sunnuntai 20. elokuuta 2017

Pikakommentti 20.8.2017: Turvallisuusviranomaisten valtuudet

Pari Turun ylipiston valtiosäännön osaajaa ilmoitti viime kuusssa tuntevansa turvallisuusviranomaisia ja politiikan ja sotatieteiden tutkijoita paremmin voimapolitiikan kaikkein synkimmän hybridi- kyber- terrori- ja trollimaailman tositilanteen. Heidän sanomansa oli valoisa. Ei syytä huoleen. Mitään erikoista ei ole tekeillä, ei varsinkaan nyt. Hallituksen esitys turvallisuusviranomaisten valtuuksien lisäämisestä on heidän asiantuntemuksensa perusteella sekä aiheeton että väärin ajoitettu.

perjantai 18. elokuuta 2017

Pikakommentti 18.8.2017: Tuttuus ei ole tukemista

Presidentti Niinistön kutsu Valkoiseen taloon on kiihdyttämässä Suomea ylikierroksille. Jos hänet kuvataan kovin yksipuolisesti presidentti Putinin hyväksi tutuksi, se voi viestin vastaanottopäässä näyttää siltä kuin hän olisi Putinin tukija. Sillä riskirajalla oltiin 1980-luvulla. Silloin Suomen ja Neuvostoliiton presidenttien lämmin ystävyys liitti Koivistoon piirteitä, jotka lännessä saivat hänet näyttämään Gorbatsovin asianajajalta ja Neuvostoliiton lobbarilta. Niinistön tyylissä ei onneksi ole tällaista vivahdetta, mutta median ja kansalaismielipiteen hersyttely herättää suomettumisajan historiasta tuttuja vaikutelmia. Jäitä hattuun. 

tiistai 15. elokuuta 2017

Haastattelu 14.8.2017: Nato-kansanäänestys

Iltalehti julkaisi illalla 14.8.2017 nettisivuillaan haastatteluni, jonka taustalla oli Kanavassa 11.8.2017 julkaistu artikkelini. Iltalehden haastattelussa puhuin Nato-kansanäänestyksestä:
Vastuutonta ja vaarallista
Tarkan mukaan kansanäänestys on ristiriidassa Suomen poliittisen järjestelmän kanssa.
- Poliittinen järjestelmä ei perustu siihen, että päätöksiä tehdään kansan mielipiteen mukaan, vaan päätösten demokraattisuus katsotaan siitä, onko päätöksentekijöillä demokraattiset valtuudet tehdä päätöksiä.
- Presidentillä on demokraattiset valtuudet, sillä hänet on valittu suoralla kansanäänestyksellä, myös kansanedustajilla on, ja hallitus nauttii eduskunnan luottamusta. Sen tiheämpää demokraattisen päätöksenteon järjestelmää ei voi kuvitella.
Tarkan mukaan kansanäänestys ei sovi suomalaiseen malliin ja on suorastaan vaarallinen. Kansanäänestyksen vaarallisuus juontuu Tarkan mukaan siitä, että vain pieni osa äänestäjistä todella tietää ja tuntee äänestettävän asian, eli mistä esimerkiksi Natossa on kysymys.
- Ihmiset äänestävät sen mukaan, mitä mieltä sattuvat olemaan äänestyspäivänä, vaikka kansanäänestyksessä päätetään huomattavan suuren luokan asiasta, jonka vaikutus ja aikajänne eivät ole vuosikymmeniä vaan sukupolvia.
Tarkan mukaan yksikään vastuullinen hallitus ei voi ottaa sellaista riskiä, että näin iso asia jäisi sattumanvaraisen ratkaisun varaan, jonka taustalla ei ole riittävää tietoa ja harkintaa, vaan pelkkä mielipide.
-Mielipiteistä syntyy päätöksentekotuulimylly, joka jauhaa mitä sattuu. Sellaisen varaan heittäytyminen on vaarallista, Tarkka sanoo.
Kansanäänestys ongelma
- Tällä hetkellä vastustan Nato-jäsenyyden hakemista, vaikka sielustani sitä kannatan. Nato-jäsenyyttä ei voida hakea, jos poliitikot pitävät edelleen kiinni mielestäni tyhmästä lupauksesta, jossa he ovat hirttäytyneet kansanäänestyksen järjestämiseen.
Vaikka Niinistö on Tarkan mukaan haksahtanut Nato-asiassa ”vaalitaktiseen kansan mielistelyyn”, silti hän arvostaa yhä istuvaa presidenttiä.
- Pidän Niinistöä fiksuna ja erittäin hyvänä ulkopoliittisena ajattelijana.
Tarkkaa ilahduttaa myös se, ettei Niinistö ei ole enää viime aikoina puhunut Nato-kansanäänestyksestä:
- Tai toivon ainakin, ettei hän puhuisi.
Tarkan mukaan Niinistö haksahti vaalitaktiseen mielistelyyn sellaisessa tilanteessa, ”jossa hänen kannatuksensa ei ollut ollenkaan selvä”.
- Nyt kun se (kannatus) on selvä kuin pläkki, ei hänen tarvitse enää mielistellä kansan mielipidettä, vaan hän voi tehdä kuten tietää järkeväksi ja johdonmukaiseksi.
[…]
- Poliitikkojen pitää ryhdistäytyä ja ottaa kantaakseen vastuu, sillä sitä varten heidät on valittu näihin tehtäviin, eikä sitä varten, että he mielistelisivät kansan mielipiteitä, joita tulee ja menee, Tarkka päättää.”

Koko haastattelu on osoitteessa:
http://www.iltalehti.fi/politiikka/201708142200325927_pi.shtml

lauantai 12. elokuuta 2017

Artikkeli: Turvallisuuden lyhyt historia

Eilen Kanavassa (5/2017) olevassa artikkelissa Suomen turvallisuuden historiasta kirjoitan muun muassa:

”Kansallisen turvallisuuden ylläpitoon tarvitaan poliittisen pelisilmän lisäksi myös kansainvälisen yleistilanteen, Suomen yhteiskunnan syvärakenteen ja Euroopan historian tuntemusta. Tämä henkinen pääoma ei kartu toistelemalla vanhoja iskulauseita. Turvallisuuden henkinen pääoma ei myöskään kartu mellastamalla sosiaalisessa mediassa.

Siihen tarvitaan opiskelua, oppimista, lukeneisuutta ja kykyä arvioida kriittisesti asioita ja mielipiteitä. Kaiken tämän lisäksi tarvitaan myös älyllistä itsenäisyyttä silloin kun asiakeskeinen päättely alkaa tuottaa tavanomaisesta totuudesta poikkeavia johtopäätöksiä.
Viime vuosikymmeninä vallalla on kuitenkin ollut ajatustottumus, jossa demokratian tehokkuutta mitataan sillä, miten se pystyy rajoittamaan henkistä liikkuvuutta lisäävän tiedon vaikutusta turvallisuuspolitiikkaan. Opiskeltuun tietoon ja politiikan ulkopuolelta kertyneeseen kokemukseen nojautuvia toimijoita pidetään eliittinä ja eliitin halveksunta on populismin valtakunnassa suosittu kansanhuvi.
Kotimaisten ja kansainvälisten ilmiöiden arvioijat ja niiden kehityssuuntien ennakoijat ovat menettäneet kykynsä syöttää havaintojaan ja ideoitaan poliittiseen harkintaan. Ei siksi, että tällaisen tiedon tarjonta olisi loppunut vaan siksi, että se torjutaan.”

 Koko artikkeli on osoitteessa

torstai 10. elokuuta 2017

Kolumni 11.8.2017: Suomalaiset puolustavat Suomea

Etelä-Suomen Sanomat 11.8.2017

Maasotakoulun alokkaat vannoivat sotilasvalan ja ylennettiin jääkäreiksi, ja rivissä oli myös meidän tyttäremme poika. Kunnan koulukeskuksen tantereille järjestetty seremonia oli tyylikkäästi perheenlämpöinen kesätapahtuma. Juhlamenoja johtanut eversti puhui rauhallisen vakuuttavasti, militaristisesta poseerauksesta ei jälkeäkään. Paraatijoukon tarkastuksen päätteeksi hän tervehti sotaveteraanien ja lottien pientä kutsuvierasryhmää yhtä juhlavasti kuin katselmuksen kärjessä kannettuja sotakoulujen lippuja.

Neliöön ryhmitetyt joukot reagoivat rituaalin käskyihin näyttävästi. Vähäeleinen kurinalaisuus teki vaikutuksen. Sotilaallista perinnespektaakkelia seurasi sukukuntien koko aikaulottuvuuden kattanut yhteisö, veteraani- ja lottaikäisistä isovanhemmista keskenään touhuaviin lapsenlapsenlapsiin. Perheet olivat siviilimäisesti kannustamassa tyttäriensä ja poikiensa puolustuskoulutuksen juhlahetkeä, joita asevelvollisen palvelusaikaan ei monia mahdu.

Vanha sotauho ei ole nykyaikaa. Vaalikentän ilmapiiri oli vakava ja lämmin. Valapuheen pitänyt eversti ja komppaniaansa komentanut kapteeni suhtautuivat asevelvollisiin arvostavasti ja kunnioittavasti. Se luo sivistynyttä maanpuolustushenkeä. Yleistä asevelvollisuutta väheksyvien sota-ammattilaisten ja varusmieskoulutukselle naureskelevin elämäntapamilitaristien pitäisi joskus päästä näkemään suomalaisten alokkaiden valajuhla.  

x                    x                    x

Omasta valaparaatistani yli puoli vuosisataa sitten en muista juuri muuta kuin että ohimarssi oli Kajaanin linnan rauniot ylittävällä sillalla. Se tuntui jotenkin jylhältä, vaikka sellainen silta on kulttuurivandalismia. Jo silloin ihmettelin, mitä tekemistä kirkolla on sotilaallisissa rituaaleissa. En voi sanoa, että parikymppisenä olisin ollut motivoitunut maanpuolustaja, kuten suuri osa nykyisistä varusmiehistä tuntuu olevan. Koko palvelusaikani meni pitkästymisen ja väsymyksen sumussa.

Vasta muutamia vuosia varusmiesajan jälkeen olin sen verran aikuistunut, että aloin miettiä, mitä merkitsi sotilaspassiini merkitty ykkössopivuus ”Krhjjoht”, kranaatinheitinjoukkueen johtaja.
Se tarkoitti, että sodassa vastuullani olisi 30–40 miestä metsässä, ja minun pitäisi saada heidät suoriutumaan esimiehieni minulle antamasta tehtävästä. Ja samassa metsässä olisi muita miehiä, jotka yrittäisivät tappaa meidät ja estää minulle käskettyjen asioiden toteuttamisen.  

Se oli kauhea ajatus. Varsinkin kun noottikriisin jälkeisen ajan yya-Suomessa tuo tilanne olisi hyvinkin todennäköisesti voinut olla sotimista länsimaisia joukkoja vastaan Neuvostoliiton puolesta. En ollut ilahtunut.

Nykynuorten poliittinen maanpuolustusympäristö on ratkaisevasti toinen. Neuvostoliiton painostuksesta kauan sitten solmittu yya-sopimus on historiaa, ohi mennyt painajainen. Enää ei ole kuviteltavissa yya-sopimuksen luomaa asetelmaa, jossa Suomen asevoimat joutuisivat puolustamaan jonkun muun maan kuin Suomen etuja. Suomalaiset puolustavat Suomea. Piste.

Jo nykytilanne avaa ilmeisesti myös sen mahdollisuuden, että Nato saattaisi joiltakin osilta tukea suomalaisia oman maansa puolustuksessa. Voimassa olevat sopimusjärjestelyt ja Itämeren reunavaltioiden puolustusharjoittelun vähitellen luoma toimintakulttuuri viittaavat siihen suuntaan. Jo tämä teoreettinen mahdollisuus vähentää Suomeen kohdistuvaa hyökkäysuhkaa. 

Naton tuki Suomen puolustukselle on varmaa kuitenkin vasta sitten kun tökeröstä  neuvostopropagandasta henkisesti vammautuneet ja yya-sopimuksesta pelästyneet suomalaiset ovat toipuneet kammostaan puolustusliitto Natoa kohtaan. 

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Pikakommentti vajaa tunti Yle TV:n pääuutislähetyksen loputtua 31.7.2017

Asemistaan taistelevat nuoren sukupolven perustuslakiasiantuntijat ovat keksineet tien tähtiin. Kun kesäviikkojen uutispulan aikaan ottaa tuiman ilmeen ja pukeutuu perustuslaillisen puolijumalan viittaan, aina joku uutistoimittajia haksahtaa. Ja bingo, niin sitä ollaan Ylen pääuutislähetyksessä ilman että yrittämättä juuri ollenkaan.

Tänä iltana ilmeni, että perustuslakiasiantuntijoiden joukossa on kansainvälisen sotilaspolitikan asiantuntijoita, jotka -  toisin kuin sotilastiedustelu, Supo ja ulkoministeriö -  tietävät kaiken tarpeellisen turvallisuustiedustelun todellisuudesta. 

Sillä tietämisen tasolla syntyy tomera vakaumus, jonka mukaan Suomen lakisääteinen tiedustelukapasiteetti on turvallisella tasolla. Tässä sitä sitten kelpaa jöllötellä ja odottaa, kunnes syntyy niin iso ongelma, että jopa perustuslakiasiantuntijat tunnistavat sen.  Ja sitten me pojat ryhdytään tuikeisin perustuslaillisiin vastatoimiin samalla kun sauna siinä vieressä roihuaa iloisesti.

Nuoria uratietoisia ei voi moittia. Kyllähän aina saa yrittää. Mutta olisi tosi mukavaa, jos uutistoimituksissa olisi edes jonkinlaista tolkkua.

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Pikakommentti 29.7.2017: Presidenttiehdokkaat ja Putin-show

Presidenttiehdokkaiden kommentit Savonlinnan Putin-shown annista (HeSa 29.7.2017 s. A17) olivat sitä mitä oli presidenttienkin puheet, samaa kuin ennenkin. Nils Torvaldsin yritys kohti erinomaisuutta kurkotti kuitenkin niin kauas menneisyyteen, että se näyttää suomettumisaikana tavanomaiselta Venäjä-besserwisserismiltä. ”Suomen presidentillä olisi sauma olla Venäjän historian avaaja muille.”

Toivottavasti Torvalds tarkoitti ”Venäjän traagisen historian ymmärtämättömyydellä” sitä, kuinka vaikea on sopeutua siihen, että Venäjä on 25 vuoden aikana käyttänyt sotilaallista voimaa neljää naapurimaaltaan vastaan ja ottanut niiltä eri tavoin haltuunsa seitsemän hallinnollista yksikköä. 

Siinä onkin tragediaa kerrakseen, että Venäjä käyttää asevoimaa myös naapureitaan vastaan, Neuvostoliitto käytti sitä vai omia kansallisia vähemmistöjään ja liittolaisiaan vastaan.

Jos Torvalds valittaisiin Suomen presidentiksi, hän pystyisi varmaan esittämään mielenkiintoisia ymmärrettäväksi tekeviä historiallisia Venäjä-selityksiä länsimaisille kollegoilleen.  

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Kolumni 27.7.2017: Sanapöhö kahlitsee ajatusta

Etelä-Suomen Sanomat 27.7.2017

Kauhu Donald Trumpin presidenttiydestä sai yhdysvaltalaisen huippuyliopiston historian professori Timothy Snyderin julkaisemaan pikavauhdilla pikkuisen kirjan Tyranniasta (Siltala 2017). Se on perusjärkevä opas populismin vastaiseen kansannousuun, mutta osittain myös ylilyönti.  Yhdysvallat ei sentään ole vallankumouksellisessa tilassa. Oikeuslaitoksen ja kongressin ensireaktiot presidentin sivistymättömään riehumiseen osoittavat, että järjestelmä toimii. Korjausliikkeestä tulee pitkä prosessi, mutta se on vasta alussa, ja odotettavissa on todella ruma näytelmä. 

Snyderin varoittava purkaus on terävimmillään pienissä asioissa, joilla voi olla ratkaiseva merkitys. Minuun teki syvimmän vaikutuksen kaikkein lyhyin hänen monista hyvistä huomioistaan: ”Vältä toistamasta hokemia, joita kaikki muut käyttävät.” Se tehosi minuun varmaan siksi, että huomasin joskus toimineni Snyderin suosimalla tavalla.

Viime vuonna jouduin etsimään käsiini Helsingin Sanomissa elokuun lopulla 1980 olleen arvioni silloin ilmestyneestä presidentti Urho Kekkosen Tamminiemi-kirjasta. Se oli historiantutkimuksen ajatustapaan perustuva yritys eritellä Kekkosen turvallisuusfilosofiaa. Puoli broadsheet-sivua täyttäneessä jutussa ei mainita kertaakaan Suomen ja Neuvostoliiton välistä ystävyyttä eikä luottamusta, mutta hyvin usein Machiavelli.

Muutenkin olen kylmän sodan aikana puolustanut lähes pyhällä innolla Suomen silloista turvallisuuspolitiikkaa, jota nykyisin sanotaan suomettumiseksi. Posket alkavat punottaa, jos pakotan itseni lukemaan silloisia kirjoituksiani.

Luulisin kuitenkin, että en kertaakaan perustellut Kekkosen politiikkaa puolustavaa todisteluani puhumalla ystävyydestä ja luottamuksesta, kuten sen ajan kaanon olisi vaatinut. Tilannearvioni mukaan silloin vallinnut kansainvälisen politiikan rakenne ja sotilaalliset asetelmat eivät antaneet mahdollisuutta muuhun kuin varovaiseen ja joskus jopa uhkarohkeasti ennakoivaan myöntyvyyteen. Paras tahtoa sitä, mikä oli pakko.

Koska perustin suomettumisen myötäilyn realistiseen tilannearvioon eikä sanapöhöön, siitä oli helppo luopua, kun olosuhteet muuttuivat. Samat perusteet, jotka kylmän sodan aikana ohjasivat kekkoslaisuuden kylkeen, ohjasivat sen jälkeen kohti Nato-jäsenyyttä.

                                            x                    x                    x

Tavanomaisimpien sanontojen välttely herättää kummastusta, mutta on virkistävää. Olen kieltäytynyt perustelemasta Suomen turvallisuuspolitiikkaa itärajan pituudella, vaikka melkein kaikki muut kauhistelevat niitä rajakilometrejä, joita on peräti 1 300.

Jos Venäjän vastaisen rajan pituus ilmaisee turvattomuuden määrää, Baltian maat ovat ratkaisevasti paremmassa turvassa kuin Suomi. Niiden kaikkien Venäjän vastainen raja on 1 000 kilometriä lyhyempi kuin Suomen itäraja. Rajan pituus ei ilmaise turvallisuuden tasoa vaan se, millainen on rajan historia.

Turhaa sanapöhöä on myös se, että Natosta puhuttaessa ei puhuta Natosta vaan sotilasliitto Natosta. Kun puhutaan YK:sta, EU:sta, Etyj:stä, OECD:stä, puhutaan YK:sta, EU:sta, Etyj:stä, OECD:stä.
Uutissanaston tutut käyttölyhenteet eivät kaipaa selitystä. Mutta miksi ihmeessä sitten kaikkein ahkerimmassa käytössä olevaan kirjaintunnukseen lähes aina lisätään asenteellisesti opastava etuliite.

Jos Nato-lyhenteeseen haluttaan yhdistää kansainoikeudellisesti täsmällinen etuliite, se olisi Pohjois-Atlantin sopimusjärjestö (North Atlantic Treaty Organization). Jos etuliitteellä halutaan luonnehtia järjestön toimintaa, sen asiakirjat oikeuttavat käyttämään nimikettä puolustusliitto. Varsinkin jos Naton dokumenttien rinnalla luetaan militaristivaltio Venäjän voimassa olevaa sotilasdoktriinia.  


keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Kolumni 13.7.2017: Populismista realismiin

Etelä-Suomen Sanomat 13.7.2017

Perussuomalaisessa myllerryksessä keskustelun yleisimpien käsitteiden sisältö alkoi mennä sekaisin. Ne tarkoittavat puhujasta riippuen erilaisia asioita, ja saavat vaihtelevia merkityksiä samankin kommentaattorin eri tilanteissa käyttämissä lausumissa.

Minua moitittiin populismin ja rasismin käsitteiden käyttämisestä yhtä huolimattomasti kuin kylmän sodan aikana käytettiin termiä neuvostovastaisuus, joka oli pelkkä leimakirves. Sillä merkittiin kaikki pahoina pidetyt ilmiöt.

Neuvostovastaisuus ei aikoinaan ollut, eikä rasismi ole vieläkään välitöntä vallantavoittelua. Ne ovat tavallisesti vain julkisuudenkipeää itsetehostusta. Populismi eroaa näistä kahdesta siinä, että se pyrkii vallan käyttäjäksi, ja on silloin tällöin onnistunutkin, myös läntisissä demokratioissa.

Populismi luottaa siihen, että ihmisten tieto yhteiskunnallisista asioista on heikolla tolalla, eikä heitä kiinnosta oman tietämyksensä kehittäminen. Populismi ei perusta poliittista ohjelmaansa havaittujen ilmiöiden järkiperäiseen arvioon. Se hakee kannatuksensa kehittämällä ihmisiä mahdollisimman tuikeasti kiukuttavia väitteitä ja toistamalla niitä loputtomasti ja perustelematta.

Tämä ei tarkoita sitä, että populismi olisi huonosti koulutettujen vähävaraisten syrjäytyneiden leipälaji. Politiikassa on silloin tällöin nähty huikeita populisteja, jotka ovat hyvin koulutettuja ja vauraita korkean tason päättäjiä.

Mutta julkisuudessa on myös vaikuttavia personallisuuksia, jotka ovat kehittäneet sydämen sivistyksen, elämänkokemuksen ja arkijärjen varassa realistisen näkemyksen yhteiskunnan rakenteista ja niiden muuttamisesta. Tällaiset kansanvallan tervaskannot ovat myrkkyä populismille.   

                                        x                           x                           x

Perussuomalaisten hajaannus johtui siitä, että puheenjohtaja Timo Soini ohjasi puolueen vapaasti vellovasta populismista normaaliin eduskuntatyöskentelyyn. Sitä työtä ei tehdä kyllästämällä hallitusohjelma ja lainsäädäntö kansanjoukkoja innostavilla iskulauseilla. Siinä sovitaan asioista muiden parlamentaarista vastuuta kantavien puolueiden kanssa. 

Tämä Soinin linjaus on yhteiskunnallista sankaruutta, mutta tulee hänelle poliittisesti kalliiksi. Hän irtautui luomansa puolueen henkisestä ytimestä, joka on peräisin populistisesta unelmamaailmasta.
Haluaisin sanoa Soinin valitsemaa linjaa reaalipolitiikaksi, vaikka se termi kantaa kylmän sodan ajalta periytyvää raskasta tunnelatausta. Silloin reaalipolitiikka tarkoitti useimmille suomalaisille mukautumista Neuvostoliiton tahtoon vastahakoisesti yya-sopimuksen hengessä. Noita kahta realiteettia ei enää ole. Siksi reaalipolitiikka tarkoittaa nyt ihan muuta kuin kylmän sodan aikana.

Reaalipolitiikka voidaan määritellä entistä yksinkertaisemmin ja niin, että termi sopii turvallisuuspolitiikan lisäksi kaikkeen muuhunkin valtiolliseen toimintaan.  Sen perussisältönä on, että politiikkaa johdetaan arkilogiikan mukaisella päättelyllä, joka perustuu havaittavissa oleviin yhteiskunnallisiin tosiasioihin. Tämä on röyhkeän arkinen määritelmä, joka ei päde tieteellisen teoretisoinnin ylätasoilla. Luulisin kutenkin, että näin karulla otteella pärjäillään arkielämässä aika hyvin.

Tärkeintä siinä on se, että ratkaisuja ei rakenneta tyhjistä iskulauseista, joita kaikki puolueet tuottavat yhtä kiivaassa tahdissa kuin populistit. Reaalipolitiikassa ongelmien ratkaisuun käytetään vallitsevien olojen ja niistä aukeavien ratkaisuvaihtoehtojen johdonmukaista arviointia. Lähestymällä tällaista reaalipolitiikkaa Soini menetti asemansa populismin lipunkantajana, mutta voi löytää uusia mielenkiintoisia polkuja toisenlaisissa maisemissa.  

Pikakommentti 12.7.2017: Uusi pelitilanne

Supervaltojen välisen jännitteen peruskuvio alkaa paljastua koko kauheudessaan. Demokratian perushengen vastaisesti toteutuneessa vaalissa valittu ydinasevallan presidentti on yrittänyt hankkia toisen ydinasevaltion tukea vaalimenestyksensä varmistamiseksi. 


Se on jo riittävän pelottavaa, että luonnevikaisen amatööripresidentin vieressä kannetaan koko ajan ydinasearsenaalin aktivointilaitteistoa. Mutta se on painajainen, että Yhdysvaltain presidentti taitaa olla vaalivoitostaan kiitollisuudenvelassa Venäjän presidentille.    

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Pikakommentti 11.7.2017: Hirmuinen näköala

Yhdysvaltain presidenttiehdokkaan pojan keskustelu Venäjän edustajien kanssa jo ennen vaalitaistelun alkamista vaikeuttaa lähes katastrofaalisesti hänen isänsä asemaa toimikauttaan aloittelevana presidenttinä.
Donald Trump ei pelastu sillä, että Hillary Clintonin kampanjaa vaikeuttavia tietoja ei vaihdettu eikä Venäjä ainakaan tuossa vaiheessa sekaantunut vaaliprosessiin. Kiemurtelemallakaan hän ei pääse eroon siitä faktasta, että keskusteluyhteys avattiin. Se tarkoittaa, että jos Venäjä olisi pystynyt tarjoamaan Yhdysvaltain presidenttiyttä tavoittelevalle ehdokkaalle kepin kilpailijansa kampitukseen, sen käyttämistä olisi ainakin harkittu.
Tätä hirmuisempaa supervaltasuhteiden näköalaa ei ole nähty kuuna kullan valkeana. Asemansa ydinaseeseen perustavalle supervallalle avattiin mahdollisuus sekaantua toisen ydinaseeseen asemansa perustavan supervallan presidentinvaaliin.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Pikakommentti 10.7.2017: Kommunistin tragedia

Katsoin taas eilen illalla Jörn Donneria leffan neuvostovakooja Kerttu Nuortevan kohtalosta Suomen sotilastiedustelun käsittelyssä jatkosodan aikana. Elokuvan avainkohtaus Nuortevan ja kansallisen herätyksen kokeneen entisen kommunistijohtaja Arvo Poika Tuomisen keskustelusta teki vielä järisyttävämmän vaikutuksen kuin parilla edellisellä katselukerralla.

Siinä Tuominen antaa ymmärtää, miten neuvostojärjestelmä tuhosi kommunisti-intellektuelli Nuortevan rakkaat  perheenjäsenet ja ihailemat puoluetoverit, kenet vankileirien saariston suutarinpajan turhanpäiväisyyteen, kenet verilammikkoon KGB:n kuulustelusellin betonilattialle. Tuomisen ei tarvitse kuvata mitään tästä, Nuorteva tietää sen kaiken.

Suomalaisuutensa voimakkaasti kokeneen kommunistin jaakobinpaini kansallisen identiteetin ja puolueen aatteen kanssa murtaa hänen persoonallisuutensa. Hän ei petä kumpaakaan, vaan alistuu jäklihrustseviläiseen hengen harmauteen. Nuorteva kokee vakoojall poikkeuksellisen luonnollisen kuoleman neuvostotodellisuuden sameassa epätoivossa.


Tässä tositapahtumien ketjussa on pohjimmainen selitys sille, että Suomi selvisi sekä toisesta maailmansodasta että kylmästä sodasta. Poliittinen aatevillitys ei voita kansalliseen identiteetin henkistä voimaa.  

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Pikakommentti 8.7.2017: Perustuslakituomioistuin !

Tohtori Janne Juuselan mielipidekirjoitus tämän aamun Helsingin Sanomissa (HS 8.7.2017 s. C16) osoittaa, että perustuslakivaliokunnan tyrmäysisku hallituksen sote-esityksille oli etukäteen tehty poliittinen päätös. Sen tueksi mietintöön kirjatut perusteet eivät Juuselan jutun mukaan näytä perustuvan niinkään valtiosäännön pyhään peruskallioon, vaan ovat pikemminkin puolittaisten kysymysten ja arveluiden muotoon sommiteltuja poliittisia lausumia. Samaan suuntaan viittaa perustuslakivaliokunnan entisen puheenjohtajan Kimo Sasin kirjoitus Suomen Kuvalehdessä (SK 27/2017, s. 59).

Perustuslakivaliokunnan jykevä julistus taitaa olla peräisin pikemminkin jälkijättöisestä DDR-uskosta kuin valtiosääntöoikeudellisesta jämäkkyydestä. Tehän tiedätte: kyllä julkinen sektori aina yrityssektorin voittaa, eikä sitä tarvitse edes todistaa, sillä niin se vaan on.

Juuselan ja Sasin tekstit ilahduttivat. Olen jo vuodesta 1995 lähtien julistanut muutamissakin kolumnissa, kahdessa kirjassa ja kahdessa eduskunnan isossa salissa pitämässäni puheessa, että perustuslakivaliokunnan pöydällä puurot ja vellit ovat aina sekaisin. Mikään toimielin ei voi olla sekä politiikan tekijä että politiikan laillisuusvalvoja. Siksi tarvitaan peruslakituomioistuin, kuten Juuselakin kirjoittaa.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Kolumni 29.6.2017: Kaikkea ei ole vielä nähty

Etelä-Suomen Sanomat 29.6.2017

Perussuomalaisten pitkien puukkojen viikoilla pääasiat hautautuivat puoluekiihkon ryöpytykseen. Puheenjohtajan valinta ja tappion kärsineiden ulosmarssi olivat järkyttävä yllätys, vaikka sellaistahan valtataistelu aina on ollut. Se ei horjuta valtiollista järjestelmää.  

Hallitus toimii eduskunnan luottamuksen varassa. Minkään puolue-elimen päätös tai jäsenkunnan liikahdus eivät muuta sitä asiaa. Sen vahvistaa perustuslain kolmas pykälä. Hallitus istuu edelleen, tosin huterammin kuin koskaan.

Jonkun ryhmän ero puolueesta ja uuden puolueen perustaminen eivät merkitse parlamentarismin kannalta mitään. Kansanedustajien valtakirja tulee äänestäjiltä eduskuntavaalissa. Eduskunnassa heitä eivät sido mitkään muut määräykset kuin perustuslakiin kirjoitetut. Niin säätää perustuslain 29. pykälä.

Hallituksen tulevaisuudennäkymä ei olisi paljonkaan nykyistä parempi, vaikka perussuomalaisten puheenjohtaja olisi Sampo Tervo, mutta varsinkin nyt sen elämänlanka on hyvin hapero.

x                    x                    x

Jos Timo Soini olisi 2015, vielä toisenkin jytkyn jälkeen jättäytynyt oppositioon huutelemaan hupaisia nokkeluuksiaan, hän olisi osoittanut olevansa politiikassa lähinnä pilan päiten. Jos pyrkii ja pääsee eduskuntaan, sitten toimitaan parlamentaaristen sääntöjen mukaan. Soini ryhdistäytyi ja otti vastuuntuntoisen asennon. Hän yritti mitätöidä sen historiallisen kokemuksen, että hallitusvastuu on myrkkyä populismille.

Soinin valinta oli vain taktiikka, jolla hän hankkiutui nauttimaan hallitusvallasta ja kristallikruunujen kimalluksesta. Pian ilmeni, että puolueelle kaksi jytkyä äänestäneille kannattajille populismi ei ollut edes taktiikkaa vaan pelkkää populismia.

Tämä alkoi näkyä mielipidetutkimuksissa heti viime eduskuntavaalien jälkeen. Perussuomalaisten kannatus laski puolessatoista vuodessa parinkymmenen prosentin pinnasta alle kymmeneen prosenttiin. Soinin taktiikka petti ja hänen luomansa puolue murentui mahdottomuuteensa. Omat koirat purivat.

Se ei ollut Jussi Halla-ahon työtä. Hänen tarvitsi vain laittautua paikalle oikeaan aikaan. Messias astui alas Brysselistä ja antoi vihan hengen langeta opetuslastensa ylle. Sitten hän nousi takaisin korkeuksiin ja jätti piskuisen laumansa jatkamaan mutapainia.

                                            x                    x                    x

Kaikkea ei vielä ole nähty. Perussuomalaisten kannattajat eivät loikkineet käpälämäkeen siksi, että olisivat ihastuneet Halla-ahoon, vaan siksi, että Soinin taktiikka raivostutti kenttäväen. Nyt häneen pettyneet alkavat palata tosipopulismilla terästettyyn perussuomalaiseen leiriin. He odottavan Brysselin messiaan uutta tulemista, ja haluavat kuulla, miten mielistynyt opettaja on lapsiinsa.

Perussuomalaisuuden mahalasku ei johtunut siitä, että usko populismiin olisi romahtanut. Se johtui siitä, että Soinin puoluetta kannattaneet äänestäjät tarkoittivat populismilla jotakin kokonaan muuta kuin sitä, mihin Soini sitoutui lähtiessään hallitukseen.

Ellei Halla-aho tee isoja virheitä, hän pystyy keräämään ympärilleen paineessa terästetyn populistisen kantajoukon, joka voi olla jopa suurempi, ja joka tapauksessa häijympi kuin Soinin puolue loistonsa päivinä. Vasta silloin testataan poliittisen järjestelmän paineensieto.

Halla-aholainen perussuomalaisuus kiihottaa katkeruuden vihaksi, ja se ei rohkaise muita yhteistyöhön. Onneksi Juha Sipilällä ja Petteri Orpolla oli henkistä ryhtiä todeta yhteistyö Halla-ahon kanssa mahdottomaksi jo silloin kun hänen puolueensa oli vain harmiton sirpaleryhmä. Tämän periaatteellisen johdonmukaisuuden kestävyys mitataan, kun halla-aholaisuus pääsee nousukiitoon ja siitä tulee valtapoliittinen peluri.  

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Pikakommentti 28.6.2017: Åland 17-rauhanleiri

Ehdotus Ahvenanmaalle syyskuuksi suunnitellun ruotsalais-venäläisen Åland 17-rauhanleirin valmistelijoille: Leirin kannattaisi ottaa opinto-ohjelmaansa Moskovassa syksyllä 1940 solmitun Ahvenenmaa-sopimuksen sisältö ja tausta. 

Tämä Neuvostoliiton suomalaisille sanelema sopimus määrittelee Ahvenanmaan aseistamattomaksi, mutta ei asemoi sitä puolueettomaksi sodan aikana, kuten Pariisin sopimus vuodelta 1856 ja Geneven sopimus vuodelta 1921. Se ei myöskään määrittele Suomen vastuuta alueen turvallisuudesta. 

Sopimuksen taustasta tiedetään, että ennen sen allekirjoitusta Neuvostoliitto vahvisti kolme sotasuunnitelmaa, joiden kaikkien toteutuksen ensimmäisenä vaiheena oli Ahvenenmaan miehitys. 

Rauhanleiriläisten kannattaisi ottaa selvää, onko myös Neuvostoliton seuraajavaltio Venäjä sitä mieltä, että Ahvenanmaan demilitarisointi ei tarkoita sen puolueettomuutta sodan oloissa, ja että Suomi ei ole vastuussa alueen loukkaamattomuudesta.  

Moskovan Ahvenanmaa-sopimus vuodelta 1940 on voimassa viimeistä piirtoa myöten. Sitä tuskin voidaan purkaa. Mutta jos rauhanleiriläiset kauniisti pyytävät, Venäjä voisi ehkä antaa siitä nykytilannetta vastaavan tulkinnan.

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Pikakommentti 17.6.2017: Muisto vasemmiston kultakaudelta

Ruotsalaisen kansanpuolueen presidenttiehdokkaan valitsijat muistivat, että Nils Torvalds kulki nuoruudessaan proletariaatin diktatuuria vaatineen vasemmistoliikkeen eturintamassa, kuten moni muukin nykyinen vaikuttaja. Se ei valintaa estänyt, enkä sano, että olisi pitänytkään estää.
Silti ei voi ihan unohtaakaan, miten Torvalds jäi vasemmistolaisuuden kultakauden historiaan. Hän totesi julkisesti, että kun proletariaatin diktatuuri voittaa Suomessa, mahdollisesti ”joudumme teloittamaan jonkun”, mutta ei tietenkään ilman asianmukaisia oikeudenkäyntejä.
Nyky-ympäristössä tuo on lähinnä myötähäpeää aiheuttava kummallisuus. Mutta kyllä se herättää myös historialle kiitollista ihmetystä siitä, kuinka kummallisten vaiheiden kautta Suomi on joutunut kulkemaan ja silti pysynyt itsenäisenä läntisenä demokratiana

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Kolumni 15.6.2017: Mitä voittajat voittivat

Etelä-Suomen Sanomat 15.6.2017
Europarlamentaarikko Jussi Halla-ahon viha toi voiton perussuomalaisten puoluekokouksessa ja tuhosi puolueen. Britanniassa mielipidemittausten kiihottama vallanhimo johti pääministeri Theresa Mayn vaaliseikkailuun, joka tuotti kaaoksen. Ranskassa presidentti Emmanuel Macron kumosi vanhan vallan pelkällä olemassaolollaan.
Euroopan eri puolilla koetut poliittiset yllätykset perustuivat kaikki samaan oireyhtymään, kansan syvien rivien pyhään vihaan siitä, että kaikki on mennyt pieleen, kun vaan tietäisi miten. Nämä syvästä epätietoisuudesta syntyneet mielipahan purkaukset johtivat äärireaktioihin, jotka ainakaan perinteisen viisauden mukaan eivät tarjoa ponnistuspohjaa mihinkään suuntaan.
Britanniassa ylikierroksille kiihtynyt vaalihuuma lamautti poliittisen järjestelmän. Nyt parlamentarismi alistuu johtamaan populismia, yrittää yhdistää tulen ja veden. Pääministerin silmitön vallanhimo johti tilanteeseen, jossa kenelläkään ei ole valtaa, ainakaan vähään aikaan.
Brexitin valmistelu kehittää oheisseurauksia, joilla ei ole mitään tekemistä niiden asioiden kanssa, joista kansa äänesti, Britannian ja Euroopan unionin välisten suhteiden kanssa. Kansanäänestyksen tulos tarkoitti niiden katkaisemista, mutta äänestystuloksen toteuttamisen odottelu alkaakin tuottaa asioita, joista ei ole päätetty parlamentissa eikä kansanäänestyksessä.
Ranskan tie kaaoksesta kohti tolkun aikaa on periaatteessa paalutettu, mutta korruption nitistäminen ei ole helppoa, sillä synnittömiä taitaa olla melko harvassa. Uudistukset voivat tukehtua lakkoiluun, joka on Ranskassa suosittu kansanhuvi.
Estoton kauna jakoi suomalaisen populismin kahteen leiriin. Kylmä uho vei Halla-ahon jäännöspuolueen eristyksiin ja soinilaiset loikkarit tyhjän päälle, vaikka jatkavatkin hallituspuolueena. Loikkarien sana painaa nyt hallituskuvioissa vähemmän kuin Timo Soinin johtaman aidon perussuomalaisryhmän mielipide.
Seuraavissa vaaleissa kunnian kukko ei laula loikkareille, vaikka he edelleen ovat sydänjuuriaan myöten maahanmuuttoa vastustavia populisteja. Halla-ahon voittoisan ryhmän osaksi tämän vaalikauden loppuaikana jää syrjästä huuteleminen, mutta seuraavissa vaaleissa vihapuheella on taas kysyntää.  
                                                  x                    x                    x
Näiden yllätysten voimakeskukset, Halla-aho, May ja Macron toimivat saman kaavan mukaan. He eristäytyivät yhteiskunnan reaalimaailmasta ja loivat oman totensa. Macron teki sen nostamalla optimismin lipun ja kaksi muuta keskittymällä vaalitaktiseen näpertelyyn. Heidän hetken ajaksi täyteen loistoon leimahtanut poliittinen tähteytensä perustui siihen oletukseen, että perinteiset instituutiot ovat haihtuneet pois ja asioiden hoitamistavan vanha normaali on nollautunut.
Halla-aho ja ehkä myös May ovat joutuneet poliittiseen syöksykierteeseen. Halla-aho päätyi pienemmän valtakunnan kuninkaaksi kuin luulikaan, mutta tuskaa lievittää marttyyrin sädekehä. Britannian konservatiivit tuskin vuodattavat ylenpalttista kiitosta pääministerinsä vaaliseikkailusta.
Macronilla on ehkä pieniä mahdollisuuksia luoda tyhjyyteen järjestystä, mutta sekään ei ole helppo harjoitus. Hänen radikaali uudistusohjelmansa on myrkkyä vanhoille puolueille, mutta se on toteutettavissa vain parlamentissa, jonka toimintakoneisto perustuu puoluerakenteeseen. 
Ranskan parlamenttivaalin toinen kierros voi pyyhkäistä lainsäädäntötyön konkarit lähes olemattomiin. Macron voi joutua tilanteeseen, jossa hänen uudistustensa toteutukseen tarvittava poliittisen koneen käyttömestarit ovat poissa ja työpajalle tulee pelkkiä oppipoikia. 

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Pikakommentti 13.6.2017: Ei Vennamon näköinen mies

Perussuomalaisten elinkaari vahvistaa sen vanhan totuuden, että hallitusvastuu vie populistit tuhon tielle.  Kahden jytkyn jälkeen tuli mahalasku jo ennen eduskuntavaaleja. Ei ihme, että Jussi Halla-aho vain vaivoin pystyi peittämään himonsa päästä oppositioon, varsinkin kun siinä sivussa voi hankkia marttyyrin säkehän.

Halla-aho ei vaikuta tutulta Veikko Vennamo-hahmolta. Hän taitaa olla pikemminkin Urpo Leppäsen toisinto. Leppänen oli SMP:n kansanedustaja 1980-luvulla ja Sorsan neljännen halliuksen työvoimaministeri vuosikymmenen puolivälissä. Hänen tarkoituksensa oli lopettaa työttömyys puolessa vuodessa, mutta ihan niin ei tapahtunut. Jättäytymällä oppositioon Hallaa-aho välttyy sentään tältä nöyryytykseltä, mutta muuta populistista näytön yritystä on varmaan odotetavissa.  

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Pikakommentti 8.6.2017: Uusi takuulauseke


Pääministeri näyttää kauhuissaan torjuneen sellaisen ajatuksen, että Euroopan unionin kaavailema yhteinen kyber- ja hybridipuolustus vaatisi uuden takuulausekkeen. Sen kyllä ymmärtää, sillä Suomen turvallisuuspolitiikan johto sekoili pahan kerran vuonna 2003 Lissabonin sopimuksen kuuluisan 42/7-kohdan muotoilussa. Se on nyt sellainen, millaiseksi se silloin muodostui.

Se ”ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen.” Se ei siis koske Suomea.

Lisäksi se koskee aseellisen hyökkäyksen kohteeksi joutuneen unionimaan avustamista. Se ei siis voi koskea kyber- tai hybridihyökkäyksen kohteeksi joutuneen avustamista.

Kaavailtu uusi ja erittäin tarpeellinen yhteispuolustus ei voi toimia, ellei siihen sisälly takuuta kyber- tai hybridihyökkäyksen uhrille. Suomen turvallisuuspolitiikan johdon on syytä valmentautua huolella tätä lauseketta koskevaan neuvotteluun.  Lissabonin sopimuksen sanamuodon muotoilussa suomalaiset kompuroivat surkeasti. Sellainen ei saa toistua. 

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Kolumni 1.6.2017: Voiko järki sittenkin voittaa

Etelä-Suomen Sanomat 1.6.2017
Britannian puolueet eivät ole saaneet otetta kansallisten rakenneongelmien ratkaisusta. Parlamenttivaalien kampanjointi on vanhanaikaista puolueiden kauneuskilpailua. Samaan aikaan brexitin etiäisaavistukset nakertavat yhteiskunnan perusteita ja talouden ydintä jo ennen kuin tiedetään, mitä kaikkea ero unionista oikeastaan merkitsee.   
Britit arvuuttelevat, pystyykö Labour parantamaan vielä muutamalla prosenttiyksiköllä asemiaan maan kakkospuolueena. Kansakunnan suuri kysymys on se, kutistuuko konservatiivien voittomarginaali alle kymmenen prosentin. Kansakunnan pohtiessa tällaista triviaa, itse aiheutetun mullistuksen pelko nakertaa yhdistyneen kuningaskunnan reuna-alueita.  
Kukaan ei kuunaan voisi kuvitella, että Labour pystyisi hallitsemaan EU-eroa yhtään konservatiiveja viisaammin. Päinvastoin. Labourin johtama brexit olisi luultavasti vielä kauheampi kuin se, mitä konservatiivit sanovat tavoittelevansa.  
Tähän mennessä nähdyt brexit-tuhojen ennusmerkit ovat lasten leikkiä sen rinnalla, mitä alkaa tapahtua, kun ero EU:sta ihan oikeasti käy toteen. Mutta ei se mitään. Vaaleihin mennään niin kuin aina ennenkin. Poliitikot nahistelevat vanhaan tyyliin muodollisista valta-asemista.
Parlamenttivaalit olisivat viimeinen mahdollisuus tarkistaa, onko kansa todella aina oikeassa. Kaikki muut tekevät virheitä. Kansallinen kollektiivi ei voi olla jumalallinen poikkeus tästä luonnonlaista. Parlamentti on sitä varten, että se ottaisi järjen käteen, jos kansa ei siihen pysty. Puoluetaktikoiden hengen voima ei näytä riittävän siihen.  
                                            x                    x                    x
Ranskassa on syntynyt mielenkiintoinen yhteiskunnallinen koetilanne. Puolueet ovat menettäneet otteensa todellisuudesta, kuten Britanniassakin. Presidentinvaaleissa paljastui kuitenkin yllättäen kansallisen enemmistön poliittinen näkemys, joka ei kumpua vanhojen puolueiden ohjelmallisista päähänpinttymistä. Se lähtee järkiperäisen tilannearvion osoittamista välttämättömyyksistä.
Ranskan parlamenttivaaleista nähdään, voiko uuden presidentin tueksi syntyä toimintakykyinen, puolueiden ulkopuolinen voimaryhmittymä. Kansalaismielipiteen pitämyksistä välittämättä se voisi ehkä toteuttaa kaikkien välttämättömäksi ymmärtämiä asioita. Se olisi ennenkuulumatonta, sillä ranskalaisuuteen kuulu pakkomielle vastustaa aina hallitusta, ja varsinkin presidenttiä.
Ranskan parlamenttivaalien ehdokasasettelu voisi viitata siihen, että jotakin näin kummallista on ehkä tekeillä Ranskassa, kaikista maailman maista juuri siellä. Se olisi aatehistoriallinen vallankumous.
Parlamentarismin ytimenä on Britannian hitaan historian kasvattama toimintamalli, jossa parlamenttiin keräytynyt poliittinen voima pystyy vahvoihin liikkeisiin silloin kun niitä tarvitaan. Britannian nykyinen parlamentarismin versio on kuitenkin johtanut alakuloiseen alistumiseen brexitiin, joka tuottaa kaiken järjen vastaisia tuloksia.
Ranska on ehkä toista maata. Jos hyvin käy, uudenlainen parlamentarismi voi viritellä optimistista dynamiikkaa. Parhaimmillaan se voisi ehkä saattaa matkaan jotakin uutta.
Tähän mennessä maailmanhistoriassa nähty neuvoo olemaan uskomatta mihinkään noin edistykselliseen. Mutta lapsekas hyväuskoisuus kannustaa kuvittelemaan mahdolliseksi, että järki voisi voittaa.

Silloin valtiollinen johto pystyisi opastamaan kansalaismielipidettä suuren luokan perusongelmien harkinnassa. Se olisi kokonaan muuta kuin nykyinen meno, jossa mielijohteiden ja päähänpälkähdysten perusteella reagoiva kansalaismielipide rajoittaa valtiollisen johdon toimintamahdollisuuksia. 

Pikakommentti 31.5.2017: Kaksoiskansalaisuus

On helppo vinoilla puolustusvoimain suhtautumisesta kaksoiskansalaisuuteen. Tähän mennessä julkisuuteen tulleet yksittäistapaukset tuntuvat selvästi lain hengen vastaisilta, vaikka puolustusviranomaiset ovat sankarilliset tarrautuneet lain kirjaimeen. Ne ovat puolustusvoimain perustehtävän kannalta mitä johdonmukaista turvallisuustyötä. Savuavaa asetta ei ole löytynyt, vaikka likeltä liippaa.  

Turvallisuusviranomaisten on järkevää pitää uskottavuuden äärirajoille asti kiinni siitä, että raskauttavaa dokumenttia ei ole. Mutta jokaiselle täytyy olla selvä, että tässä on kysymys arkipäiväisestä turvallisuuden perustyöstä, joka on lainsäädännön vanhakantaisuudesta takia lain vastaista.

On vaikea kuvitella, että joku Naton tai Venäjän turvallisuusviranomainen jättäisi hyödyntämättä mahdollisuuden saada laillisin menetelmin tietoa vastapuolen kyvystä ja tavasta käyttää miehittämättömiä ilma-aluksia. Miksi Suomen pitäisi olla hölmö ulkopuolinen tässä vuosisataisessa sotilastiedustelun mestaruussarjassa.

Pitäisikö Suomen teeskennellä tietämättömyyttä siitä sotilastiedustelun perusymmärryksestä, että mielenkiintoisissa tehtävissä toimivien ihmisten jokapäiväisessä höpötyksessä olevaa pikkutietoa keräämällä pystytään paljastamaan merkittävää kohdemaan etuja vahingoittavaa tietoa. Siksi varuskuntien ruokalat ja sotilaskodit ovat tiedustelun eturintamaa.

Onko todella niin, että ihmisoikeuksien perusasiat velvoittavat Suomen tarjoamaan vieraiden valtioiden edustajille pääsyn Suomen puolustusjärjestelmien arkoihin perustiedostoihin? Missään muussa maassa sellainen ei tulisi kysymykseenkään. Tasavertaisuus on ihmisoikeuksien jalompia asioita, mutta se ei voi velvoittaa ketään hurskaan idiootin rooliin.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Presidentin muisto 23.5.2017: Suuri kaari


Mauno Koiviston presidenttikaudet piirtävät suuren kaaren. Siinä jännitteessä suomalaisuuden perusilmeen muutos oli dramaattinen, vaikka hidas. Se kesti toistakymmentä vuotta. Yya-Suomesta tuli EU-Suomi.  

Vuoden 1980 suuren valtataistelun liepeillä liikkui myös vanhakantainen suuntaus, joka yritti raivata Neuvostoliitolle vaikutusmahdollisuuksia Suomen presidentinvaaleissa. Koiviston ympärille syntynyt poliittinen kulttuuri ja hänen karismansa varmistivat Suomen pysymisen itsenäisenä tasavaltana ja pohjoismaisten demokratian valtavirrassa.

Koiviston toisen kauden päättyessä 1994 Brysselissä oli menossa Suomen EU-jäsenyysneuvotteluiden iso vääntö. Koiviston luultavasti viimeinen valtiollinen toimi presidenttinä oli hänen Suomen neuvotteluvaltuuskunnalle puhelimitse antamansa ohje: ”sopimus pitää tehdä”. Brysselin jännitysnäytelmä takkusi loppuun asti ja tulos syntyi vasta kun Koivisto oli ollut muutaman tunnin ajan entinen presidentti.

Koivisto hallitsi läsnäolollaan Suomen suuren kaaren alusta loppuun. Ei käskemällä vaan olemalla läsnä ja varmistamalla, että demokraattisilla valtioelimillä oli tilaa toimia. 

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Kolumni 18.5.2017: Matala profiili suojasi Koiviston linjaa

Etelä-Suomen Sanomat 18.5.2017
Presidentti Mauno Koiviston presidenttiys huipentui päätösten ruuhkaan syyskuun 1990 ja seuraavan vuoden alkusyksyn välisenä aikana. Silloin tapahtui kolme suurta asiaa, joissa oli historian ison pyörän huminaa: Pariisin rauhansopimuksen tulkinta, Baltian maiden iuuden tsenäisyyden tunnustaminen ja linjavalinta kohti Euroopan unionia. Yksi niistä tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, kaksi vaivalloisesti. Mutta kaikkien taustana oli vahva ajatustyö ja herkkä tilannetaju
Rauhansopimuksen tulkinta perustui siihen logiikkaan, että Saksan dramaattisen yhdistymisen Suomelle tarjoamat edut oli varmistettava nopeasti, eikä päätöstä pitäisi perustella välttämätöntä laveammin.   
Sopimustulkinta oli Koiviston presidenttikausien tärkein turvallisuuspoliittinen rakenneratkaisu. Se vapautti Suomen toisen maailmansodan viimeisestä jäänteestä ja painostavasta yya-sopimuksesta. Se osoitti suomettumisen merkkejä tähystäville läntisille tarkkailijoille, että täällä pystyttiin nopeisiin ja itsenäisiin päätöksiin suurissa perusasioissa. Niihin eivät vaikuttaneet muut näkökohdat kuin suomalaisten arvio omasta edustaan.
Näin loppui Suomen kylmä sota. Koiviston sankarityön kauneus oli siinä, että se tapahtui Suomen omasta tahdosta, ja huolimatta Neuvostoliiton vastaan haraamisesta. Suomi vapautui yya-sopimuksen kahleesta siksi, että se itse päätti niin, eikä siksi, että sopimuksen toinen oaspuoli raukesi olemattomiin.
                                            x                    x                    x
Suhtautuminen loppukesällä 1991 itsenäisyytensä uudistaneeseen Viroon oli kylmän sodan jälkeisen ajan ainoa asia, jossa yleinen mielipide osoitti avoimesti tyytymättömyyttä Koiviston toimintaan.
Hänen julkisesti nuiva suhtautumisensa Viron itsenäistymispyrkimyksiin oli samanlainen todellisten ajatusten naamioverkko kuin aikoinaan oli presidentti J. K. Paasikiven osoittama suopeus yya-sopimusta kohtaan, vaikka hän inhosi ja pelkäsi sitä.
Neuvostoliiton ei-toivottujen reaktioiden ennalta torjumiseksi oli viisasta peittää todelliset ajatukset. Tämä diplomatian perussääntö johti Paasikiven puhumaan myönteisetsi mielestään kielteisestä yya-sopimuksesta, ja Koiviston olemaan julkisesti töykeä hyvänä pitämälleen Baltian maiden itsenäistymiselle. Sellaista käytöstä tarvitaan joskus reaalipolitiikassa. Useimmat suomalaiset oppivat tämän ylistäessään yya-sopimusta kylmän sodan aikana.
Kun aika oli kypsä, Koivisto asettui täysin voimin tukemaan Baltian maiden uutta itsenäisyyttä.
                                            x                    x                    x
Koivisto seurasi keskustelua Euroopan integraatiokehitykseen osallistumisesta aluksi etäältä ja pikemminkin jarrutellen kuin pohdiskellen. Suunta muuttui alkusyksyllä 1991 Neuvostoliiton konservatiivikommunistien vallankaappausyrityksen jälkeen. Hallitus alkoi vimmatusti pohjustaa väylän avaamista kohti Europa unionin jäsenyyttä ja Koivisto seurasi katseella.
Presidentti hyväksyi jäsenhakemuksen, mutta ei asettunut johtamaan neuvotteluprosessia edestä vaan valvoi sitä taustalta. Matala profiili johtui EU-jäsenyyden syvimmästä sisällöstä. Vaikka unioni ei antaisi turvatakuita, siihen kuuluminen olisi turvallisuutta parantava yleinen olosuhde.
Koiviston tilannearviossa tämä turvallisuuspoliittinen tausta vaikutti kaikkein voimakkaimmin unioniin liittymisen puolesta, ”mutta tätä ei minusta saa mennä julkisuuteen sanomaan”. Jos jäsenyyden turvallisuusvaikutukset otettaisiin puheeksi, ja jäsenyys ei toteutuisikaan, Suomen asema heikentyisi. 

EU-jäsenyys vähensi ratkaisevasti Suomen riskiä joutua poliittisen ahdistelun tai sotilaallisen uhan kohteeksi. Se suojasi Suomena Venäjältä. Tämä oli niin tärkeä asia, että sen toteutumista ei saanut  vaarantaa itsestäänselvyyden ääneen sanomisella.  

torstai 11. toukokuuta 2017

Raportti 11.5.2017: Turvallisuus ja historia

Puolustusministeriön tutkimushanke
KOSKIVENEELLÄ KOHTI VALTAVIRTAA
Raportin julkistamisseminaari 11.5.2017

Jukka Tarkka
Koskenlaskun lyhyt historia
Lyhennelmä raportin toisen osan esittelypuheenvuorosta                  

Nykyisin turvallisuuteen vaikuttaa ehkä entistä enemmän se, mitä suomalaisten ja heidän avainasemiin valitsemiensa poliitikkojen päässä liikkuu. Kansallisen turvallisuuden ensimmäinen puolustuslinja on ihmisten korvien välissä 

Siihen tarvitaan poliittisen pelisilmän lisäksi myös kansainvälisen yleistilanteen sekä oman yhteiskunnan syvärakenteen ja historian tuntemusta. Tämä henkinen pääoma ei kartu toistelemalla tavanomaisia iskulauseita eikä sosiaalisessa mediassa mellastamalla.
Siihen tarvitaan opiskeluun syventymistä, lukemista, ja kykyä arvioida kriittisesti asioita ja mielipiteitä. Siinä tarvitaan myös älyllistä itsenäisyyttä silloin kun asiakeskeinen harkinta alkaa tuottaa toisenlaisia johtopäätöksiä kuin vallalla oleva tavanomainen totuus.

Viime vuosikymmeninä on voimistunut ajatustottumus, jonka mukaan demokratian pitää rajoittaa ja valvoa henkistä liikkuvuutta lisäävän tiedon ja pohdinnan vaikutusta asioiden hoitoon. Opiskelemalla hankittuun tietoon ja politiikan ulkopuolella kertyneeseen kokemukseen tukeutuvia toimijoita pidetään eliittinä, ja eliitin halveksunta on populismin valtakunnassa suosittu kansanhuvi.

Kotimaisten ja kansainvälisten ilmiöiden arvioijat ja niiden kehityssuuntien ennakoijat ovat menettäneet mahdollisuuden esittää havaintojaan poliittiseen harkintaan. Ei siksi, että tällaisen tiedon tarjonta olisi loppunut vaan siksi, että se torjutaan.

Suomi on niin pahassa paikassa Euroopan pohjoisella reunalla, että vain kulttuuri voi antaa voimaa karun ympäristön sietämiseen ja vaarojen torjumiseen. Ympäristöä hallitsevat väkivalta, propaganda, disinformaatio, trollipelottelu ja hybriidiuhat. Tässä ankeassa ympäristössä henkisesti valppaan yhteiskuntailmaston vaaliminen on ainoa toimiva selviämisstrategia.

Siihen tarvitaan historian osaamista ja ymmärtämistä. Tulevaisuus on synkeä, jos koulujen historianopetusta kuristetaan vielä nykyistäkin ahtaammalle, kuten näyttää tapahtuvan.

Turvallisuuden rakennetekijöiden tunnistaminen ja ymmärtäminen eivät kartu puolueiden järjestötyössä, eivätkä kuulostelemalla kansalaiskeskustelun muotihokemia.  Siihen tarvitaan faktatiedon hankkimista historian tapahtumista ja oman ajan uutisista. Sen lisäksi tarvitaan yritystä ymmärtää niiden keskinäistä vuorovaikutusta.

Siksi historian harrastus on turvallisuusajattelun kivijalka. Jos ei ole humanistista tuntumaa eurooppalaiseen hengen perintöön ja Suomen henkiseen ponnistuspohjaan, meidän voi käydä todella huonosti.

Historiallisen tietämyksen ja humanistisen näkemyksen avaaminen yhteiskunnan perusrakenteeksi on turvallisuuden ydinkysymys. Vakaa yhteiskuntakehitys ja turvallisuus eivät synny mielipiteistä vaan asioista, jotka nousevat historiasta, tuottavat meidän aikamme uutisia, ja vähitellen muuttuvat historiaksi.

Suomen turvallisuuspolitiikassa parhaiten menestyneet presidentit Paasikivi, Kekkonen ja Koivisto ponnistivat vahvan akateemisen hengenviljelyn pohjalta. He terästyivät kansallisiksi johtohahmoiksi lähes intohimoisen historian harrastuksen kantoaallossa. 

Näillä valtiomiespresidenteillä oli taipumus ajatella kansallisia, kansainvälisen politiikan ja voimapolitiikan ilmiöitä historian ymmärryksestä peräisin olevan logiikan varassa. Sitä sanotaan arkijärjeksi. Jos tämä asenne alkaisi yleistyä turvallisuuskeskustelussa ja turvallisuuspolitiikan tekemisessä, meillä voi ehkä olla eväitä selvitä edessä olevista ongelmista.

Suomen turvallisuushistoria osoittaa, että kansainvälisen politiikan akanvirtaan ei pidä jäädä pyörimään mutta ei pidä myöskään antautua mielipiteiden pintakuohun vietäväksi. Historian valtavirtaa ei voi kääntää eikä voittaa, mutta sen voimaa voi käyttää Suomen ohjaamiseen pahimpien tyrskyjen ohi. Historia osoittaa, että joskus se on onnistunut. Siitä pitää oppia niin että se onnistuisi myös tulevaisuudessa.

Raportti kokonaisuudessaan:






keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Kolumni 4.5.2017: Ruotsalainen noutopöytä

Etelä-Suomen Sanomat 4.5.2017

Ulkopoliittinen instituutti on julkaissut ruotsalaisen FOI-tutkimuslaitoksen johtajistoon kuuluvan Robert Dalsjön arvion Ruotsin puolustusajattelusta. (FIIA Working Paper 94/2017) Ruotsi on jättäytynyt turvallisuuskartan harmaalle vyöhykkeelle. Raportin kuvaus naapurin sielunelämästä on mielenkiintoinen, sillä Suomelle on käynyt samoin. Ja samanlaisesta syystä.

Ruotsin tiivis kytkentä länteen, Venäjän sotilaallinen aktivoituminen ja Ruotsin puolustuskyvyn itse aiheutettu romahdus ovat luonet tarpeen liittoutua. Porvarileirin neljä puoluetta kannattavat Nato-jäsenyyttä, mutta joidenkin jäsenkunnassa on epäröintiä. Sosiaalidemokraatit haraavat vastaan kuten aina ennenkin.

Ruotsi ei tunne tarvetta sopeutua pahaan maailmaan, sillä puolueettomuus on varmistanut sille 200 vuoden rauhan. Kansallinen identiteetti rakentuu sen varaan, että näin elämä jatkuu, eikä muuta tarvita.

Ruotsin turvallisuusajattelu perustuu smörgåsbord-periaatteeseen. Voileipäpöydässä kaikki herkut ovat tarjolla, mutta vain parhaat palat valitaan. Puolueettomuudella voi poseerata, vaikka ei olisikaan ihan oikeasti puolueeton. Maailman pahuudesta voi moralisoida, jos taustalla on lännen salattu tuki melkein kuin kylmän sodan aikana.

Näistä elementeistä syntyy Ruotsin puolustusministeri Peter Hultqvistin oppi. Siihen kuuluvat tiukka linja Venäjää kohtaan, hyökkäystä ennalta estävä puolustuskyky, Nato-jäsenyyden torjunta ja yhteistyö Suomen, Pohjoismaiden ja Yhdysvaltain kanssa. Voileipäpöydästä voi poimia kaikkiin tilanteisiin sopivat herkut. Sen antimien valinta ei sitouta mihinkään, mutta ei myöskään takaa mitään.

                                            x                    x                    x

Suomi on Ruotsin tavoin viivytellyt sopeutumistaan uuteen ympäristöön, mutta sillä ei ole yhtä komeaa perustetta kuin Ruotsilla. Suomi oppi yya-aikana, että Kremlin johdolle ei pidä aiheuttaa mielipahaa. Tämä pelko elää edelleen, ja on suomalaisille samanlainen muutosvastarintaa vahvistava tekijä kuin puolueettomuuden ylevä perinne ruotsalaisille. Suomalaisten halu käyttäytyä hyvin myös huonosti köyttäytyvää kohtaan on miellyttävä ominaisuus, mutta voimapolitiikan ja militarismin luomissa olosuhteissa se ei välttämättä lisää turvallisuutta.  

Presidentti Sauli Niinistön turvallisuusnäkemys on klassista reaalipolitiikkaa, toisin kuin Hultqvistin oppi. Hän sanoi veteraanipäivän puheessaan Lahdessa: ”Vahvat puolustusvoimamme tarkoittavat, että kynnys tänne väkisin tulemiseen on korkea. Toisaalta olemme samalla myös houkutteleva kumppani yhteistyölle.” Samantapaisen ajatuksen hän esitti jo viime kesän Kultaranta-keskustelun avauspuheessa.

Mutta ei siinä kaikki. Suomalaisessa kattauksessa on ruotsalaisen noutopöydän alkupala-antimien lisäksi tarjolla myös pääruoka. Suomi pitää avoinna mahdollisuutta liittyä Natoon. Sitä vaihtoehtoa Ruotsi ei ole näkevinään.

Dalsjö toteaa tämän omalla tavallaan, ja se sävähdyttää. Hän kuvaa, miten Suomi on taitavasti ja oikean aikaan vaihtanut geopoliittista asemaa, esimerkiksi 1944, kun se irtautui toisesta maailmansodasta ja 1990 kun se tulkitsi Pariisin rauhansopimuksen ehtoja omaksi edukseen. Dalsjö lopettaa raporttinsa varoitukseen: ”Ruotsalaiset luulevat päässeensä johtoon kilpajuoksussa Washingtoniin, mutta kannattaa ottaa huomioon sekin mahdollisuus, että heidät ohitetaan.”

Suomi ei varoittanut etukäteen yllätyksistään 1944 ja 1990. Sitä ei tehnyt Ruotsikaan 1990 ottaessaan suunnan kohti Euroopan unionin jäsenyyttä. Suomi oli vähällä jäädä kuin nalli kalliolle.

Historia ei välttämättä toista itseään, mutta silti on ehkä hyvä muistaa, että sekä Ruotsilla että Suomella on menneisyydessään merkittäviä äkkiliikkeitä ilman ennakkovaroitusta.