KEKKOSEN NAAMIO PUTOAA

Kanava 7/2023 ss, 25-31

Nootti muutti kaiken

Kekkonen aloitti vuoden 1962 presidentinvaaliin valmistautumisen kesällä 1959, ja teki sen ennenkuulumattomalla tavalla. Hän pyysi Kremliä tukemaan uudelleenvalintaansa vuoden 1962 presidentinvaalissa. Epävirallisia keskusteeluja neuvostojohdon tuesta Kekkoselle oli käyty jo tätä ennen, mutta tämä loi uuden tilanteen.  Kekkosen sai elokuussa Neuvostoliiton suurlähetystön kautta vastauksen. Hän merkitsi sen päiväkirjaansa: ”Mitä tahansa pyydän, he tulevat sen täyttämään”. 

Vaalitilanne kärjistyi keväällä 1961. Sosiaalidemokraatit ja Kokoomus yhdistivät voimansa Kekkosen kaatamiseksi. Ne kutsuivat oikeuskansleri Olavi Hongan yhteiseksi presidenttiehdokkaakseen. Kekkosella oli vastaveto valmiina.  Hän päätti hajottaa eduskunnan alkuvuodesta 1962 niin, että kilpailijaleirin poliitikot joutuisivat vaalikentille, juuri ennen presidentin valitsijakokouksen alkua. Kekkonen kertoi suunnitelmansa jo seuraavana päivänä Neuvostoliiton suurlähetystön edustajille. Hän seurasi kiinteämmin kuin vain katseella, miten vaaliasetelma hahmottui Kremlissä.

Suojelupoliisin lähteiden mukaan Neuvostoliiton kommunistipuolueen puheenjohtaja Nikita Hruštšov oli lokakuun lopulla 1961 NKP:n puoluekokouksen yhteydessä kertonut suomalaisille kommunisteille valmisteilla olleesta nootista, ja antanut heille mahdollisuuden vaikuttaa sen Suomea koskevaan lausumaan.

Samaan aikaan kun SKP:n johtajat olivat Moskovassa kuulemassa Hruštšovin tietoja tulevasta nootista, Kekkonen oli valtiovierailulla Yhdysvalloissa ja keskusteli Washingtonissa kollegansa kanssa. Presidentti John F. Kennedy sanoi olettavansa, että yya-sopimuksen soveltaminen olisi tuskin ajankohtaista Berliinin kriisistä huolimatta.

Keskustelua tulkkasi presidentin seurueen tiedottajana toiminut Max Jakobson. Hän kertoo Kekkosen vastanneen arvoituksellisesti: ”Emme halua mennä tapahtumien edelle, mutta tunnemme asemamme perustan”. Tässä keskustelussa sen tarkoitus jäi hämäräksi. Nyt kun taustat tunnetaan, näyttää siltä, että Kekkonen piti Neuvostoliiton konsultaatiovaatimusta mahdollisena jo ennen nootin tuloa, mutta varmaa tietoa hänellä ei ollut, Moskovassa olleet kommunistit tiesivät nootista enemmän kuin Kekkonen Washingtonissa.

Nootin tullessa Kekkonen oli seurueineen Yhdysvaltain-vierailun virallisen osuuden jälkeen lomailemassa Havaijilla. Seurueen ollessa uimarannalla paikallinen turvamies haki Jakobsonin puhelinkoppiin. Soittaja oli Suomen Tukholman-suurlähettiläs Ralph Enckell, joka oli saanut nootin tekstin Helsingistä. Hän luki sen Jakobsonille, joka esitti Kekkoselle ja hänen seurueelleen korvakuulolta tekemänsä yhteenvedon nootin pääsisällöstä.

Konsultaatio olisi kytkenyt Suomen Varsovan liiton sotilasorganisaatioon, ja neuvotteluista kieltäytyminen olisi Kremlissä tulkittu Suomen asettumiseksi Naton puolelle. Sekä toimiminen että toimimattomuus olisi kaatanut Suomen turvallisuuspolitiikan korttitalon. 

Rauhallisen kulissin takana kiehui. Kekkonen oli katkera Kremlille hänen Yhdysvaltain-vierailunsa hienojen tulosten tuhoamisesta. Yhtä kiukkuinen hän oli länsivalloille siitä, miten röyhkeästi ne käyttivät Suomea kylmän sodan pelinappulana.

Kotia kohti lentäessään Kekkonen oli pessimistinen ja synkkä, mutta tilanne muuttui nopeasti Helsinkiin paluun jälkeen. Presidentti oli päättäväinen ja ripeä. Hän sanoi radio- ja televisiopuheessaan työskentelevänsä viimeiseen hengenvetoon asti Suomen puolueettomuuspolitiikan hyväksi, sillä siihen sisältyi hänen ”valtiollisen työskentelynsä paras osa”. 

Presidentti ilmoitti ulkoministeriölle, että noottiin ei vastata nootilla. Siellä valmistui muistio, jonka otsikko oli ”Torjunnan päälinja”. Sen mukaan olisi vältettävä keskustelua sodan uhasta, sillä sen myöntäminen olisi johtanut yleisesikuntaneuvotteluihin, leimannut Naton hyökkääjäksi ja tuhonnut Suomen mahdollisuudet puolueettomuuteen. Se olisi antanut Neuvostoliitolle avoimen valtakirjan lisävaatimuksien esittämiseen.  

Ulkoministeri Ahti Karjalaisen keskustelu ulkoministeri Andrei Gromykon kanssa Moskovassa osoitti, että nootin päätavoitteena oli varmistaa Kekkosen voitto presidentinvaaleissa. Se oli Kremlin vastaus Kekkosen avunpyyntöön, jonka hän oli esittänyt jo 1959.  Kekkonen hajotti eduskunnan kolme päivää sen jälkeen, kun tästä oli vihjattu Gromykolle. Huolella suunniteltu koneisto käynnistyi, ja kaikki tuntui edistyvän Kekkosen kaavailujen mukaan.

Siperia opettaa

Kekkonen joutui matkustamaan Siperiaan Novosibirskiin asti hoitamaan noottiasiaa Hruštšovin kanssa. Presidentin lähtöä edeltäneenä päivänä Yhdysvaltain suurlähettiläs Bernard Gufler toi presidentti Kennedyltä niin luottamuksellisen viestin, että se oli esitettävä kahden kesken ja vain suullisesti. Sen viesti oli suorasukainen vaati­mus, että Suomi ei saa livetä puolueettomuuslin­jalta: ”Oman etumme nimessä meidän on odotettava, että Suomi pysyy puolueettomana”. Kennedy vaati Kekkosta torjumaan Kremlin neuvottelukutsun. Gufler tarjosi Yhdysvaltain taloudellista ja poliittista tukea YK:ssa. Kekkonen torjui kaikki ehdotukset tiukasti.

Kekkonen luuli lännen jättäneen nootin Suomen ongelmaksi, mutta erehtyi. Seuraavana päivänä Yhdysvallat ilmoitti, että nootti ei ollut vain Suomen ja Neuvostoliiton välinen asia, eikä Suomella olisi oikeutta hoitaa sitä kahdenvälisesti Kremlin kanssa. Suomella ja Ruotsilla oli yhteinen intressi estää Yhdysvaltoja pilaamasta ratkaisevaa neuvottelutilannetta jo ennen sen alkua. Myös Britannia tuki suomalaisia, mutta pysyi vaitonaisena.

Novosibirskin neuvottelun ratkaisuvaiheessa Kekkonen ei ottanut tulkkiaan mukaan kahdenkeskiseen keskusteluun Hruštšovin kanssa. Neuvostoliiton ulkoministeriön kirjaus keskustelusta on ainoa reaaliajassa tehty dokumentti neuvottelun kulusta. Tästä liikkeelle lähteneiden huhujen mukaan presidentti olisi joutunut antamaan salaisen sitoumuksen turvallisuusyhtistyöstä Neuvostoliitin kanssa. Viitettä sellaisesta ei ollut neuvostoliittolaisten taltioimassa yhteenvedossa. 

Keskustelun jälkeen tekemässään muistiinpanossa Kekkonen kertoo osoittaneensa Hruštšoville, että Neuvostoliiton ehdottama konsultaatio ei olisi Kremlin edun mukainen, sillä se lisäisi sotapsykoosia Skandinaviassa. Hruštšov vastasi luottavansa Kekkosen kykyyn jatkaa ja vahvistaa Suomen puolueettomuuslinjaa. Hän suostui siirtämään nootissa ehdotettua konsultaatiota toistaiseksi, mutta uusi ajankohta jäi määrittelemättä.

Kekkonen vakuutti takaavansa, että Suoimi pysyy puolueettomuuslinjalla, kuten oli luvannut jo yöpakkaskriisin purkautuessa. Suomen turvallisuuspolitiikan jatkuvuuden kytkentä Kekkosen asemaan presidenttinä oli nyt uusi normaali.

Julkilausumaan kirjattiin myös Neuvostoliiton toivomus, että Suomi seuraisi tilanteen kehitystä Pohjois-Euroopassa ja ”jos osoittautuu välttämättömäksi”, esittäisi Neuvostoliitolle tarpeellisia toimia. Tämän myöhemmin vahtikoiraklausuuliksi nimetyn tekstikohdan tarkoituksena oli ilmeisesti pehmentää konsultaatioista luopumisen herättämää pettymystä Neuvostoliiton sotilasjohdossa. Lännessä Suomen tulkittiin joutuneen Kremlin panttivangiksi. 

Tapahtumaketju Washingtonissa, Helsingissä ja Novosibirskissa osoitti, että Kekkonen on vaikuttanut ratkaisevasti nootin syntymiseen. Kekkonen ja Kreml pelasivat samaan maaliin.

Kremlin tuki Suomen presidentin uudelleenvalinnalle tuli niin musertavilla ylikierroksilla, että siitä oli Suomelle ja Kekkoselle enemmän haittaa kuin hyötyä. Nootin musertava voima ei johtunut pelkästään Neuvostoliiton suomalaisia kauhistuttavasta konsultaatiovaatimuksesta. Sen tehoon vaikutti myös Yhdysvallan yritys komentaa Kekkonen katsomaan vaieten sivussa, kun supervallat selvittäisivät välejään Suomen kustannuksella.

Kekkosen yöpakkasten kokemuksista kehittämän opin ytimenä oli: ei koskaan enää yöpakkasia. Tämä oppisisältö vahvistui noottikriisissä, kun Kekkonen toisen kerran meni henkilökohtaiseen takuuseen Suomen ulkopolitiikan jatkuvuudesta. Kekkonen voitti vuoden 1962 presidentinvaalin Moskovan tuomariäänillä, ja samalla hän sai varoituksen: liian lähelle länttä ei pidä mennä.

Kansainvälinen lehdistö päätteli Suomen itsenäisyyden kaventuneen. Hongan luopuminen presidenttiehdokkuudestaan tulkittiin osoittaneen, että Suomi oli menettänyt mahdollisuuden vapaaseen presidentinvaaliin. Suomen lähetystöjen saamien keskusteluohjeiden mukaan olisi turha yrittää vähätellä nootin vaikutusta Suomen sisäiseen tilanteeseen. Sen sijaan oli tärkeää korostaa, että Suomi päättää itse omista asioistaan. Sen perusteella, mitä nyt tiedetään, suomalaisten maailmalle levittämä viesti noottikriisin sisällöstä oli loogisesti perusteltavissa. Kriisin myrkyttämässä ilmapiirissä lännessä ei kuitenkaan uskottu sanaakaan suomalaisten vuolaasta todistelusta.

Kremlin vastaus Kekkosen avunpyyntöön oli nootti, joka totta vieköön varmisti Kekkosen valinnan, mutta aiheutti samalla vuosikymmeniä vaikuttaneen mainehaitan Suomelle ja Kekoselle. Noottikriisi ja sitä edeltäneet yöpakkaset alkoivat levittää suomettumispandemiaa kansakunnan kaikkiin kerroksiin.   

Teon nimi 

Kekkosen tapa anella Kremlin tukea presidentinvaaliin oli suomettumista rajuimmillaan.  Hänen poliittinen ryhtinsä romahti. Presidentti eteni vaarallisessa karikossa vauhdikkaammin kuin oli turvallista, ja sai uransa rajuimman pohjakosketuksen. Se rasitti Suomen suvereniteettia pitkään, ja jätti jälkensä sen historialliseen profiiliin. 

Kun nämä havainnot luetaan kirjaimellisesti ja aikajärjestyksessä, Kekkosen rooli paljastuu koko karuudessaan. Suomen ulkopoliittisen linjan suojaksi luotujen naamioiden putoaminen paljastaa todellisuuden rumat kasvot. Ennen kuljin jossain määrin tutkijakollegoiden valtavirran mukana. Ajattelin, että Kekkonen sai sittenkin aikaan enemmän hyviä asioita kuin mainehaittaa, mutta en enää. Pikemminkin päin vastoin. Uudessa räikeässä valaistuksessa Kekkonen näyttää erilaiselta kuin ennen.

Hän tuntuu ajautuneen ristiriitaan valtiosääntöoikeuden pääperiaatteiden kanssa. Kun katsotaan kylmin silmin, mitä Kekkonen kirjoitti noottikriisiä edeltäneinä vuosina tekemissään reaaliaikaisissa muistiinpanoissa, noottikriisi alkaa hahmottua uudella tavalla.

Tapahtui niin, että Suomen tasavallan presidentti pyysi Kremlin ylintä poliittista johtoa osallistumaan Suomen presidentinvaaliin tavalla, josta olisi hyötyä Kekkoselle henkilökohtaisesti. Hän tarjosi Kremlille mahdollisuus kajota Suomen valtiollisen olemuksen kaikkein herkimpään instituutioon Neuvostoliiton etujen mukaisesti.

Kekonen liikkui jo yöpakkasten, mutta varsinkin noottikriisin aikaan valtio-oikeuden vaaralliseksi määrittämällä raja-alueella. En uskalla yrittää määritellä, mikä olisi hänen tekonsa nimi oikeusprosessissa. Se ei varmaan ollut maanpetos, pikemminkin siinä on piirteitä, jotka muistuttavat lainsäädännössä valtiopetokseksi nimetyn teon tunnusmerkkejä.

Teon nimikkeellä ei kuitenkaan ole merkitystä, koska Kekkosen aikaisissa, eikä sen jälkeisissäkään eduskunnissa ollut sellaista enemmistöä, joka olisi voinut nostaa syytteen valtakunnanoikeudessa Kekkosen teon nimen ja seuraamusten määrittämiseksi. Se ei estä noottikriisin historiantulkintaa.

Historiallisen arvion julkinen esittäminen Kekkosen toiminasta on eri asia kuin olisi presidentin valtiopetoksen valmistelusyytteen käsittely tuomioistuimessa. Presidentti ei toiminut Suomen valtiosäännön muuttamiseksi, joka kuuluu lainsäädännössä valtiopetoksen tunnusmerkkeihin. Mutta Kekkonen oli yhteydessä vieraan valtion edustajaan, ja tarjosi neuvostojohdolle mahdollisuuden vaikuttaa Suomen presidentinvaaliin, joka olisi jäänyt ilman valtiosäännön luomaa koskemattomuussuojaa.

Ennen tämän menettelyn käsittelyä tuomioistuimessa, eduskunnan perustuslakivaltiokunta olisi joutunut arvioimaan, mikä voisi olla oikea teon nimi ja seuraamus siitä, että Kekkonen valmisteli vieraan vallan edustajan kanssa Suomen perustuslain vaalimenettelyä koskevien säädösten sivuuttamista. Valtiosääntöoikeuden pikemmin punaiselle kuin harmaalle vyöhykkeelle kuuluvan tilanteen hallinta olisi ollut vaikeaa perustuslakivaliokunnalle. Vielä hankalampaa se on Kekkosen toimia arvioivalle historian harrastajalle, mutta olen ehdoin tahdoin lähtenyt heikolle jäälle. Se on tämän alan toimijalle   tyypillistä, ja sekin tiedetään, että jos jää pettää, se on kiusallista vain historioitsijalle itselleen.  

 

Marsalkan harjoitus

Vuoden 1978 presidentinvaalin jälkeisenä kesänä Neuvostoliiton puolustusministeri marsalkka Dmitri Ustinov tuli viralliselle vierailulle Suomeen. Supervallan ylin sotilaskomentaja oli vallan huipulla ja otettiin vastaan melkein kuin valtionpäämies. Ustinov hämmästytti ja pelästytti isäntänsä perin pohjin. Hän ehdotti yya-sopimuksen mukaisia yhteisiä sotaharjoituksia.

Se ei ollut yllätys niille harvoille, jotka tiesivät 1970-luvun alkupuolen salaisesta konsultaatiosta, mutta muille se oli järkytys. Suppealle sisäpiirille uutta oli ilmeisesti vain se, että Ustinov yritti pehmentää suomalaisten vastarintaa esittämällä harjoitusten pitämistä Neuvostoliiton alueella. Vieraita joukkoja ei tulisi Suomen maaperälle.

Ustinovin ehdotuksen kuuli ensimmäiseksi puolustusministeri Taisto Tähkämaa jo saattaessaan marsalkkaa lentokentältä kaupunkiin, mutta hän ei tainnut heti huomata, miten vakava tilanne oli syntymässä. Ustinov toisti ehdotuksen Pääesikunnassa heti tulonsa jälkeen järjestetyssä tilaisuudessa. Useimmat marsalkkaa isännöineet suomalaiset kokivat ehdotuksen yllättäväksi ja uhkaavaksi.

Marsalkan esityksen mukaan yhteiset sotaharjoitukset olisivat vastapaino Naton harjoituksille Pohjois-Norjassa. Rinnastus oli uhkaava, sillä Suomen yya-sopimukseen perustuva suhde Neuvostoliitoon asettui siinä samalle tasolle kuin Norjan suhde Natoon, liittosuhteeksi. Se olisi vienyt Suomen Varsovan liiton sotilaalliseen rakenteeseen keittiön oven kautta ja lopettanut puheet Suomen puolueettomuudesta. Oli jouduttu perimmäisten kysymysten äärelle, kun yya-sopimus ja Nato esitettiin rinnakkaisilmiöinä.

Ustinov toisti ajatustaan monessa vierailukohteessa ja hyvin erilaisille yleisöille. Projekti oli tarkoitus saattaa päätökseen Kultarannan saunassa. Ustinov koki ensimmäisen takaiskun, kun huomasi Kekkosen kutsuneen saunaseurueeseen myös puolustusvoimain komentaja kenraali Lauri Sutelan. Suomi keskitti puolueukseensa järeintä voimaansa.  

Saunomisen eri vaiheissa Kekkonen torjui Ustinovin itsepintaisesti toistaman yrityksen puhua asevoimien yhteistyöstä. Presidentti ei halunnut Suomen kansainvälisen aseman heikkenevän. Aina kun Ustinov aloitti inttämisen, Kekkonen katkaisi sen ehdottamalla uusia löylyjä tai muita saunarituaalin harmittomuuksia. Kekkonen sanoi jälkeenpäin adjutantilleen, että ainakaan hänen elinaikanaan Neuvostoliitto ei saisi läpi ehdotusta yhteisistä sotaharjoituksista.

Illan päättyessä saunaseurueen suomalaiset jäsenet tulkitsivat vieraiden kokeneen yllättävän tappion. Kun Ustinov huomasi pienen maan siviilipresidentin jallittaneen supervallan marsalkan, hän mutisi suurlähettiläs Vladimir Stepanoville hämmentyneenä: ”Sanoinko minä sen oikein. Eikö sen niin pitänyt mennä.”

 

Presidentti ja kenraali

Pian Ustinovin vierailun jälkeen Kekkonen alkoi katua jyrkkää asennettaan saunakeskustelussa. Hän kehitteli ideaa esikuntaharjoituksista neuvostokenraalien kanssa. Se olisi ollut puolueettomuuttaan korostavalle Suomelle vielä nolompaa kuin yhteiset maastoharjoitukset.  Sutela otti vastuulleen, että neuvostoliittolaiset eivät koskaan saisi tietää, miten lähellä Kekkonen sittenkin oli myöntymistä.

Hän lähti syyskuun lopulla 1978 Neuvostoliittoon lomamatkalle, josta oli sovittu ennen Ustinovin vierailua. Sutela varautui neuvostokenraalien yrityksiin jatkaa keskustelua siitä, mihin Kultarannan saunassa jäätiin. Kekkonen pyysi, että kenraali ei aina heti panisi hanttiin vaan kuuntelisi. Presidentti suositteli komentajan matkalukemiseksi yya-sopimusta. Hän puhui kuin rippi-isä, joka pelkäsi oppilaansa horjuvan uskossaan.  

Sutela sai Ustinoville viemisiksi suljetun kirjeen, jonka sisällöstä hän kuuli vasta paljon myöhemmin. Siinä Kekkonen esitti pitävänsä varmana, että Sutelan vierailusta tulee ”tärkeä rengas maittemme puolustusvoimien välisessä kanssakäymisessä”. Rivien väliin kirjoitettu puolittainen lupaus oli juuri se asia, jonka torjumista Sutela piti tärkeimpänä tehtävänään. 

Moskovan neuvottelujen isännät kuittasivat Sutelan osuuden Ustinovin epäonnistuneesta Suomen-matkasta. He majoittivat Suomen puolustusvoimain komentajan yksin autioon palatsiin, jonka sähköt ja vedenjakelu oli katkaistu. Sutela paleli yli yön pimeydessä ja kosteudessa.

Ohjelmaan kuuluneella lomamatkalla Mustalle merelle isännät yrittivät virittää Sutelalle hunaja-ansan. Hänen seurueeseensa ujutettiin elegantti kaunotar tarjoamaan palveluksiaan. Tavoitteena oli tilanne, jonka taltiointi olisi vaientanut pysyvästi Kremlille hankalan suomalaiskenraalin. Sutela pyysi daamin poistamista seurueesta.

Neuvotteluissa isäntiensä kanssa Sutela torjui Ustinovin yritykset jatkaa Suomen-vierailulla alkanutta keskustelua ”yhteisesti kiinnostavista asioista”. Sutela toimi toisin kuin Kekkonen lupasi suljetussa kirjeessään Ustinoville. Sen sisällön salaminen Sutelalta oli Kekkosen virhe. Jos presidentti olisi kertonut siitä puolustusvoimain komentajalle, Sutelan olisi ollut pakko ryhtyä neuvottelemaan Ustinovin kanssa sotilaallisen yhteistyön kehittämisestä. Sen jälkeen suomalaisten olisi ollut turha yrittää puhua puolueettomuudestaan,

Kotiin tultuaan Sutela kertoi Kekkoselle ja pääesikunnan päällikkö kenraaliluutnantti Ermei Kanniselle muunneltua totuutta. Hän vakuutti, että yhteistyön kehittämistä ei yritetty ottaa puheeksi, ja vaikeni saamastaan sivistymättömästä kohtelusta. Kenraali kantoi hiljaisuudessa myös korkean esimiehensä epälojaalisuuden, kun presidentti oli pimittänyt komentajalta tämän hoidettavana olleisiin neuvotteluihin oleellisesti liittyneen kirjeen sisällön. Presidentti osoitti epäluottamusta puolustusvoimien komentajalle

Sama tilanne oli ollut jo edellisvuonna, kun Neuvostoliiton suurlähettiläs Vladimir Stepanov oli puhunut diplomaattipiireissä aikovansa tuhota Sutelan uran. Kenraali sanoi presidentille voivansa erota, jos se helpottaisi Suomen asemaa. Kekkonen torjui tarjouksen kummallisella tavalla. Hän sanoi, että Sutelan ero riippuisi Neuvostoliiton asenteesta. Sutela kirjasi muistiinpanoihinsa: ”En pitänyt siitä vastauksesta.”

Tasavallan presidentti alisti Suomen puolustusvoimain komentajan asemasta päättämisen Kremlin johdolle.  Hänen menettelynsä olisi ollut skandaali, jos tieto siitä olisi tullut julkisuteen, mutta Sutela vaikeni.

Kekkonen ei ollut keskeistä avustajaansa tukeva ja kannustava johtaja vaan väistyi taustalle vaikeuksien uhatessa. Ennen Ustinovin ja Stepanovin aiheuttamia tilanteita näin oli tapahtunut jo 1970-luvun alussa. Silloin Sutela katkaisi Kekkosen lupaa kysymättä salaisen sotilaallisen konsultaation. Muuten neuvostokenraalit olisivat voineet saamiensa tietojen perusteella vaatia suomalaisia sotilaallisiin yhteistoimiin neuvostoarmeijan kanssa.

Kekkonen jätti kolme kertaa Sutelan yksin ottamaan vastaan Kremlin kiukun, mutta kenraali selvisi siitä kaikesta liput liehuen. Hän oli Suomen kylmän sodan sankari.

Kekkosen juhannuspommi

Suomen sisäpolitiikan yleissuuntana oli 1970-luvulla kokoomuksen kannatuksen kasvu, mutta se ei heijastunut hallituspolitiikkaan. Neuvostoliitto piti konservatiiveja kestopaitsiossa. Sen suhde kokoomukseen ei perustunut pelkästään Moskovan tilannearvioon, vaan myös sinne Suomesta lähetettyihin neuvoihin ja toivomuksiin, jotka perustuivat innokkaiden neuvostoystävien sisäpoliittisiin laskelmiin. 

Vasemmisto tarvitsi työtätekevien etuja polkevan vihollisen. Kun sellaista ei ollut, se piti keksiä, ja kokoomus oli luonteva valinta siihen rooliin. Pitkään jatkunut ilmiö vahvistui dramaattisesti kevään 1979 eduskuntavaaleissa. Kokoomus voitti 12 lisäpaikkaa, saman verran kuin SKDL menetti. Kokoomuksella oli eduskunnan toiseksi suurin ryhmä.

Juuri ennen vaaleja Pravdassa ja Izvestijassa julkaistut karkeat kokoomuksen parjaukset rajasivat vaalien jälkeen alkaneiden hallitusneuvottelujen käytössä olleita vahtiehtoja. Kokoomusta herjaavien kirjoitusten taustavoimaksi tai ehkä kirjoittajaksikin arveltiin asemastaan kulissien takana taistellutta Stepanovia. Tarkoitus oli pelotella suomalaisia, mutta vaikutus oli päinvastainen.

Eduskunnan puhemies Johannes Virolainen kommentoi tilannetta vähän ennen juhannusta Suomen Kuvalehdelle antamassaan haastattelussa. Hän arvioi, että kokoomus ei päässyt hyötymään vaalivoitostaan, koska ”yleiset syyt” estävät sen pääsyn hallitukseen. Hän ei suostunut täsmentämään, tarkoittiko ”yleinen” samaa kuin ”ulkopoliittinen”. Kaikki tiesivät sen muutenkin.  

Virolaisen lausuma oli ennenkuulumaton, sillä näin suoraa puhetta ei yleensä niihin aikoihin kuultu. Hän ei kuitenkaan ollut ainoa, joka oli viljellyt tällaista suoruutta. Pääministeri Mauno Koivisto oli aikaisemmin sanonut kokoomuksen jäämisen hallituksesta johtuneen ”peitetyistä asioista”, jotka voidaan tarvittaessa ottaa esiin. Virolainen sai kuitenkin kantaa yksin tällaisen synnin taakan. 

Kekkonen käski ulkoministeriön alivaltiosihteeri Keijo Korhosen ja presidentin kansliapäällikkö Juhani Perttusen luonnostelemaan vastaiskun käsikirjoituksen, ja evästi, että ”pankaa sitten raskaimman jälkeen”. Korhonen kertoo muistelmissaan jarrutelleensa hurjaa menoa pitääkseen tyylilajin presidentin arvovallan tasolla. Teksti syntyi puolessa tunnissa, ja Kekkonen hyväksyi sen Korhosen muistaman mukaan suuremmitta mutinoitta. Se ei ollut erityisen maltillinen, millainen se olisikaan ollut, jos Korhonen olisi presidentin ohjeen mukaan päästellyt täysillä.

Kekkonen lisäsi Virolaiseen kohdistuneen vastaiskun dramaattista tehoa lukemalla lausunnon suorassa televisiolähetyksessä, ääni aidosta kiukusta väristen. Hän sanoi, että Virolainen oli antanut väärän todistuksen maansa ulkopolitiikasta ja aiheuttanut valtakunnalle vahinkoa. Juhannuspommi oli samanlainen itse aiheutettu ongelma kuin Kekkosen Neuvostoliitolle esittämä pyyntö vaalituesta ja siitä seurannut nootti.

Juhannuspommi ei räjähtänyt silmille siksi, mitä Virolainen sanoi, vaan siksi, miten Kekkonen reagoi. Hän oli vanhetessaan vähintään yhtä suomettunut kuin voimansa vuosina yöpakkasten ja noottikriisin aikana. Presidentin lähipiiri oli vuosikaudet seurannut syrjästä vaieten hänen dementiansa kehitystä, myös silloin kun niistä aiheutui kansallisen epämukavuuden lisäksi myös ja turvallisuusriskejä.