keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Kolumni 29.12.2016: Supervaltojen yhteinen suunta

Ennen vanhaan parempaa ei olisi voinut kuvitella kuin toisiaan kehuvat Yhdysvaltain ja Venäjän presidentit. Sitä sanottiin liennytykseksi, ja se lupasi hyviä asioita kaikille. Presidentti Vladimir Putinilla ja pian-presidentti Donald Trumpilla on muittakin yhteistä ominaisuuksia kuin keskinäinen ihailu.  

He ovat kunnostautuneet jättiomaisuuden kartuttamisessa, suhtautuvat yhtäläisen suurpiirteisesti tosimaailman ilmiöihin ja pystyvät hämmästyttävään sana-akrobatiaan milloin minkäkin kohderyhmän pitämiseksi hyvällä mielellä. Heidän avustajiensa ratkaisevia valintaperusteita ovat ehdoton uskollisuus suurelle johtajalle, kyky kahmia omaisuutta ja kiitollisuus pääsystä entistä tuottoisammille apajille. Lahja sitoo saajansa ikuiseen kiitollisuudenvelkaan, ja se on tarkoituskin.

Tällainen rappio tuhosi ensin keisarien Venäjän ja sitten Neuvostoliiton. Nyt se kukoistaa Putinin Venäjällä ja näyttää rynnistävän uuden presidentin johdolla myös Yhdysvaltoihin. Supervaltojen kilpailu ei koske enää sitä, kumpi kehittää parhaiten toimivan yhteiskuntarakenteen, tehokkaamman talouden tai tuhoisimman sotakoneiston. Nyt kilpaillaan siitä, kumman kansa sietää pidempään ränsistyneen valtiollisen kulttuurin törkyä.

Yhdysvallat voi ehkä sittenkin selvitä tästä kujanjuoksusta vain kohtuullisin vaurioin. Sillä on sentään jokseenkin toimintakykyinen vaalikoneisto, joka antaa ainakin teoriassa mahdollisuuden vaihtaa johtoa väkivallattomasti. Yhdysvaltain poliittisen kulttuurin tulevaisuus riippuu siitä, kuinka nopeasti se pystyy opettamaan Donald Trumpin ihmistavoille. Vielä ei ole valoa tunnelin päässä. Tähän asti demokratia on näyttänyt vain pimeän puolensa.

                                            x                    x                    x

Yhdysvaltain poliittisen tulevaisuuden kannalta on jokseenkin samantekevää, onko joku peukaloinut jossakin jotakin varmistaakseen Hilary Clintonin tappion. Paljon isompi ongelma on se, että Yhdysvalloissa yleensä ottaen pääsi syntymään joukkopsykoosi, joka nosti ehdokkaaksi ja presidentiksi Donald Trumpin. Ja nyt merkittävä kansanosa on innoissaan, kun Trump näyttää toteuttavan ainakin muutamia vaalikampanjan aikana ilmoille päästämistään älyttömyyksistä.

Vaikka Putin ehkä on pystynyt tekemään Clintonille ruman tempun, hän ei sentään ole voinut luoda Yhdysvaltoihin sellaista henkistä tilaa, jossa Trumpin kaltainen sekoilija voi päästä presidentiksi. Se on kotikutoista demokratiaa.

Kun tutkiva journalismi ryhtyi selvittelemään trumpismin alkuperää, TV-ruutuun alkoi tulvia Yhdysvaltain raunioituneiden teollisuuskeskusten alakuloa ja pystyyn lahoavien syrjäkylien ankeutta. Niiden lohduttomuus ja sottaisuus ei jää yhtään jälkeen Venäjän äärimmäisen kurjuuden kuvista, joilla lännen mediassa on mässäily jo pitkään.

Ei ihme, että sellaisessa ympäristössä kehittyy silmitön raivo, joka hyväksyy lipunkantajakseen millaisen rähjääjän tahansa. Läntinen demokratia joutuu alistumaan itse aiheutettuun nöyryytykseen, mutta Putinin hallinto tukehduttaa maaseudulla ja laitakaupungeilla  kuplivan vihan vanhanaikaisella valtioterrorismilla.  

Kylmän sodan aikana hyvää halunnet optimistit seurasivat toiveikkaasti valtiollisten järjestelmien kauneuskilpailua. He alkoivat unelmoida, että kilpailevat supervallat alkaisivat kehittyä muistuttamaan tosiaan, ja siitä syntyisi uusi harmonia. Konvergenssiteoria oli kova sana.

Yhdysvallat on vajoamassa populismin suohon, mutta Venäjä peittää arkitodellisuutensa sotaisalla korskeudella ja keisarillisessa loistossa poseeraavan Putinin lumolla.  

Uusi konvergenssi voikin olla sitä, että Yhdysvaltain trumpistinen poliittinen kulttuuri alkaa hiipua kohti venäläistä putinismia

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti