On hyvät perusteet ihmetellä, miksi Suomen pitäisi
auttaa Ranskaa kummallisessa ja Suomen kannalta kaukaisessa Afrikassa. On yhtä
hyvät perusteet kysyä, miksi Ranskan pitäisi auttaa Suomea, joka on Ranskasta
katsoen melkein yhtä kaukainen ja kummallinen maankolkka kuin Afrikka Suomelle.
Molempiin kysymyksiin on sama vastaus. Jos haluaa tulla autetuksi, kannattaa
auttaa.
Presidentti Emmanuel Macroin puolustusaloite ei ole
ihan niin yksiviivainen kuin tuolla perusteella voisi näyttää. Kuulostaa
tietysti hyvältä, kun joku lupaa reagoida, jos Suomi joutuu hyökkäyksen
kohteeksi. Se taitaa kuitenkin merkitä jotakin todellista vasta sitten, jos EU:n
ja Naton yhteiset pyrkimykset asevoimien rajaliikenteen helpottamiseksi joskus
alkavat käytännön tasolla toteutua Tämä Ase-Schenegiksi sanottu monikansallinen
rajabyrokratian mullistus on kaikesta päätellen erittäin pitkässä
kelkassa.
x x x
Mutta diplomaattisen dokumenttitaiteilun kannalta
Macronin puheessa on ruutia. Unionin monenkeskiseksi turvatakuulausumaksi
sanottu Lissabonin sopimuksen kohta 42/7 velvoittaa kaikki unionin jäsenet
auttamaan, jos joku niistä joutuu hyökkäyksen uhriksi. Siihen lisätty ”tiettyjä
jäsenmaita” koskeva lisuke vetää kuitenkin tämän turvatakuun pois Natoon
kuulumattomilta unionimailta. Suomi on siinä porukassa.
Macronin sitoumus asettua tukemaan Suomea herättää
sellaisen vaikutelman, että Ranska ei hyväksyisi ”tiettyjä jäsenmaita” koskevaa
42/7-kohdan varaumaa, joka on sekä epäjohdonmukainen että turvallisuuspoliittisesti
tyhmä. Se on ristiriidassa tuossa artiklassa olevien muiden lauseiden kanssa.
Ja se rikkoo unionin yhtenäisyyden. Solidaarisuusjulistus on uskottava vain,
jos se koskee kaikkia julistuksen antajia.
Macronin aloite osoittaa Ranskan valmiutta kurkottaa
auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta Naton ulkopuolista unionimaata yli
Nato-maiden. Se pakottaa muut Nato-maat arvioimaan, mitä ne tekisivät, jos Macronin
kuvaama tilanne syntyisi. Voisivatko ne
jäädä passiivisesti tuijottamaan 42/7-kohdan lisälauseketta ”tietyistä
jäsenmaista”, artiklan muusta sisällöstä piittaamatta.
Muutamat merkittävät Nato-maat ovat tehneet Suomen
kanssa puolustusharjoittelua koskevia yhteistyösopimuksia Ne tulevat melko
lähelle Suomen auttamista kriisitilanteessa, mutta eivät sido ketään mihinkään.
Ne antavat vain mahdollisuuden toimia, jos niin halutaan. Se ei ole turvatakuu.
On turha kuvitella, että mikään mahti maailmassa saisi
Euroopan unionin terästämään Lissabonin sopimuksen 42. artiklan sanamuotoa
unionin yhtenäisyyttä korostavaan suuntaan. Mutta se voisi ehkä olla
mahdollista, että Nato-maat alkaisivat vähin äänin ohittaa ”tiettyjä
jäsenmaita” koskevan lausuman niin, että unionin jäsenyys luo käytännössä
turvatakuun myös Naton ulkopuolisille unionimaille.
Se olisi Naton kannalta johdonmukaista. Lännen
puolustusliitolle ei ole edullista, jos se joutuu kädet selän takana seuraamaan
ulkorajojensa etumaastossa olevan unionin jäsenvaltion alueen joutumista Naton jäsenten
turvallisuutta uhkaavan voiman haltuun. Sellainen ei sovi Naton
toiminta-ajatukseen. Sen tehtävä on varmistaa jäsenmaiden turvallisuus.
Taitaa olla niin, että Lissabonin sopimuksen kohdan
42/7 sanamuotoa viimeisteltäessä syksyllä 2003 Nato-maiden neuvottelijoiden
looginen vireystila on repsahtanut samalla tavalla kuin kävi Suomen edustajille.
He eivät ymmärtäneet, mitä paperille kirjotettu byrokraattinen tärkeily ”tietyistä
jäsenmaista” tarkoittaa sotilaalliseksi kehittyvässä kriisitilanteessa. Se
heikentää puolustusliiton mahdollisuuksia puolustautua ja rikkoo unionin
yhtenäisyyden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti