Kolumni 4.4.2019: EDUSTAJAN EVÄÄT

Kansanedustajan älylliset eväät

Etelä-Suomen Sanomat 4.4.2019

Puolueiden ja eduskuntaehdokkaiden kauneuskilpailu on kiihkeimmillään. Se, joka lupaa komeimmin, arvelee saavansa parhaiten ääniä, ja voi hyvinkin päätyä kansanedustajaksi, jotkut sitä kautta ministeriksi ja joku jopa pääministeriksi. Näin toimii demokratia, mutta sääli sanoa, se toimii väärin perustein. Mitä enemmän ehdokas kehtaa luvata, sitä varmemmin lupaus ei täyty.

Perustuslain mukaan kansanedustaja käyttää lainsäädäntövaltaa. Hän on siis vallan keskiössä, mutta silti hänen vaikutusvaltansa on käytännössä todella pieni. Ysikään kansanedustaja ei pysty toteuttamaan yhtäkään vaalikampanjassa lupaamaansa asiaa niin, että voisi sanoa tehneensä sen itse ja yksin.

Edes pääministeriksi päätyvä suuren puolueen puheenjohtaja ei luultavasti pysty toteuttamaan antamaansa vaalilupausta sellaisenaan. Enemmistöhallituksenkin pääministeripuolue joutuu hallitusneuvotteluissa käymään kauppaa niin monen suuntaan, että kirkas vaalilupaus muuttuu harmaan arkiseksi politiikaksi.

Mitä hulppeammin ehdokas kuvaa tulevia yhteiskunnallisia sankaritekojaan sitä enemmän on syytä epäillä, onko pussissa puhtaita jauhoja tai jauhoja ollenkaan. On vaikea nimetä lähihistoriasta yhdenkään kansanedustajan lainsäädännöllistä yksilösuoritusta, joka erottuisi poliittisesta taustahälystä.

Kansanedustajan työ tapahtuu parlamentin virallisissa toimielimissä ja tilanteiden mukaan syntyvissä puolueen sisäisissä tai puoluerajat ylittävissä yhteistyöryhmissä, siis valiokunnissa ja samanmielisten edustajien yhteistyössä.

Siinä toimessa voi menestyä vain sellainen edustaja, joka tietää kokemuksen tai opiskelun perusteella, miten valtionhallinto ja kansantalous toimivat, ja ymmärtää, miten niihin voi vaikuttaa. Pelkällä poliittisella kikkailulla ei pitkälle pötkitä, eikä varsinkaan pöyhkeilyllä. Siinä työssä onnistumiseen tarvitaan sosiaalista kyvykkyyttä saada eri taustoilta tulevat ihmiset ponnistelemaan samaan suuntaan heitä yhdistävissä asioissa.

Tällainen ihminen olisi melkein pyhimys, ja sellaiset taitavat olla harvinaisia vaaliehdokkaiden joukossa. Mutta eduskunnassa on ollut, ja on varmaan seuraavassakin eduskunnassa ihmisiä, jotka poliittiseen työhön heittäydyttyään ja siinä vuosikaudet puurrettuaan ovat kehittäneet joitakin tuon tapaisia työtapoja, ja menestyneet. 

Kun sellaisia hahmoja yrittää etsiä ehdokkaiden joukosta, ensimmäiseksi pelistä putoavat lipevimmät lupaajat. Sen sijaan poliittista kokemusta hankkineiden saavutusten esittely voi paljastaa kehityskykyisiä hahmoja.

Vaikein ja kiinnostavin tehtävä on yrittää tunnistaa muualla kuin politiikassa kunnostautuneita ihmisiä, joista voisi olla hyötyä myös politiikassa. Ylenmääräinen demokraattisuus on kehittänyt vinoilevaa väheksyntää yliopistoissa opiskelleita kohtaan. Me kun kuulemma olemme teoriaherroja. Pystymetsästä tullet luonnonlahjakkuudet voivat kyllä olla tehokkaita, mutta myös tavoitteellinen opiskelu tuottaa käyttökelpoista poliittista energiaa.

Oppialasta riippumatta kaikki yliopistollinen koulutus opettaa, miten tietoa hankitaan, kuinka siitä tiivistetään erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja, ja miten niiden kelpoisuutta arvioidaan järkiperäisesti. Kansanedustaja toimii täsmälleen tällaisen prosessikaavion mukaan, jos hän ponnistelee tosimielessä lainsäädäntötyössä eikä vain paistattele julkisuuden loisteessa. 

Demokratian suurin kriisi syntyy siitä, että kansanedustajan kannukset voi hankkia myös vihapuheella, ja pahantahtoisuuden lietsonnalla. Mielipidemittausten kärkisijoille niillä pääsee helposti, mutta ne ovat kevyttä evästä tuloksellisuuteen pyrkivässä kansallisesti tärkeässä eduskuntatyössä.