keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Kolumni 21.9.2017: Turvallisuuden ydin

Etelä-Suomen Sanomat 21.9.2017

Turvallisuuspolitiikan konkarit Erkki Tuomioja ja Matti Vanhanen huolestuivat, kun joku kehtasi ajatella ääneen monikansallisten puolustusharjoitusten järjestämistä Suomen alueella. Vaarallista uhoa, opettivat nämä ulkosuhteiden eturivissä aikoinaan palvelleet kansanedustajat. Se tuntui haikailulta Urho Kekkosen, Neuvostoliiton ja yya-sopimuksen aikojen perään. Silloin Suomi oli sentään rauhan suurvalta ja puolueettomuuden lipunkantaja, ja niin olkoon aina oleva.

Mutta perustuiko Suomen selviäminen kylmän sodan ahdingosta todella siihen, että silloin vielä melko heiveröistä asevoimaa olisi vähätelty ja vahvaa puolustustahtoa häpeilty. Tehtiinkö aina niin kuin Neuvostoliiton arveltiin toivovan?  

Voi ajatella myös toisin. Entäpä jos Neuvostoliitto joutui olemaan varovainen, koska naapuri käyttäytyi joissakin asioissa oman tilannearvionsa eikä Kremlin toiveiden mukaisesti. Suomen turvallisuuspolitiikan ytimenä oli torjua ylenmääräinen yhteistyö ja varautua vastustamaan ei-toivottua aseapua vaikka aseellisesti, jos muu ei auttaisi.

                                            x                    x                    x

Unohdetaan nyt tavallisesti näytille nostetut talvisota, kesä 1944 ja asekätkentä, vaikka niiden osoittama puolustustahto ja -kyky on saattanut vaikuttaa hyvinkin pitkään Neuvostoliiton Suomen-politiikkaan. Myös toisen maailmansodan jälkeen Suomi on käyttänyt sotilaallista valmiuttaan turvallisuuspolitiikan tukena. Se on hyvinkin voinut vaikuttaa Boris Jeltsinin ja Vladimir Putinin johtaman Venäjän Suomi-suhteeseen.

Muutaman vuosikymmenen ajan Suomen virallisen puolustusopin pääperiaatteena oli massiivisen maahyökkäyksen torjunta. Kenelläkään Suomessa tai Neuvostolitossa ei voinut olla epäselvyyttä siitä, mitä se mahtoi tarkoittaa.

Kylmän sodan katveessa Suomi rakensi vähitellen puolustuskyvyn, jonka alueellisen vaikutuksen Neuvostoliiton sotilassuunnittelu joutui ottamaan huomioon viimeistään 1980-lvulta lähtien. Maanpuolustuskursseista kehittyi ainutlaatuinen instituutio, joka levittää ympäristöönsä sivistynyttä puolustusajattelua.

Jo 1970-luvulla Suomen puolustuksen asento oli tuplatehoinen. Se loi muodollisesti valmiutta vastustaa yya-sopimuksen tarkoittamaa hyökkäystä Suomen kautta Neuvostoliittoon. Mutta. Sama voiman konfiguraatio tarjosi myös mahdollisuuden torjua jopa asein yya-apua, jos sitä olisi tyrkytetty vastoin Suomen tahtoa. Se olisi tietysti ollut sopimusrikkomus, mutta niin olisi ollut myös yritys auttaa väkisin.  
                                      
Puolustusvoimain ylimmässä johdossa oli kovapintaista väkeä. Kenraaleilla oli kanttia uhmata Neuvostoliiton etukenoa myös ilman Kekkosen tarjoamaa selkänojaa. Puolustusvoimain komentaja Lauri Sutelan elämäntyö oli historiallista sankaruutta, mutta hän piti profiilin matalana. Ei olisi ihme, jos neuvostokenraalit olisivat hiljaa mielissään kiinnittäneet huomiota suomalaisten kollegojen tiukkaan osaamiseen ja vähäeleiseen kurialaisuuteen.

Kylmän sodan jälkeen Suomi hankki Hornet-kalustoon perustuvan ilma-aseen ja sitoi muutkin puolustusjärjestelmänsä euroatlanttisiin järjestelmiin. Se hakeutui Euroopan unioniin, liittyi euroalueeseen ja laittautui Nato-jäsenyyttä muistuttavaan asentoon lännen puolustusliiton kyljessä. Suomi loi ensimmäistä kertaa itse oman turvallisuusasemansa. Suomi sitoutui länteen, vaikka Venäjä piti sitä osana idän etupiiriä.   

Suomen ei kannata perääntyä tästä parissa vuosikymmenessä luomastaan asemasta, sillä se tuhoaisi kansallisen turvallisuuden ytimen. Se ei peräytynyt edes kylmän sodan aikana. Miksi niin pitäisi tehdä nyt, kun Suomi on selvästi vahvempi kuin silloin? Nyt Suomella on sellaista, mitä länsi tarvitsee. Kylmän sodan aikana oli vain sellaista, jolla itä uhkasi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti