Kolumni 18.5.2017: Matala profiili suojasi Koiviston linjaa

Etelä-Suomen Sanomat 18.5.2017

Presidentti Mauno Koiviston presidenttiys huipentui päätösten ruuhkaan syyskuun 1990 ja seuraavan vuoden alkusyksyn välisenä aikana. Silloin tapahtui kolme suurta asiaa, joissa oli historian ison pyörän huminaa: Pariisin rauhansopimuksen tulkinta, Baltian maiden iuuden tsenäisyyden tunnustaminen ja linjavalinta kohti Euroopan unionia. Yksi niistä tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, kaksi vaivalloisesti. Mutta kaikkien taustana oli vahva ajatustyö ja herkkä tilannetaju

Rauhansopimuksen tulkinta perustui siihen logiikkaan, että Saksan dramaattisen yhdistymisen Suomelle tarjoamat edut oli varmistettava nopeasti, eikä päätöstä pitäisi perustella välttämätöntä laveammin.   

Sopimustulkinta oli Koiviston presidenttikausien tärkein turvallisuuspoliittinen rakenneratkaisu. Se vapautti Suomen toisen maailmansodan viimeisestä jäänteestä ja painostavasta yya-sopimuksesta. Se osoitti suomettumisen merkkejä tähystäville läntisille tarkkailijoille, että täällä pystyttiin nopeisiin ja itsenäisiin päätöksiin suurissa perusasioissa. Niihin eivät vaikuttaneet muut näkökohdat kuin suomalaisten arvio omasta edustaan.

Näin loppui Suomen kylmä sota. Koiviston sankarityön kauneus oli siinä, että se tapahtui Suomen omasta tahdosta, ja huolimatta Neuvostoliiton vastaan haraamisesta. Suomi vapautui yya-sopimuksen kahleesta siksi, että se itse päätti niin, eikä siksi, että sopimuksen toinen oaspuoli raukesi olemattomiin.

                                            x                    x                    x

Suhtautuminen loppukesällä 1991 itsenäisyytensä uudistaneeseen Viroon oli kylmän sodan jälkeisen ajan ainoa asia, jossa yleinen mielipide osoitti avoimesti tyytymättömyyttä Koiviston toimintaan.

Hänen julkisesti nuiva suhtautumisensa Viron itsenäistymispyrkimyksiin oli samanlainen todellisten ajatusten naamioverkko kuin aikoinaan oli presidentti J. K. Paasikiven osoittama suopeus yya-sopimusta kohtaan, vaikka hän inhosi ja pelkäsi sitä.

Neuvostoliiton ei-toivottujen reaktioiden ennalta torjumiseksi oli viisasta peittää todelliset ajatukset. Tämä diplomatian perussääntö johti Paasikiven puhumaan myönteisetsi mielestään kielteisestä yya-sopimuksesta, ja Koiviston olemaan julkisesti töykeä hyvänä pitämälleen Baltian maiden itsenäistymiselle. Sellaista käytöstä tarvitaan joskus reaalipolitiikassa. Useimmat suomalaiset oppivat tämän ylistäessään yya-sopimusta kylmän sodan aikana.

Kun aika oli kypsä, Koivisto asettui täysin voimin tukemaan Baltian maiden uutta itsenäisyyttä.

                                            x                    x                    x

Koivisto seurasi keskustelua Euroopan integraatiokehitykseen osallistumisesta aluksi etäältä ja pikemminkin jarrutellen kuin pohdiskellen. Suunta muuttui alkusyksyllä 1991 Neuvostoliiton konservatiivikommunistien vallankaappausyrityksen jälkeen. Hallitus alkoi vimmatusti pohjustaa väylän avaamista kohti Europa unionin jäsenyyttä ja Koivisto seurasi katseella.

Presidentti hyväksyi jäsenhakemuksen, mutta ei asettunut johtamaan neuvotteluprosessia edestä vaan valvoi sitä taustalta. Matala profiili johtui EU-jäsenyyden syvimmästä sisällöstä. Vaikka unioni ei antaisi turvatakuita, siihen kuuluminen olisi turvallisuutta parantava yleinen olosuhde.

Koiviston tilannearviossa tämä turvallisuuspoliittinen tausta vaikutti kaikkein voimakkaimmin unioniin liittymisen puolesta, ”mutta tätä ei minusta saa mennä julkisuuteen sanomaan”. Jos jäsenyyden turvallisuusvaikutukset otettaisiin puheeksi, ja jäsenyys ei toteutuisikaan, Suomen asema heikentyisi. 

EU-jäsenyys vähensi ratkaisevasti Suomen riskiä joutua poliittisen ahdistelun tai sotilaallisen uhan kohteeksi. Se suojasi Suomena Venäjältä. Tämä oli niin tärkeä asia, että sen toteutumista ei saanut  vaarantaa itsestäänselvyyden ääneen sanomisella.