Etelä-Suomen
Sanomat 21.9.2017
Turvallisuuspolitiikan
konkarit Erkki Tuomioja ja Matti Vanhanen huolestuivat, kun joku kehtasi
ajatella ääneen monikansallisten puolustusharjoitusten järjestämistä Suomen
alueella. Vaarallista uhoa, opettivat nämä ulkosuhteiden eturivissä aikoinaan
palvelleet kansanedustajat. Se tuntui haikailulta Urho Kekkosen, Neuvostoliiton
ja yya-sopimuksen aikojen perään. Silloin Suomi oli sentään rauhan suurvalta ja
puolueettomuuden lipunkantaja, ja niin olkoon aina oleva.
Mutta perustuiko
Suomen selviäminen kylmän sodan ahdingosta todella siihen, että silloin vielä
melko heiveröistä asevoimaa olisi vähätelty ja vahvaa puolustustahtoa häpeilty.
Tehtiinkö aina niin kuin Neuvostoliiton arveltiin toivovan?
Voi
ajatella myös toisin. Entäpä jos Neuvostoliitto joutui olemaan varovainen,
koska naapuri käyttäytyi joissakin asioissa oman tilannearvionsa eikä Kremlin
toiveiden mukaisesti. Suomen turvallisuuspolitiikan ytimenä oli torjua ylenmääräinen
yhteistyö ja varautua vastustamaan ei-toivottua aseapua vaikka aseellisesti, jos muu ei
auttaisi.
x x x
Unohdetaan
nyt tavallisesti näytille nostetut talvisota, kesä 1944 ja asekätkentä, vaikka
niiden osoittama puolustustahto ja -kyky on saattanut vaikuttaa hyvinkin pitkään
Neuvostoliiton Suomen-politiikkaan. Myös toisen maailmansodan jälkeen Suomi on
käyttänyt sotilaallista valmiuttaan turvallisuuspolitiikan tukena. Se on
hyvinkin voinut vaikuttaa Boris Jeltsinin ja Vladimir Putinin johtaman Venäjän
Suomi-suhteeseen.
Muutaman
vuosikymmenen ajan Suomen virallisen puolustusopin pääperiaatteena oli massiivisen
maahyökkäyksen torjunta. Kenelläkään Suomessa tai Neuvostolitossa ei voinut olla
epäselvyyttä siitä, mitä se mahtoi tarkoittaa.
Kylmän
sodan katveessa Suomi rakensi vähitellen puolustuskyvyn, jonka alueellisen
vaikutuksen Neuvostoliiton sotilassuunnittelu joutui ottamaan huomioon
viimeistään 1980-lvulta lähtien. Maanpuolustuskursseista kehittyi
ainutlaatuinen instituutio, joka levittää ympäristöönsä sivistynyttä puolustusajattelua.
Jo 1970-luvulla
Suomen puolustuksen asento oli tuplatehoinen. Se loi muodollisesti valmiutta vastustaa
yya-sopimuksen tarkoittamaa hyökkäystä Suomen kautta Neuvostoliittoon. Mutta. Sama
voiman konfiguraatio tarjosi myös mahdollisuuden torjua jopa asein yya-apua,
jos sitä olisi tyrkytetty vastoin Suomen tahtoa. Se olisi tietysti ollut sopimusrikkomus,
mutta niin olisi ollut myös yritys auttaa väkisin.
Puolustusvoimain
ylimmässä johdossa oli kovapintaista väkeä. Kenraaleilla oli kanttia uhmata
Neuvostoliiton etukenoa myös ilman Kekkosen tarjoamaa selkänojaa. Puolustusvoimain
komentaja Lauri Sutelan elämäntyö oli historiallista sankaruutta, mutta hän
piti profiilin matalana. Ei olisi ihme, jos neuvostokenraalit olisivat hiljaa
mielissään kiinnittäneet huomiota suomalaisten kollegojen tiukkaan osaamiseen
ja vähäeleiseen kurialaisuuteen.
Kylmän
sodan jälkeen Suomi hankki Hornet-kalustoon perustuvan ilma-aseen ja sitoi muutkin
puolustusjärjestelmänsä euroatlanttisiin järjestelmiin. Se hakeutui Euroopan
unioniin, liittyi euroalueeseen ja laittautui Nato-jäsenyyttä muistuttavaan
asentoon lännen puolustusliiton kyljessä. Suomi loi ensimmäistä kertaa itse
oman turvallisuusasemansa. Suomi sitoutui länteen, vaikka Venäjä piti sitä
osana idän etupiiriä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti