keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Kolumni 5.10.2017: Turvallisuuden lukutaidolla olisi käyttöä

Etelä-Suomen Sanomat 5.10.2017

Presidenttiehdokkaiden turvallisuuspoliittinen keskustelu kauhistuttaa jo etukäteen. Uskottavia ovat vain ne, jotka kehtaavat suoraan torjua Nato-jäsenyyden. Heitä äänestävä tietää, mitä saa.

Kaikki muut ehdokkaat ovat epämääräisiä. Useimmat heistä yrittävät ohittaa ajatuksen Natoon liittymisestä, vaikka se mahdollisuus on kirjattu ties kuinka moneen turvallisuusselontekoon, hallitusohjelmaan ja korkean tason lausuntoon. Sen sijaan he ilmoittavat erilaisin muotiluin, että Nato-jäsenyys ei ole ajankohtainen.  

Jos mahdollisuudeksi ilmoitettu asia todetaan epäajankohtaiseksi, se on mahdoton. Pelkkä ajan kuluminen ei voi muuttaa ei-ajankohtaista asiaa mahdolliseksi. Naton salavastustajat eivät yksilöi, millaiset ajan kuluessa esiintyvät ilmiöt voisivat aiheuttaa tällaisen muutoksen. Selontekoihin kirjoitettu turvallisuuspolitiikan perusrakenne romuttuu, vaikka melkein kaikki ehdokkaat ovat vuosikausia pönäkästi toistelleet sitä liturgisessa kuorossa.

Nato-jäsenyys on mahdollisuus. Tässä ja nyt. Sen kiistäjät haluavat vuosien vierivän jotta saisivat olla ajattelematta ja tekemättä mitään. Tällaisten turvallisuuspoliittisesti uuslukutaidottomien valinta johtotehtäviin olisi kansallinen katastrofi. 

                                            x                    x                    x

Historia tuntee toimijoita, jotka ovat käsitelleet turvallisuusratkaisuja ympäristöä havainnoiden, asetelman muutoksia arvioiden, seurauksia pohtien. He ovat ajan kulumista odottamatta syöttäneet poliittiseen prosessiin ympäristön tilanteesta lukemiaan tietoja ja näkemyksiä, joiden perusteella asioita on muutettu.  

Äärimmäinen esimerkki tästä oli J. K. Paasikivi, joka näin kertyneen tiedon perusteella parissa kuukaudessa ohjasi poliittisen prosessin yya-sopimuksen hyväksymiseen, vaikka kansan syvä enemmistö sitä sydämestään inhosi. Vuosikymmenien kuluessa ihmiset alkoivat ymmärtää vanhan valtiomiehen viisauden ja hyväksyä hänen ratkaisunsa. Ja jotkut taitavat vieläkin rakastaa yya-sopimusta.

Urho Kekkonen oli parhaimpina päivinään Paasikiven tavoin ympäristöä lukemalla toiminut turvallisuusjohtaja. Samoin Mauno Koivisto, joka löi kaikki ällikällä toteuttamalla Pariisin rauhansopimuksen Suomelle hankalien artikloiden yksipuolisen tulkinnan. Siitä kauhistuneet voivat vain haukkoa henkeään, niin viisas veto se oli. Ja Koivisto antoi Suomen EU-jäsenyyden toteutua, vaikka ei siitä pitänyt, ja olisi voinut estää sen.

Myös nykyisessä turvallisuuskeskustelussa on kuultu henkistä liikkuvuutta suosivia ääniä, mutta niiden vaientamiseen on riittänyt pelkkä buuaus. Sauli Niinistö on ainoa presidenttiehdokas, jonka toimissa ja puheissa ajoittain välähtää merkkejä siitä, että reaaliajassa tapahtuneet ympäristömuutokset voivat muuttaa hänen ajatteluaan ja toimintaansa. Niihin on reagoitava heti, tai muuten aika muuttaa mahdollisuudet mahdottomuuksiksi.

Niinistön suuri suosio on mykistävä arvoitus. Tuskinpa se sentään perustuu presidentin osoittaman reagointivalmiuden herättämään ihastukseen. Ehkä vanhalla liturgilla typerrytetty kansa menettänyt kykynsä nähdä, mitä sen silmien edessä tapahtuu.

Niinistö on niin suosittu presidentti, että hänellä on varaa toimia järkevästi, vaikka se olisi epäsuosittua. Hän voisi ehkä saada parlamentaarisen päätöskoneiston ymmärtämään, millaisessa maailmassa nyt eletään, ja mitä siitä seuraa. Sen oivaltaminen on turvallisuuspolitiikan ydin. Kotikylän vaalitaktiikan näpertelyllä ei ole sijaa tässä pohdinnassa.

Turvallisuudesta päättävät kansanäänestyksessä valtakirjansa saanut presidentti, suhteellisessa vaalissa valittu eduskunta ja eduskunnan luottamusta nauttiva hallitus. Mikään ei voi olla demokraattisempaa kuin näiden kolmen yhteistyössä tehty päätös.    

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti