Kolumni 4.5.2017: Ruotsalainen noutopöytä

Etelä-Suomen Sanomat 4.5.2017

Ulkopoliittinen instituutti on julkaissut ruotsalaisen FOI-tutkimuslaitoksen johtajistoon kuuluvan Robert Dalsjön arvion Ruotsin puolustusajattelusta. (FIIA Working Paper 94/2017) Ruotsi on jättäytynyt turvallisuuskartan harmaalle vyöhykkeelle. Raportin kuvaus naapurin sielunelämästä on mielenkiintoinen, sillä Suomelle on käynyt samoin. Ja samanlaisesta syystä.

Ruotsin tiivis kytkentä länteen, Venäjän sotilaallinen aktivoituminen ja Ruotsin puolustuskyvyn itse aiheutettu romahdus ovat luonet tarpeen liittoutua. Porvarileirin neljä puoluetta kannattavat Nato-jäsenyyttä, mutta joidenkin jäsenkunnassa on epäröintiä. Sosiaalidemokraatit haraavat vastaan kuten aina ennenkin.

Ruotsi ei tunne tarvetta sopeutua pahaan maailmaan, sillä puolueettomuus on varmistanut sille 200 vuoden rauhan. Kansallinen identiteetti rakentuu sen varaan, että näin elämä jatkuu, eikä muuta tarvita.

Ruotsin turvallisuusajattelu perustuu smörgåsbord-periaatteeseen. Voileipäpöydässä kaikki herkut ovat tarjolla, mutta vain parhaat palat valitaan. Puolueettomuudella voi poseerata, vaikka ei olisikaan ihan oikeasti puolueeton. Maailman pahuudesta voi moralisoida, jos taustalla on lännen salattu tuki melkein kuin kylmän sodan aikana.

Näistä elementeistä syntyy Ruotsin puolustusministeri Peter Hultqvistin oppi. Siihen kuuluvat tiukka linja Venäjää kohtaan, hyökkäystä ennalta estävä puolustuskyky, Nato-jäsenyyden torjunta ja yhteistyö Suomen, Pohjoismaiden ja Yhdysvaltain kanssa. Voileipäpöydästä voi poimia kaikkiin tilanteisiin sopivat herkut. Sen antimien valinta ei sitouta mihinkään, mutta ei myöskään takaa mitään.

                                            x                    x                    x

Suomi on Ruotsin tavoin viivytellyt sopeutumistaan uuteen ympäristöön, mutta sillä ei ole yhtä komeaa perustetta kuin Ruotsilla. Suomi oppi yya-aikana, että Kremlin johdolle ei pidä aiheuttaa mielipahaa. Tämä pelko elää edelleen, ja on suomalaisille samanlainen muutosvastarintaa vahvistava tekijä kuin puolueettomuuden ylevä perinne ruotsalaisille. Suomalaisten halu käyttäytyä hyvin myös huonosti köyttäytyvää kohtaan on miellyttävä ominaisuus, mutta voimapolitiikan ja militarismin luomissa olosuhteissa se ei välttämättä lisää turvallisuutta.  

Presidentti Sauli Niinistön turvallisuusnäkemys on klassista reaalipolitiikkaa, toisin kuin Hultqvistin oppi. Hän sanoi veteraanipäivän puheessaan Lahdessa: ”Vahvat puolustusvoimamme tarkoittavat, että kynnys tänne väkisin tulemiseen on korkea. Toisaalta olemme samalla myös houkutteleva kumppani yhteistyölle.” Samantapaisen ajatuksen hän esitti jo viime kesän Kultaranta-keskustelun avauspuheessa.

Mutta ei siinä kaikki. Suomalaisessa kattauksessa on ruotsalaisen noutopöydän alkupala-antimien lisäksi tarjolla myös pääruoka. Suomi pitää avoinna mahdollisuutta liittyä Natoon. Sitä vaihtoehtoa Ruotsi ei ole näkevinään.

Dalsjö toteaa tämän omalla tavallaan, ja se sävähdyttää. Hän kuvaa, miten Suomi on taitavasti ja oikean aikaan vaihtanut geopoliittista asemaa, esimerkiksi 1944, kun se irtautui toisesta maailmansodasta ja 1990 kun se tulkitsi Pariisin rauhansopimuksen ehtoja omaksi edukseen. Dalsjö lopettaa raporttinsa varoitukseen: ”Ruotsalaiset luulevat päässeensä johtoon kilpajuoksussa Washingtoniin, mutta kannattaa ottaa huomioon sekin mahdollisuus, että heidät ohitetaan.”

Suomi ei varoittanut etukäteen yllätyksistään 1944 ja 1990. Sitä ei tehnyt Ruotsikaan 1990 ottaessaan suunnan kohti Euroopan unionin jäsenyyttä. Suomi oli vähällä jäädä kuin nalli kalliolle.

Historia ei välttämättä toista itseään, mutta silti on ehkä hyvä muistaa, että sekä Ruotsilla että Suomella on menneisyydessään merkittäviä äkkiliikkeitä ilman ennakkovaroitusta.