Kolumni 11.7.2019: VIRO SAA LAULUSTA VOIMAA

Etelä-Suomen Sanomat 11.7.2019

 Virolaiset kokoontuivat taas Tallinnan laulukentälle juhlimaan uljasta perinneaarrettaan. Nämä laulujuhlat ovat pitkälle toistasataa vuotta ilmaisseet hienostuneesti kansallista vastarintaa kansallisuuden sortoa vastaan. Näitä sortajia on ollut monia, mutta meidän sukupolvemme muistavat, miten laulava vallankumous aloitti muutoksen kohti Viron uutta itsenäisyyttä.   

Baltian maat ja Viro varsinkin olivat neuvostoaikaisen valtarakenteen kannalta aatteellisesti epäluotettavia. Suomen televisio näkyi Pohjois-Virossa. Siellä tiedetiin maailman tapahtumista ja läntisestä elämäntavasta enemmän kuin neuvostoihmiset muualla imperiumissa.

Viron vaimea kapina alkoi 1980-luvun lopulla saada kansanliikkeen muotoja. Tallinnan laulujuhlat oli virolaisen identiteetin ainoa ilmentymä, jota neuvostovallan oli pakko sietää. Se ei voinut estää ihmisiä kävelemästä isolle kentälle. Miehittäjät ymmärsivät peruuttaa panssarivaununsa sivukaduille näkymättömiin, kun kansakunta oli menossa laulamaan yhdessä.

Parhaimmillaan 300 000 ihmistä, ko­koontui Tallinnan laulukentälle laulamaan kiellettyjä kuo­rolauluja ja kuuntelemaan isänmaallisia pu­heita. Tällaisessa tilaisuu­dessa syksyllä 1988 lausuttiin ensimmäistä kertaa jul­ki ajatus Vi­ron itsenäisyyden elvyttämisestä.

Virolaiset hankkivat nokkelalla vastarinnallaan henkisen yliotteen neuvostovallasta. Kansanliikkeen edustaja yllätti viranomaiset livauttamal­la suoran TV-keskustelun vii­meisellä sekunnilla ilmoille, että Virossa voisi toimia kommunistipuolueen rinnalla myös laillinen oppositio.

Kun viranomaiset ilmoittivat uuden kansalliskirjaston säh­köistyksen viivästyvän kaapeloinnista aiheutuvien lii­kennejärjestelyjen takia, kansanrintaman lapiomiehet kaivoivat kilometrin mittaisen kaapeliojan yh­dessä yössä.

Olin Tallinnassa työasioissa juhlapäivänä, jonka tilaisuuksissa muisteltiin Siperiaan karkotetuilla virolaisilla lastattujen tavarajunien lähtöä pitkälle matkalle 1940-luvun lopulla. Pääsin isäntieni kanssa tätä historiaa muistavaan isänmaallisuutta tihkuvaan juhlaan.  

Siihen aikaan itsenäisen maan sini-musta-valkoinen lippu ei saanut näkyä Neuvosto-Viron julkisilla paikoilla. Niinpä kaunottaret kansallispuvuissaan toivat elävillä kynttilöillä valaistulle lavalle kolme yksiväristä lippua. Sinisen, mustan ja valkoisen. Kaikki itkivät, luultavasti minäkin.  

 x                    x                    x

Presidentti Mauno Koivisto kertoo muistelmissaan olleensa 1965 virallisena vieraana Viron neuvostotasavallan 25-vuotisjuhlassa, joka huipentui Tallinnan laulujuhlien päätöstilaisuuteen. Sen lopuksi juhlakuoro ja kentän täyttävä väki kajauttivat Viron epävirallisen kansallislaulun ”Mu isamaa on minu arm”. Kaikki muut nousivat seisomaan, mutta kunniavieraat istuivat, koska Neuvostoliiton presidentti Anastas Mikojan ei noussut. Koivisto muistelee: ”Se oli nolo tilanne.”  

Koivisto pystyi presidenttinä ollessaan kuittaamaan tämän nolouden. Opetusministeriö oli 1989 alkanut verkostoitua Viron itsenäisyysliikkeen kanssa, ja ministeri Anna-Liisa Kasurinen haki poliittista tukea presidentiltä. Hän sai kannustusta koivistilaiseen tyyliin: ”Kyllä kulttuurin nimissä voi harrastella aika paljon.”  

Siitä alkoi mediahiljaisuuden suojassa toteutettu Viron avustamistyö, jonka valtiollisesti tärkeimmät sektorit koskivat lainsäädännön uudistusta, upseerikoulutusta ja maatalouden modernisointia.