Etelä-Suomen
Sanomat 5.10.2017
Presidenttiehdokkaiden
turvallisuuspoliittinen keskustelu kauhistuttaa jo etukäteen. Uskottavia ovat
vain ne, jotka kehtaavat suoraan torjua Nato-jäsenyyden. Heitä äänestävä
tietää, mitä saa.
Kaikki
muut ehdokkaat ovat epämääräisiä. Useimmat heistä yrittävät ohittaa ajatuksen
Natoon liittymisestä, vaikka se mahdollisuus on kirjattu ties kuinka moneen
turvallisuusselontekoon, hallitusohjelmaan ja korkean tason lausuntoon. Sen
sijaan he ilmoittavat erilaisin muotiluin, että Nato-jäsenyys ei ole
ajankohtainen.
Jos mahdollisuudeksi
ilmoitettu asia todetaan epäajankohtaiseksi, se on mahdoton. Pelkkä ajan
kuluminen ei voi muuttaa ei-ajankohtaista asiaa mahdolliseksi. Naton
salavastustajat eivät yksilöi, millaiset ajan kuluessa esiintyvät ilmiöt voisivat
aiheuttaa tällaisen muutoksen. Selontekoihin kirjoitettu turvallisuuspolitiikan
perusrakenne romuttuu, vaikka melkein kaikki ehdokkaat ovat vuosikausia pönäkästi
toistelleet sitä liturgisessa kuorossa.
Nato-jäsenyys
on mahdollisuus. Tässä ja nyt. Sen kiistäjät haluavat vuosien vierivän jotta
saisivat olla ajattelematta ja tekemättä mitään. Tällaisten turvallisuuspoliittisesti
uuslukutaidottomien valinta johtotehtäviin olisi kansallinen katastrofi.
x x x
Historia
tuntee toimijoita, jotka ovat käsitelleet turvallisuusratkaisuja ympäristöä
havainnoiden, asetelman muutoksia arvioiden, seurauksia pohtien. He ovat ajan
kulumista odottamatta syöttäneet poliittiseen prosessiin ympäristön tilanteesta
lukemiaan tietoja ja näkemyksiä, joiden perusteella asioita on muutettu.
Äärimmäinen
esimerkki tästä oli J. K. Paasikivi, joka näin kertyneen tiedon perusteella parissa
kuukaudessa ohjasi poliittisen prosessin yya-sopimuksen hyväksymiseen, vaikka
kansan syvä enemmistö sitä sydämestään inhosi. Vuosikymmenien kuluessa ihmiset
alkoivat ymmärtää vanhan valtiomiehen viisauden ja hyväksyä hänen ratkaisunsa.
Ja jotkut taitavat vieläkin rakastaa yya-sopimusta.
Urho
Kekkonen oli parhaimpina päivinään Paasikiven tavoin ympäristöä lukemalla toiminut
turvallisuusjohtaja. Samoin Mauno Koivisto, joka löi kaikki ällikällä
toteuttamalla Pariisin rauhansopimuksen Suomelle hankalien artikloiden
yksipuolisen tulkinnan. Siitä kauhistuneet voivat vain haukkoa henkeään, niin
viisas veto se oli. Ja Koivisto antoi Suomen EU-jäsenyyden toteutua, vaikka ei
siitä pitänyt, ja olisi voinut estää sen.
Myös nykyisessä
turvallisuuskeskustelussa on kuultu henkistä liikkuvuutta suosivia ääniä, mutta
niiden vaientamiseen on riittänyt pelkkä buuaus. Sauli Niinistö on ainoa
presidenttiehdokas, jonka toimissa ja puheissa ajoittain välähtää merkkejä
siitä, että reaaliajassa tapahtuneet ympäristömuutokset voivat muuttaa hänen ajatteluaan
ja toimintaansa. Niihin on reagoitava heti, tai muuten aika muuttaa
mahdollisuudet mahdottomuuksiksi.
Niinistön
suuri suosio on mykistävä arvoitus. Tuskinpa se sentään perustuu presidentin
osoittaman reagointivalmiuden herättämään ihastukseen. Ehkä vanhalla liturgilla
typerrytetty kansa menettänyt kykynsä nähdä, mitä sen silmien edessä tapahtuu.
Niinistö
on niin suosittu presidentti, että hänellä on varaa toimia järkevästi, vaikka
se olisi epäsuosittua. Hän voisi ehkä saada parlamentaarisen päätöskoneiston
ymmärtämään, millaisessa maailmassa nyt eletään, ja mitä siitä seuraa. Sen
oivaltaminen on turvallisuuspolitiikan ydin. Kotikylän vaalitaktiikan
näpertelyllä ei ole sijaa tässä pohdinnassa.
Turvallisuudesta
päättävät kansanäänestyksessä valtakirjansa saanut presidentti, suhteellisessa
vaalissa valittu eduskunta ja eduskunnan luottamusta nauttiva hallitus. Mikään
ei voi olla demokraattisempaa kuin näiden kolmen yhteistyössä tehty päätös.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti