keskiviikko 26. helmikuuta 2020

ONNEKSI HAAVEILIJAT OLIVAT OIKEASSA

Kolumni Etelä-Suomen Sanomat 27.2.2020
Käynti miehityksen ja vapauden Vabamu-mueossa Tallinnassa jäi mieleen. Sen viestinnän pääpaino ei ollut totalitarismin kauhuromantiikalla mässäily vaan kuvaus kansallisen yhteisön kestävyydestä yli neuvostodiktatuurin ja eri suuntiin hajautunen maanpakolaisuuden ajan.
Viro valtiollisen ja kansallisen kulttuurin uudistaminen tuon kaiken jälkeen oli aloitettava risaisesta rakenteesta. Suurin osa virolaisista joutui pysymään aloillaan olemaan alistuvinaan neuvostokomennon väkivaltaan ja nöyryytykseen. Osa rahdattiin Siperian tuhoamisleireihin sinnittelemään elämän ja kuoleman rajoilla.
Moni perhe pakeni Ruotsiin tai sitäkin etäämmälle länsimaihin. Osa heistä piti kunnia-asianaan virolaisuutensa varjelemista uuteen ympäristöön sopeutumisen rinnalla, mutta osa sulautui uusiin kulttuureihin, kun oma tuntui pettäneen.
Ja kun uusi vapaus koitti, eri tavoin kansallista identiteettiään suojanneet ryhmät aloittivat uuden kulttuurin rakentamisen etnisten venäläisten ja viidenneksi kolonnaksi epäillyn jälkineuvoistolaisten väestönosien rinnalla.
x x x
Suomalaiset seurasivat tätä kaikkea pakahduttavan myötätunnon vallassa, ja sen pakahduttavuutta lisäsi presidentti Mauno Koiviston kuivakkaasti johdonmukainen reaalipolitiikka. Kun päällekkäisten kriisien lopputulosta ei tiedetty, oli varauduttava siihen, että kaikki voisi jatkua ennallaan. Koivisto sai kovasydämisen maineen, eikä sille voi mitään, sillä sellainen on reaalipolitiikan ydin.
Koivisto tarjosi kuitenkin tuulensuojaa epäviralliselle Viron avulle. Se organisoitiin opetusministeriön kautta presidentin klassisin saatesanoin: ”Kyllä kulttuurin nimissä voi harrastella aika paljon”.
Useimmissa ministeriöissä Viron apu delegoitiin ministeritasoa alemmalle, mutta jo 1989 monet ministerit asioivat suoraan viro¬laisten kollegoidensa kanssa. Pian mukaan tulivat kuntaliitot, jotka alkoivat auttaa virolaisia alueellisen itsehallinnon järjes¬telyssä. Kauppa- ja teollisuusministeriö ideoi suomalais¬virolaisen kauppayhdistyksen. Myös puolueet hoitivat Viron-yhteyksiä tavalla, joka ei ihan mahtu¬nut virallisen ulkopolitiikan raamiin. Vain kaikkein uskovaisimmat vasemmistolaiset jatkoivat vanhan opin saarnaa.
Valtiovarainministeriön virkamiehet tukivat tallinnalaisia kollegoitaan budjettihallinnon organisoinnissa. Pankkiyhdistyksen toimihenkilöiden salkuissa Viroon siirtyneet Suomen pankkilainsäädännön ydinkohdat tarjosivat mahdollisuuden luoda Virolle pankki- ja rahoituslaitos, jonka toimivuutta oli testattu vuosikymmeniä.
Tämän kaiken myllerryksen keskellä virolaiset rakensivat valtiohallintonsa, taloutensa, puolustuksensa ja kansallisen kulttuurinsa neuvostojärjestelmän tuottamasta täystuhosta toimivaksi kokonaisuudeksi. Ratkaisuja sivusta seuraava huomasi joskus pidättelevänsä ihastuksesta henkeään: että ne vielä tuostakin selvisivät.
Kaiken tämän jälkeen Koivisto sopeutui historian valtavirran yllättäviin käänteisiin. Hän tiivisti Baltian maiden itsenäistymisprosessin tuloksen Helsingin virolaisten akateemisessa klubissa: "Kävi niin, että haaveilijat olivat oikeassa ja me, niin sanotut realistit olimme väärässä, onneksi."

maanantai 17. helmikuuta 2020

Pahuuden kosketus

Eilinen käynti miehityksen ja vapauden Vabamu-mueossa Tallinnassa jäi mieleen. Pääpaino ei ollut totalitarismin kauhuromantiikalla mässäily vaan kansallisen yhteisön kestävyyden kuvaus maanpakolaisuudessa ja neuvostovallan jyrän alla. 

Havainto väkivallasta on harvoin vaikuttanut niin järkyttävästi kuin kaksi konkreettisesti sensuroitua kirjaa vitriinissä. Toisessa suurin osa kirjan aukeamasta oli mustattu siististi umpeen, toisessa lehtien ylä- tai alaosat oli leikattu puoliksi pois niin, että kirjan tuhottu volyymi näkyi, mutta ettepäs pääse tätä lukemaan, hähhähhhää. 

En luultavasti ole koskaan tuntenut pahuuden läsnäoloa niin konkreettisesti kuin siihen mykistyessäni. Puistatti.

keskiviikko 12. helmikuuta 2020

NATO-VEIVi EI TOIMI

Kolumni Etelä--Suomen Sanomat 13.2.2020

Ulkopoliittisen instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternakin kirjoittama raportti kääntelee suomalaisen turvallisuusajattelun peruskuvioita totutusta poikkeaviin asentoihin ja paljastaa kiintoisa uusia ulottuvuuksia. (FIIA Briefing Paper Helmikuu 2020/278). 

Ensimmäinen läpiselaus tosin syöksee lukijan epätoivon syövereihin. Mitä äänestäjät ja kansanedustajat oikein vastustavat, kun 64 – 66 prosenttia heistä ilmoittaa vastustavansa Nato-jäsenyyttä.

Tämä havainto herättää epätoivoa siksi, että 65 - 96 prosentin enemmistöt näistä Nato-jäsenyyden vastustajista kertoo suhtautuvansa myönteisesti sotilaalliseen yhteistyöhön Ruotsin, kaikkien pohjoismaiden, Europan unionin, Naton ja Yhdysvaltain kanssa. He suhtautuvat myönteisesti 

toimintoihin, mutta vastustavat niitä toteuttavaa organisaatiota. 
Tällaiset veivit eivät toimi turvallisuuspolitiikassa, vaikka ovat suosittua kansanhuvia jääkiekkokaukaloissa. Nato-veivin yritys päätyy mahalaskuun eikä osoita mestaruutta. 

x x x

Raportin sisäinen logiikka kompastuu siihen, että vain neljännes kansanedustajista on vaivautunut vastaamaan sen pohjana olevaan kyselyyn. Salonius-Pasternak osoittaa kuitenkin terävästi nakuttavalla logiikalla, että paikoillaan polkevan mielipidemassan nostamasta pölypilvestä voi aueta tie järjestäytyneeseen päätökseen. 

Hän kirjoittaa: ”Sekä kansa että sen edustajat näkevät maailman ja Suomen turvallisuuteen liittyvän perustan samansuuntaisesti. Päätöksenteon suhteen se antaa vahvan selkänojan jatkaa nykyistä politiikkaa tai tarpeen vaatiessa muuttaa sitä.” 

Tuo ”tai tarpeen vaatiessa muuttaa sitä”-tilanne kohdattiin, kun kansanedustajat saivat valiokunnissa eteensä hallituksen esitykset puolustusharjoituksista ja muusta yhteistyöstä Ruotsin, Nato-maiden ja Naton kanssa. Nato-veivillä briljeeraavien kansanedustajien olisi pitänyt pystyä esittämään fakta- ja logiikkapohjaltaan vahvemmat perusteet esitysten torjumiselle kuin hallitus oli esittänyt niiden hyväksymiselle. He eivät pystyneet siihen. 

Luontevalla parlamentaarisella prosessilla Suomi on onnistunut vahvistamaan ilma- ja merialueidensa puolustusta osallistumalla Itämeren alueen yhteisharjoituksiin. Saman rakenteen varassa onnistui monelle vastenmielisten tiedustelulakien uudistus. 

Jos Nato joskus esittäisi Suomen hallituksen rohkaisuun perustuvan jäsenyyskutsun, olisi luontevaa valmistella parlamentaarisessa järjestyksessä esitys Suomen liittymisestä puolustusliittoon. Kansanedustajat joutuisivat valiokunnissa tosimielessä katsomaan silmästä silmään, millä perusteilla hallitus sitä esittää, ja pohtimaan, onko esityksen hylkäämiselle paremmat perusteet kuin sen hyväksymiselle. 

Valtiollista vastuuta kantava tasavallan presidentti johtaisi esityksen valmistelua hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ministerivaliokunnassa (TP-UTVA). Kansalaismielipidettä edustavalla eduskunnalla olisi päättäjän paikka. Näin varmistuisi, että päätös perustuu todellisiin turvallisuustekijöihin eikä veiviin. 

Eduskunta olisi vastusussa myös päätöksensä seurauksista. Melkein 30 valtiolla on pitkälti yli 70 vuoden ajalta kokemusta Nato-jäsenyydestä. Niiltä voi kysyä, jos hirvittää. 

(Kolumnin alkuperäinn teksti, ennen ESS:n kevyttä editointia)




keskiviikko 5. helmikuuta 2020

Kumpujen yöstä?

Tänään julkistetun puolueiden kannatusmittauksen tutkimusjohtaja kertoi, että aineiston keruun viimeinen viikko oli keskustalle erityisen huono. Kannattaa pysähtyä miettimään. Vilahtaako jossakin taustalla kumpujen yöstä päivänvaloon taas pyrkivä Paavo Väyrysen haamu? 

tiistai 4. helmikuuta 2020

Mitä suomalaiset vastustavat ?

Ensikommentti Charly Salonius-Pasternakin erinomaisesta Suomen turvallisuuspoliittista konsensusta erittelevästä raportista (FIIA Briefing Paper Helmikuu 2020/278):

Mitähän suomalaiset ja heidän kansanedustajansa oikein vastustavat, kun 64 – 66 prosenttia heistä ilmoittaa vastustavansa Nato-jäsenyyttä. 

Kysyn siksi, että samalla vähintään 65 ja ylimmillään 96 prosentin enemmistö heistä kertoo suhtautuvansa myönteisesti sotilaalliseen yhteistyöhön Ruotsin, kaikkien pohjoismaiden, Europan unionin, Naton ja Yhdysvaltain kanssa

Kyllä nauru maittaa yhtä lailla Venäjä trolleille kuin läntisen puolustuksen suunnittelijoille. 

maanantai 3. helmikuuta 2020

Väyrynen, joko taas?

Viittaan 1989 Ahti Karjalaisen  kanssa julkaisemaani kirjaan Presidentin ministeri. Älkää koskaan luottako Paavo Väyryseen. Yhtään missään asiassa. (Anteeksi, tämä härveli ei suostu kirjoittamaa Karjalaisen nimeä oikein tuohon kohtaan)