toteuttaa ihannettaan sen säädöspohjaa vahvistamalla. Sisäpolitiikka on mielipidehypetystä, joka nojautuu klassisten aatteiden ylijäämään.

Työelämän asiat on kahlittu kolmikantaan. Lakko on ainoa yhteiskunnallinen tilanne, jossa laki takaa riidan osapuolille oikeuden vahingoittaa riidan ulkopuolisia. Yleissitovuus sitoo yrityksiä ja ihmisiä, jotka eivät ole antaneet järjestöille oikeutta tehdä työelämän järjestäytymättömiä toimijoita velvoittavia sopimuksia.

Poliittisen aateilmaston pyhät lehmät olivat kaikessa rauhassa laitumillaan 1980-luvun alussa, kun olin töissä Evassa ja yritin Helsingin Sanomain kolumneissa saada otetta yleisyhteiskunnalliseen kommentointiin. Jo silloin taka-ajatuksenani oli käyttää historiantutkimuksen ajatusmallia oman ajan ilmiöiden arviointiin ja kommentointiin.

Tämän periaatteen toteutusyritys oli epätoivoista varsinkin turvallisuuspolitiikan alueella. Sen alan virallisilla osaajilla oli hallussaan vakiintuneet tulkinnat ja sanamuodot, joista poikkeamista pidettiin huonona käytöksenä ja oli poliittisesti vaarallista.

Näitä vakioituja totuuksia olivat esimerkiksi Suomen puolueettomuus, yya-sopimuksen rauhaa vahvistava ominaisuus, Neuvostoliiton lempeys, Neuvostoliiton kommunistipuolueen ystävällisyys, diplomatian monopoli turvallisuuspolitiikassa ja sotilaallisen puolustuskyvyn kelvottomuus turvallisuustekijäksi. Ääneen ajattelu näistä asioista luokiteltiin säälittäväksi julkisuudenkipeydeksi.

Olen nelisenkymmentä vuota yrittänyt epätoivoisesti hätistellä myös muita politiikan pyhiä lehmiä vähän perinteistä syrjäisemmille laitumille. En voi väittää, että olisin menestynyt siinä merkittävästi, mutta joitakin muista syistä käynnistyneitä muutoksia olen ehkä onnistunut vähän tönimään eteenpäin. Toivottavasti silläkin on sentään jotain merkitystä, että lippu on korkealla ja liehuu, vaikka ei etene
                                            x                    x                    x

Euroopan unionin huippukokousillallisten lautasongelma koski sitä, miten Suomen presidentti saa ja voi osallistua Euroopan unionin ylimpien päätöselimien työhön. En hyväksynyt heidän osallistumistaan Eurooppa-neuvoston kokouksiin, koska perustuslaki säätää unioniasiat halliuksen vastuulle ja parlamentaariseen valvontaan. Ahtisaaren ja Halosen presidenttikausien aikana julkisuudessa ei näkynyt ketään, joka olisi ajatellut presidenttien lautaskiistassa samoin kuin minä. 

Tutkijakammioissa heitä oli ehkä muutamia. Useimmat näistä professoreista taisivat kuitenkin arvostaa niin paljon ylimuistoista nautintaoikeuttaan eduskunnan valiokuntien aina valmiina asiantuntijoina, että pikkujutuilla ei kannattanut häiritä todella isoa ja heille henkilökohtaisesti makeaa kuviota.

Sitten kun Matti Vanhanen viime töikseen pääministerinä ryhdistäytyi ja nosti kissan pöydälle, kaikki politiikan huippuvaikuttajat ja asiantuntijat olivat hetkessä täysin samaa mieltä kuin minä olin ollut viisitoista vuotta. He kokivat äkillisesti valaistumisen siihen ymmärrykseen, että mikään muu kuin perustuslain noudattaminen ei tietenkään voi tulla kysymykseen. Siksi Vanhasen esittämä lisäys perustuslain 66. pykälään oli heille äkillisesti tervetullut itsestäänselvyys.

En kuvittele saaneeni aikaan tätä muutosta, mutta tulin kohtuullisessa etuajassa esittäneeksi ongelman ratkaisumallin. Näin lähelle yhteiskunnallisen vaikuttamisen ydintä en ole päässyt muissa asioissa. Paitsi ehkä siinä, että pääsihteeri Nikita Hruštšovin luonnollista kokoa oleva näköiskuva poistettiin presidentti Kekkosen papereita hallinnoivan arkistotalon makuuhuoneesta. 
                                            x                    x                    x
Eduskunnassa esittämäni aloite pienten yritysten elämää byrokratian kahleista vapauttavan lain säätämisestä oli asiallisesti suurmenestys. Oikeastaan kaikki siinä esitetyt asiat ovat sittemmin toteutuneet vähitellen eri laeissa. Myös moni muu kuin minua avustaneet asiantuntijat ovat tietysti voineet keksiä ne meistä riippumatta, sillä ne edustavat äärimmilleen yksinkertaistettua talonpoikaisjärkeä. Suuret puolueet pitivät visusti huolen siitä, että missään ei näkynyt nuorsuomalaisten osuus näissä byrokratian riisumistalkoissa.
                                            x                    x                    x
Ahvenanmaan asemaa   yritin pöyhiä jo 1990-luvun alussa, mutta kivikään ei liikahtanut tämän rauhanlinnakkeeksi itseään luulevan saarivaltion suojamuurissa. Pari pientä sohaisua vuosina 2015 – 2016 ovat saneet aikaan enemmän liikettä kuin osasin kuvitella. Vuosisataista unta nukkuva prinsessa taitaa heräillä pätkittäin nykyajan arkipäivään. Tuntuu siltä, että nyt hyväksytään melko yleisesi se ajatus, että Suomi voi valmistella Ahvenanmaan puolustusta myös syvän rauhan oloissa.
                                            x                    x                    x
Kirjoitukseni ja puheeni perustuslakituomioistuimen välttämättömyydestä ovat parikymmentä vuotta kaikuneet kuuroille korville. Useimmat niitä kommentoineet myöntävät, että eduskunnan perustuslakivaliokunnan jäsenet toimivat yhtä aikaa lainsäätäjän ja tuomarin roolissa. Perustuslakivaliokunnan toimintafilosofia perustuu siihen hurskaaseen kuvitelmaan, että poliitikot lakkaavat olemasta poliitikkoja tulkitessaan valtiosäännön syvintä sisältöä. Klassisessa vallanjaossa rakennettu lainsäädäntövallan ja oikeudenkäytön välinen aita kaatuu ryskyen, mutta useimpien mielestä ei se mitään. Perustuslakituomioistuimen perustaminen on ainoa mahdollisuus purkaa tämä valtiollisen filosofian perusteiden vastainen luonnottomuus.   
                                            x                    x                    x
Nato-keskustelussa esittämäni asiat ja argumentit ovat herättäneet joskus vilkastakin kiinnostusta korkeallakin tasolla, mutta mitään ne eivät ole muuttaneet. Olen silti jatkuvasti vaatinut, että turvallisuusratkaisut eivät saa perustua kiveen hakattuihin vanhoihin totuuksiin. Niiden on perustuttava ympäristön havainnointiin ja arviointiin. Linjan valinnan täytyy tapahtua älyllisen prosessin perusteella eikä kansalaismielipiteessä päällimmäisenä pyörivien hokemien mukaisesti.  
                                            x                    x                    x
Työehtojen yleissitovuudesta esittämäni arviot ja ennusteet ovat osoittautuneet ennenaikaisiksi. Ei kuitenkaan voi olla mahdollista, että Suomen ammattiyhdistysliike olisi muuttumattomuuden ikuinen majakka muutoksen meressä. Neuvostoliittokin sai sinnitellä pitkään menneisyyden monumenttina, mutta lopulta sekin romahti.

Yleissitovuus on ammattiyhdistysliikkeen syliin vahingossa tupsahtanut iso kasa ylimääräistä valtaa, jonka saadakseen sen ei ole tarvinnut tehdä mitään. Se on tykästynyt tähän onnenkantamoiseen niin kovasti, että kukaan ei uskalla ottaa siltä pois. En pysty kuvittelemaan yleissitovuuden loppua ennen kuin koko ammattiyhdistysliike läkähtyy omaan mammuttitautiinsa. Se aika voi olla lähempänä kuin huomaammekaan. 

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Pikakommentti 31.8.2017: Tuomiojan itsetunto

Erkki Tuomiojan mukaan osoittaa huonoa itsetuntoa, jos ”kuviteltaisiin tai pelättäisiin Venäjän hyökkäystä ...” (Helsingin Sanomat 31.8.2017 s. A15) 

Venäjä on neljännesvuosisadan aikana asevoimaa käyttäen tai sillä uhaten ottanut hallintaansa seitsemän aluetta neljältä rajanaapuriltaan. Tuomiojan opin mukaan ei se mitään. Kun tällaisia silmiemme edessä tapahtuneita asioita ei ennen saanut ajatella eikä sanoa, niitä ei Tuomiojan mielestä saa ajatella eikä sanoa nytkään. Kuka tässä oikein osoittaa huonoa itsetuntoa?

maanantai 28. elokuuta 2017

Taustatiedoksi 28.8.2017: Ahvenanmaan asema

Suomi on estänyt venäläisen koululaivan pääsyn Ahvenanmaan vesille Itämerellä alkavan sotaharjoituksen aikana. Päätös mittaa mielenkiintoisesti saariryhmän kansainvälisestä asemasta tehtyjen sopimusten tulkintaa. Julkaisin siitä vuosi sitten artikkelin Cetrum Balticumin Pulloposti-sarjassa.

Suomi nojautuu koululaivaa koskevassa päätöksessään Geneven sopimukseen vuodelta 1921. Venäjä yrittää toimia Moskovassa 1940 tehdyn sopimuksen mukaisesti. Suomen ratkaisu osoittaa, että Moskovan sopimus ei anna Venäjälle toimivaltaa Ahvenanmaalla. 

http://www.centrumbalticum.org/uutishuone/julkaisut/pulloposti/aseettomuuden_unelma.3382.news?3155_o=15

perjantai 25. elokuuta 2017

Pikakommentti 25.8.2017: Reagointi puukkodraamaan

Ylen TV-uutiset näyttää edelleen tukevan printtimediassa vallitsevaan käsitystä, jonka mukaan hallituksen lakiesitys tiedusteluvaltuuksien lisäämisestä olisi reaktio Turun torien puukotuksiin. Asia on täsmälleen päinvastoin. Puukkodraama on saanut yleisen mielipiteen lopultakin ymmärtämään välttämättömäksi sen, minkä turvallisuusviranomaiset ja pari edellistäkin hallitusta ovat asettaneet tavoitteekseen jo vuosia sitten. Kysymys on siitä, onko Suomi militarisoituneen kansainvälisen yhteisön ainoa surkimusressukka, joka ei ymmärrä, miten länsimaiset järkiperäisesti toimivat valtiot joutuvat nykymaailmassa toimimaan perusturvallisuutensa ylläpitämiseksi. 

torstai 24. elokuuta 2017

Kolumni 25.8.2017: Tuomioistuin keventäisi valiokunnan taakkaa

Etelä-Suomen Sanomat 25.8.2017: 

Pari Turun ylipiston valtiosäännön osaajaa rikkoi kesäkauden uutishiljaisuuden arvioimalla tiedustelutoiminnan valtuuksia lisäävän lakiesityksen tarkoituksenmukaisuutta ja ajankohtaisuutta. Juristiasiantuntijat ottivat taakakseen tehtävän, joka perustuslaissa osoitetaan eduskunnalle.
He ilmoittivat tuntevansa voimapolitiikan kaikkein synkimmän hybridi- kyber- terrori- ja trollimaailman tilanteen paremmin kuin turvallisuusviranomaiset ja politiikan ja sotatieteiden tutkijat.

Heidän sanomansa oli valoisa. Ei syytä huoleen. Mitään erikoista ei ole tekeillä, ei varsinkaan nyt. Hallituksen esitys turvallisuusviranomaisten valtuuksien lisäämisestä on heidän asiantuntemuksensa perusteella sekä aiheeton että väärin ajoitettu.   

Aikaisemmin keväällä perustuslakivaliokunnassa nähtiin sote-lainsäädännön käsittelyssä samanlainen korkeasti oikeusoppineiden loikka yli vallan kolmijaon määrittämien sektorirajojen. Kuten tiedetään, opposition arvomaailmassa julkisen vallan tuottama palvelu on määritelmällisesti parempaa kuin yksityisen sektorin palvelu. Niinpä muutamat perustuslakiasiantutijat osoittivat pitävänsä opposition tahdon toteuttamista hallituksen perustuslaillisena velvollisuutena.

Ainakin näissä kahdessa melko tuoreessa asetelmassa poliittinen piilovaikuttaminen ja tietotasoltaan huuhaa-luokkaa oleva pönötys voivat saada perustuslakivaliokunnassa painoarvoa enemmän kuin ne ansaitsevat. Valiokunnan jäsenet ovat poliitikkoja, joihin juhlitun professorin lausunnon poliittisesti mukavalta tuntuva sisältö voi tehdä isomman vaikutuksen kuin sen asiaperusteet edellyttävät.

Vähitellen on alkanut näyttää sitä, kuin akateemisessa norsunluutornissa itseään täydentävä perustuslaillinen hyvä veli-yhteisö olisi hankkiutumassa epävirallisen ylähuoneen rooliin. Niistä korkeuksista se yrittää kiilata lainsäädännön lattiatasolle. Tällaiset oikeusoppinet uhkaavat demokratia herkintä ydintä. Vallan kolmijaon murtamisyrityksen pitäisi soittaa hätäkelloja kaikkialla siellä, missä demokratia on kunniassa. 
                                            x                    x                    x
Eduskunnan perustuslakivaliokunta joutuu jatkuvasti hakemaan politiikan ja juridiikan välistä rajalinjaa. Päätös lakiesityksen säätämisjärjestyksestä ratkaisee usein myös sen mahdollisuuden menestyä seuraavissa täysistunnoissa. Jos hallituksen esitystä eduskuntaryhmässään kannattanut edustaja äänestää perustuslakivaliokunnassa sen vaikeutetun käsittelyjärjestyksen puolesta, hän tavallisesti tulee ampuneeksi upoksiin kannattamansa esityksen.
Tämän ikuisuusongelman rinnalle tuntuu nyt nousevan perustuslakiasantuntijoiden keskuudessa viriävä taipumus pyrkiä parlamentin arkiselle työsaralle. Nämä kaksi ongelmaa antavat lisäpontta tähän asti lähes automaattisesti torjutulle ajatukselle perustuslakituomioistuimen tarpeellisuudesta. Se ei ole teoriaherrojen hienostelua vaan sen sanelee terve tarve. Poliittinen ja perustuslaillinen harkinta eivät viihdy saman pöydän ääressä.

Perustuslakituomioistuimen tehtävänä olisi tarkistaa hallituksen lakiesitysten yhteensopivuus perustuslain kanssa. Siinä prosessissa valtiosääntöoikeuden akateemiset asiantuntijat menettäisivät mahdollisuuden käyttää oletettua arvovaltaansa poliittiseen ohjailuun. He joutuisivat todistelemaan näkemyksensä opillisesti vertaisilleen, tuomarinvalan velvoitteella toimiville korkean oikeusistuimen jäsenille.

Perustuslakituomioistuin vapauttaisi eduskunnan perustuslakivaliokunnan poliittisen päättämisen ja perustuslakitulkinnan ristipaineesta. Samalla torjuttaisiin asiantuntijoiden pyrkimykset poliittisen lainsäädäntötyön piilovaikuttajiksi.   

Tiedoksi 24.8.2017: Tiedustelulainsäädäntö ja perustuslaki

Huomenna ilmestyy kolumnini, jossa käsittelen perustuslakiasiantuntijoiden suhtautumista tiedustelulainsäädäntöön ja vähän muuhunkin. Ja mitä sille oikein pitäisi tehdä. 

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Pikakommentti 20.8.2017: Turvallisuusviranomaisten valtuudet

Pari Turun ylipiston valtiosäännön osaajaa ilmoitti viime kuusssa tuntevansa turvallisuusviranomaisia ja politiikan ja sotatieteiden tutkijoita paremmin voimapolitiikan kaikkein synkimmän hybridi- kyber- terrori- ja trollimaailman tositilanteen. Heidän sanomansa oli valoisa. Ei syytä huoleen. Mitään erikoista ei ole tekeillä, ei varsinkaan nyt. Hallituksen esitys turvallisuusviranomaisten valtuuksien lisäämisestä on heidän asiantuntemuksensa perusteella sekä aiheeton että väärin ajoitettu.

perjantai 18. elokuuta 2017

Pikakommentti 18.8.2017: Tuttuus ei ole tukemista

Presidentti Niinistön kutsu Valkoiseen taloon on kiihdyttämässä Suomea ylikierroksille. Jos hänet kuvataan kovin yksipuolisesti presidentti Putinin hyväksi tutuksi, se voi viestin vastaanottopäässä näyttää siltä kuin hän olisi Putinin tukija. Sillä riskirajalla oltiin 1980-luvulla. Silloin Suomen ja Neuvostoliiton presidenttien lämmin ystävyys liitti Koivistoon piirteitä, jotka lännessä saivat hänet näyttämään Gorbatsovin asianajajalta ja Neuvostoliiton lobbarilta. Niinistön tyylissä ei onneksi ole tällaista vivahdetta, mutta median ja kansalaismielipiteen hersyttely herättää suomettumisajan historiasta tuttuja vaikutelmia. Jäitä hattuun. 

tiistai 15. elokuuta 2017

Haastattelu 14.8.2017: Nato-kansanäänestys

Iltalehti julkaisi illalla 14.8.2017 nettisivuillaan haastatteluni, jonka taustalla oli Kanavassa 11.8.2017 julkaistu artikkelini. Iltalehden haastattelussa puhuin Nato-kansanäänestyksestä:
Vastuutonta ja vaarallista
Tarkan mukaan kansanäänestys on ristiriidassa Suomen poliittisen järjestelmän kanssa.
- Poliittinen järjestelmä ei perustu siihen, että päätöksiä tehdään kansan mielipiteen mukaan, vaan päätösten demokraattisuus katsotaan siitä, onko päätöksentekijöillä demokraattiset valtuudet tehdä päätöksiä.
- Presidentillä on demokraattiset valtuudet, sillä hänet on valittu suoralla kansanäänestyksellä, myös kansanedustajilla on, ja hallitus nauttii eduskunnan luottamusta. Sen tiheämpää demokraattisen päätöksenteon järjestelmää ei voi kuvitella.
Tarkan mukaan kansanäänestys ei sovi suomalaiseen malliin ja on suorastaan vaarallinen. Kansanäänestyksen vaarallisuus juontuu Tarkan mukaan siitä, että vain pieni osa äänestäjistä todella tietää ja tuntee äänestettävän asian, eli mistä esimerkiksi Natossa on kysymys.
- Ihmiset äänestävät sen mukaan, mitä mieltä sattuvat olemaan äänestyspäivänä, vaikka kansanäänestyksessä päätetään huomattavan suuren luokan asiasta, jonka vaikutus ja aikajänne eivät ole vuosikymmeniä vaan sukupolvia.
Tarkan mukaan yksikään vastuullinen hallitus ei voi ottaa sellaista riskiä, että näin iso asia jäisi sattumanvaraisen ratkaisun varaan, jonka taustalla ei ole riittävää tietoa ja harkintaa, vaan pelkkä mielipide.
-Mielipiteistä syntyy päätöksentekotuulimylly, joka jauhaa mitä sattuu. Sellaisen varaan heittäytyminen on vaarallista, Tarkka sanoo.
Kansanäänestys ongelma
- Tällä hetkellä vastustan Nato-jäsenyyden hakemista, vaikka sielustani sitä kannatan. Nato-jäsenyyttä ei voida hakea, jos poliitikot pitävät edelleen kiinni mielestäni tyhmästä lupauksesta, jossa he ovat hirttäytyneet kansanäänestyksen järjestämiseen.
Vaikka Niinistö on Tarkan mukaan haksahtanut Nato-asiassa ”vaalitaktiseen kansan mielistelyyn”, silti hän arvostaa yhä istuvaa presidenttiä.
- Pidän Niinistöä fiksuna ja erittäin hyvänä ulkopoliittisena ajattelijana.
Tarkkaa ilahduttaa myös se, ettei Niinistö ei ole enää viime aikoina puhunut Nato-kansanäänestyksestä:
- Tai toivon ainakin, ettei hän puhuisi.
Tarkan mukaan Niinistö haksahti vaalitaktiseen mielistelyyn sellaisessa tilanteessa, ”jossa hänen kannatuksensa ei ollut ollenkaan selvä”.
- Nyt kun se (kannatus) on selvä kuin pläkki, ei hänen tarvitse enää mielistellä kansan mielipidettä, vaan hän voi tehdä kuten tietää järkeväksi ja johdonmukaiseksi.
[…]
- Poliitikkojen pitää ryhdistäytyä ja ottaa kantaakseen vastuu, sillä sitä varten heidät on valittu näihin tehtäviin, eikä sitä varten, että he mielistelisivät kansan mielipiteitä, joita tulee ja menee, Tarkka päättää.”

Koko haastattelu on osoitteessa:
http://www.iltalehti.fi/politiikka/201708142200325927_pi.shtml

lauantai 12. elokuuta 2017

Artikkeli: Turvallisuuden lyhyt historia

Eilen Kanavassa (5/2017) olevassa artikkelissa Suomen turvallisuuden historiasta kirjoitan muun muassa:

”Kansallisen turvallisuuden ylläpitoon tarvitaan poliittisen pelisilmän lisäksi myös kansainvälisen yleistilanteen, Suomen yhteiskunnan syvärakenteen ja Euroopan historian tuntemusta. Tämä henkinen pääoma ei kartu toistelemalla vanhoja iskulauseita. Turvallisuuden henkinen pääoma ei myöskään kartu mellastamalla sosiaalisessa mediassa.

Siihen tarvitaan opiskelua, oppimista, lukeneisuutta ja kykyä arvioida kriittisesti asioita ja mielipiteitä. Kaiken tämän lisäksi tarvitaan myös älyllistä itsenäisyyttä silloin kun asiakeskeinen päättely alkaa tuottaa tavanomaisesta totuudesta poikkeavia johtopäätöksiä.
Viime vuosikymmeninä vallalla on kuitenkin ollut ajatustottumus, jossa demokratian tehokkuutta mitataan sillä, miten se pystyy rajoittamaan henkistä liikkuvuutta lisäävän tiedon vaikutusta turvallisuuspolitiikkaan. Opiskeltuun tietoon ja politiikan ulkopuolelta kertyneeseen kokemukseen nojautuvia toimijoita pidetään eliittinä ja eliitin halveksunta on populismin valtakunnassa suosittu kansanhuvi.
Kotimaisten ja kansainvälisten ilmiöiden arvioijat ja niiden kehityssuuntien ennakoijat ovat menettäneet kykynsä syöttää havaintojaan ja ideoitaan poliittiseen harkintaan. Ei siksi, että tällaisen tiedon tarjonta olisi loppunut vaan siksi, että se torjutaan.”

 Koko artikkeli on osoitteessa

torstai 10. elokuuta 2017

Kolumni 11.8.2017: Suomalaiset puolustavat Suomea

Etelä-Suomen Sanomat 11.8.2017

Maasotakoulun alokkaat vannoivat sotilasvalan ja ylennettiin jääkäreiksi, ja rivissä oli myös meidän tyttäremme poika. Kunnan koulukeskuksen tantereille järjestetty seremonia oli tyylikkäästi perheenlämpöinen kesätapahtuma. Juhlamenoja johtanut eversti puhui rauhallisen vakuuttavasti, militaristisesta poseerauksesta ei jälkeäkään. Paraatijoukon tarkastuksen päätteeksi hän tervehti sotaveteraanien ja lottien pientä kutsuvierasryhmää yhtä juhlavasti kuin katselmuksen kärjessä kannettuja sotakoulujen lippuja.

Neliöön ryhmitetyt joukot reagoivat rituaalin käskyihin näyttävästi. Vähäeleinen kurinalaisuus teki vaikutuksen. Sotilaallista perinnespektaakkelia seurasi sukukuntien koko aikaulottuvuuden kattanut yhteisö, veteraani- ja lottaikäisistä isovanhemmista keskenään touhuaviin lapsenlapsenlapsiin. Perheet olivat siviilimäisesti kannustamassa tyttäriensä ja poikiensa puolustuskoulutuksen juhlahetkeä, joita asevelvollisen palvelusaikaan ei monia mahdu.

Vanha sotauho ei ole nykyaikaa. Vaalikentän ilmapiiri oli vakava ja lämmin. Valapuheen pitänyt eversti ja komppaniaansa komentanut kapteeni suhtautuivat asevelvollisiin arvostavasti ja kunnioittavasti. Se luo sivistynyttä maanpuolustushenkeä. Yleistä asevelvollisuutta väheksyvien sota-ammattilaisten ja varusmieskoulutukselle naureskelevin elämäntapamilitaristien pitäisi joskus päästä näkemään suomalaisten alokkaiden valajuhla.  

x                    x                    x

Omasta valaparaatistani yli puoli vuosisataa sitten en muista juuri muuta kuin että ohimarssi oli Kajaanin linnan rauniot ylittävällä sillalla. Se tuntui jotenkin jylhältä, vaikka sellainen silta on kulttuurivandalismia. Jo silloin ihmettelin, mitä tekemistä kirkolla on sotilaallisissa rituaaleissa. En voi sanoa, että parikymppisenä olisin ollut motivoitunut maanpuolustaja, kuten suuri osa nykyisistä varusmiehistä tuntuu olevan. Koko palvelusaikani meni pitkästymisen ja väsymyksen sumussa.

Vasta muutamia vuosia varusmiesajan jälkeen olin sen verran aikuistunut, että aloin miettiä, mitä merkitsi sotilaspassiini merkitty ykkössopivuus ”Krhjjoht”, kranaatinheitinjoukkueen johtaja.
Se tarkoitti, että sodassa vastuullani olisi 30–40 miestä metsässä, ja minun pitäisi saada heidät suoriutumaan esimiehieni minulle antamasta tehtävästä. Ja samassa metsässä olisi muita miehiä, jotka yrittäisivät tappaa meidät ja estää minulle käskettyjen asioiden toteuttamisen.  

Se oli kauhea ajatus. Varsinkin kun noottikriisin jälkeisen ajan yya-Suomessa tuo tilanne olisi hyvinkin todennäköisesti voinut olla sotimista länsimaisia joukkoja vastaan Neuvostoliiton puolesta. En ollut ilahtunut.

Nykynuorten poliittinen maanpuolustusympäristö on ratkaisevasti toinen. Neuvostoliiton painostuksesta kauan sitten solmittu yya-sopimus on historiaa, ohi mennyt painajainen. Enää ei ole kuviteltavissa yya-sopimuksen luomaa asetelmaa, jossa Suomen asevoimat joutuisivat puolustamaan jonkun muun maan kuin Suomen etuja. Suomalaiset puolustavat Suomea. Piste.

Jo nykytilanne avaa ilmeisesti myös sen mahdollisuuden, että Nato saattaisi joiltakin osilta tukea suomalaisia oman maansa puolustuksessa. Voimassa olevat sopimusjärjestelyt ja Itämeren reunavaltioiden puolustusharjoittelun vähitellen luoma toimintakulttuuri viittaavat siihen suuntaan. Jo tämä teoreettinen mahdollisuus vähentää Suomeen kohdistuvaa hyökkäysuhkaa. 

Naton tuki Suomen puolustukselle on varmaa kuitenkin vasta sitten kun tökeröstä  neuvostopropagandasta henkisesti vammautuneet ja yya-sopimuksesta pelästyneet suomalaiset ovat toipuneet kammostaan puolustusliitto Natoa kohtaan. 

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Pikakommentti vajaa tunti Yle TV:n pääuutislähetyksen loputtua 31.7.2017

Asemistaan taistelevat nuoren sukupolven perustuslakiasiantuntijat ovat keksineet tien tähtiin. Kun kesäviikkojen uutispulan aikaan ottaa tuiman ilmeen ja pukeutuu perustuslaillisen puolijumalan viittaan, aina joku uutistoimittajia haksahtaa. Ja bingo, niin sitä ollaan Ylen pääuutislähetyksessä ilman että yrittämättä juuri ollenkaan.

Tänä iltana ilmeni, että perustuslakiasiantuntijoiden joukossa on kansainvälisen sotilaspolitikan asiantuntijoita, jotka -  toisin kuin sotilastiedustelu, Supo ja ulkoministeriö -  tietävät kaiken tarpeellisen turvallisuustiedustelun todellisuudesta. 

Sillä tietämisen tasolla syntyy tomera vakaumus, jonka mukaan Suomen lakisääteinen tiedustelukapasiteetti on turvallisella tasolla. Tässä sitä sitten kelpaa jöllötellä ja odottaa, kunnes syntyy niin iso ongelma, että jopa perustuslakiasiantuntijat tunnistavat sen.  Ja sitten me pojat ryhdytään tuikeisin perustuslaillisiin vastatoimiin samalla kun sauna siinä vieressä roihuaa iloisesti.

Nuoria uratietoisia ei voi moittia. Kyllähän aina saa yrittää. Mutta olisi tosi mukavaa, jos uutistoimituksissa olisi edes jonkinlaista tolkkua.