Kolumni 16.5.2019: UMPIKUJAAN JA SIITÄ ULOS

Etelä-Suomen Sanomat 16.5.2019

Kukaan puoluejohtaja ei kai koskaan ole saanut johdettavakseen eduskunnan suurinta puoluetta niin heikolla vaalituloksella ja pienellä eduskuntaryhmällä kuin Antti Rinne. Edellisessä eduskuntavaalissa hänen johtamansa SDP:n ääniosuus oli vielä huonompi kuin nyt, ja sillä tuloksella SDP oli eduskunnan neljänneksi suurin. Rinne on johtanut puolueensa kaksi kertaa eduskuntavaaleihin. Niiden tulokset ovat SDP:n 112-vuotisen historian huonoimmat.

Voi olla vaikeaa kuvitella kummallisempaa poliittista logiikkaa kuin keskustan menettely. Sen vaaliulos oli historiallisessa jatkumossa yhtä hirveä kuin SDP:n. Tavanomainen viisaus on saanut jo tätä pienemmänkin tappion kärsineen puolueen luikkimaan oppositioon. Sieltä on sitten mukava huudella hallituksen rumista, mutta välttämättömistä päätöksistä, samoin kuin uusi hallituspuolue teki oppositiossa ollessaan.

Mutta keskusta riensikin lippu puolitangossa hulmuten lohduttamaan vaalitulosta murehtivia sosiaalidemokraatteja. Kohtalotoveria ei jätetä. Molempien puolueiden johdoissa tiedetään, että hallitusvastuu miltei missä tahansa tilanteessa vie kohti vaalitappiota. Nyt nämä kaksi suurtappion kärsinyttä kerjäävät yhdessä vielä lisää sitä samaa, mitä jo nyt saivat.

Rinteellä tosin ei ole valinnan varaa. Pääministeriksi ryhtymien
hänen tilanteessaan on parlamentaarisen peruslogiikan sanelema pakko. Mutta keskusta järjesti melkein hirtehisen teatterikuvaelman osoittaakseen, miten se vastuuntuntoa puhkuen teki poliittisen logiikan vastaisen ja vielä entistäkin kurjempaa kohtaloa enteilevän päätöksen.

Kolmas hallitusneuvotteluihin tähtäävän ponnistuksen kummallisuus on Rinteen valitsema marssijärjestys. Ensin yleistä hyvää innokkaasti haluavat neuvottelijat houkutellaan keksimään kaikki mahdolliset vaalisataset ja muut namut. Hetken aikaa se saavat nautiskella siitä, mitä kaikkea ihminen voikaan unelmoida. Ja sitten taloustietäjät tyhjentävät koko toiveiden tynnyrin tunkiolle. Tällaisilla askelmerkeillä ohjattu hallitusohjelman valmistelu on jo etukäteen tuomittu epäonnistumaan.

Kohtuullinenkin ilmastopoliittinen linjaus nielisi rahaa enemmän kuin sitä on. Keskustan pitämiseksi hyvällä mielellä SDP joutuu ehkä suostumaan maakuntahallintoon, mutta muille se tuskin käy. Metsänhakkuiden rajoittaminen on samanlaista aatteella ylvästelyä kuin oli ydinvoiman vastustaminen aikoinaan. Ja vihreät voivat valita minkä tahansa muunkin tempun rysäyttääkseen kasaan hallitusneuvottelijan kokoon harsiman himmelin.

Rinne ei sentään voi vanhasta tottumuksesta komentaa osapuolia kolmikantaan tai uhata lakolla. Hänellä ei ole enää pelimerkkejä. Tarvitaan uusi erä, ja olisi Jussi Halla-ahon vuoro yrittää. Mutta miten kaiken vaalitaistelussa nähdyn jälkeen voisi syntyä puoluerypäs, jonka tavoitteena olisi perussuomalaisen johtama hallitus? Ja haluaako Halla-aho sitä itsekkään? On riittävästi näyttöä siitä, mitä tapahtuu hallitusvastuuseen joutuville populisteille.

Jäljelle jää populismia vastustavien puolueiden yhteishallitus. On vaikea kuvitella sen pääministeriksi muuta kuin suurimman puolueen puheenjohtajaa, olkoon vaikka kuinka hiuksenhienosti suurin. Antti Rinteellä on parlamentaarinen pakko edes yrittää uudestaan talouden ja yhteiskunnan arkitodellisuudesta ylöspäin ponnistavin eväin.

Uusi kuvio vaatisi keräämään SDP:n ja kokoomuksen pitkän kaupanhieronnan tulokset roskakorista takaisin neuvottelupöydälle. Kuvio ei olisi huono. Suomi asettuisi näyttävästi eurooppalaiseen rintamaan, joka torjuu populismin ja keskittyy todellisuuden hallintaan klassisen parlamentarismin menetelmillä.