keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Kolumni 23.3.2017: Yleissitovuus on umpisolmu

Etelä-Suomen Sanomat 22.3.2017

Kolmikanta ei ole vielä purkautunut, mutta lamautunut se jo on. Isolla väännöllä voidaan tehdä suurikin sopimus, mutta sen toteuttamisesta ei ole takeita. Vanha uho voittaa uudistushalun. Keskusliitot reagoivat paniikissa miten mikäkin.

Työnantajapuoli vetäytyy taistelukentältä, koska siellä ei voi enää saada mitään aikaan. Sen järjestöt osoittavat tarpeettomuutensa. Palkansaajapuoli yrittää pakkomielteisesti ryhmittyä entistä mahtavammiksi jättiliitoiksi. Sen tien päässä on elefanttien hautuumaa.

Tulopoliittiset kokonaisratkaisut ovat jääneet historiaan. Nyt vannotaan liittosopimusten ja yleissitovuuden nimiin. Jos lopultakin on uskottu, että pitävä ote todellisuudesta ei ole saavutettavissa keskusliittojen tasolla, mihin perustuu se kuvitelma, että liittotasolta se voisi löytyä? Jos yksi järjestötaso ei toimi, miten saman rakenteen toinen taso voisi toimia?

Jäljelle jää yritystaso. Käytännössä se tarkoittaa ja yleissitovuuden purkamista ja paikallista sopimista. Nämä saatanalliset säkeet ovat järjestökoneen kouluttamalle sukupolvelle törkeämpiä solvauksia kuin pahimmatkaan kirosanat.  

Paikallista sopimista on kuitenkin kaikesta päätellen harrastettu jo pitkään vähin äänin yrityksen ja erehdyksen periaatteella. Edes ammattiliittojen yleisviisaus ei voi estää järjen käyttöä.

                                            x                    x                    x

Suomalaisen liturgian mukaan yleissitovuuden purkaminen tuomitsisi palkansaajat ikuiseen kadotukseen ja veisi kansantalouden tuhon tielle. Tämä suuri viisaus ei ilmeisesti ole tavoittanut Ruotsia, Britanniaa eikä Tanskaa. Ne näyttävät tulevan ihan kohtuullisesti toimeen ilman yleissitovuutta. Uuden rakenteen kehittäminen ei välttämättä olisi niin kauhea asia kuin vanhan rakenteen sinetinvartijat julistavat.

Yleissitovuus on ammattiyhdistysliikkeen syliin vahingossa tupsahtanut iso kasa ylimääräistä valtaa, jonka saadakseen sen ei ole tarvinnut tehdä mitään. Se on tykästynyt tähän onnenkantamoiseen niin kovasti, että kukaan ei uskalla ottaa sitä pois. 

Suomessa voi olla jopa 50 000 yritystä, joita yleissitovuus pitää pakkopaidassaan. Järjestöt ovat ottaneet ehkä 250 000 järjestäytymätöntä palkansaajaa komentoonsa, vaikka he ovat liittojen jäsenyydestä kieltäytymällä osoittaneet, että järjestöillä ei ole oikeutta neuvotella heidän puolestaan. Mutta liitot tekevät mitä tahtovat. Normaalissa kielenkäytössä sanottaisiin, että ne öykkäröivät, mutta työmarkkinakulttuurissa se on järjestörakenteen kruununjalokiven loistetta.

Ammattiliittojen johtajilla on tapana ottaa hurskas ilme, ja vakuuttaa haluavansa vain hoitaa asiat sopimalla. Mutta kyllä sekin on sopimista, kun henkilöstö ja yritys päättävät keskenään jotakin. Ihmisten välinen sitoutumien yhteisiin tavoitteisiin voi olla hienompikin asia kuin jättijärjestöjen asemavaltuutettujen johtajien taktinen huutokauppa liittojen eduista ja etujen hinnoista.  

On mahdoton kuvitella, että vuosikymmeniä ammattiliittojen komennossa kouliintuneet palkansaajaveteraanit olisivat avuttomia tumpeloita jos heitä vastapäätä neuvottelupöydässä istuisivatkin liittotoimitsijoiden sijasta työnantajan edustajat.

Silti yleissitovuuden loppua on vaikea kuvitella ennen kuin ammattiyhdistysliike on läkähtynyt omaan mammuttitautiinsa. Se aika voi olla lähempänä kuin huomaammekaan. Nyt on jo ensimmäisiä merkkejä siitä, miten jättimäiset järjestöt alkavat tukehtua omaan massaansa ja hoitavat hengenahdistusta kehittämällä lisää massaa. 

Ei voi olla mahdollista, että Suomen ammattiyhdistysliike olisi muuttumattomuuden ikuinen majakka muutoksen meressä. Neuvostoliittokin pystyi sinnittelemään pitkään menneisyyden monumenttina, mutta loputa sekin vaan romahti. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti