Kolumni 1.12.2016: Mietinnön oudot ulottuvuudet

Etelä-Suomen Sanomat 30.11.2016

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta korjaili hallituksen turvallisuusselonteon virheitä ja opasti eksyneitä oikealle tielle. Esimerkiksi niin, että sen mietinnössä Venäjän nimeä ei aina näy tekstissä, vaikka se käsittelee Venäjää.

Hallitus on todella tehnyt sellaisen virheen, että käsitellessään lähiympäristön huolestuttavia ilmiöitä se mainitsee usein Venäjän.  Tähän epäkohtaan puuttumalla valiokunta ei kuitenkaan muuttanut piiruakaan selonteon asiasisällöstä. Se sai aikaan vain sen, että yya-liturgiaan jumiutuneet poliitikot tulivat vähäksi aikaa hyvälle mielelle.  

Valiokunta osoitti toisessakin yhteydessä paheksuntaa selonteon sanankäytöstä. Se muistutti, että Europan jännitykseen ei vaikuta vain Venäjä, vaan myös Nato. Valiokunta moitti hallitusta tämän asian pimittämisetä.

Valiokunnan mietinnön mukaan sana ”Venäjä” esiintyy selonteossa liian usein ja ”Nato” liian harvoin. Sen älyllisen suorituksen taso on suunnilleen sama kuin kylmän sodan aikaisessa turvallisuuspuheessa. Silloin jokaisessa tekstissä piti olla sanat ”puolueettomuus”, ”ystävyys” ja ”luottamus”, usein ja oikeassa järjestyksessä.

Valiokunnan näkemys Naton osuudesta jännityksen lisääntymiseen on oikea, mutta se ajatus on mukana myös hallituksen tekstissä. Selonteko puhuu turvallisuustilanteen negatiivisesta kierteestä. Sellaisen syntyyn tarvitaan kaksi osapuolta.

Kierre ei kuitenkaan alkanut siitä, että Nato olisi 2014 päättänyt ruveta kiusaamaan Venäjää. Se alkoi siitä, että Venäjä ryösti naapurimaaltaan maakunnan ja aloitti sodan sen kahdella muulla alueella. Kierrettä ei olisi syntynyt, jos Nato olisi pysynyt aloillaan. Se reagoi, mutta kierre ei alkanut siitä. Europan jännitys kiristyi siksi, että Venäjä hyökkäsi, eikä siksi, että Nato varautui puolustautumaan.

Nato suostui lopulta Baltian maiden vaatimuksiin ja sijoitti niiden alueelle vertauskuvallisia osastoja, jotka eivät pysty hyökkäämään mihinkään. Se oli puolustusviesti, punainen viiva, jonka ylittämisestä on seurauksia. Negatiivinen kierre vahvistuu, kun hyökkääjä ei hyväksy muiden puolustautumista.

x                    x                    x

Ulkoasiainvaliokunnan mietinnössä on niin löysiä lausumia Euroopan unionin turvatakuista ja Etyjistä, että harhaan johtaminen näyttää tarkoitukselliselta.

Mietintö kuvaa Lissabonin sopimuksen vahvistaneen unionia turvallisuusyhteisönä. Sopimuksen 42. artiklan kohdassa 7 ei kuitenkaan ole muita turvatakuita kuin unionin Natoon kuuluvien jäsenten keskinäinen takuu, joka perustuu Pohjois-Atlantin sopimukseen vuodelta 1949. Sen vakuudeksi lausumaan tuli lisäke, jonka mukaan tämä ei vaikuta ”tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen”.

Tämä on osittain Suomen oma syy. Lissabonin sopimuksen neuvotteluvaiheessa 2003 Suomi osallistui liittoutumattomien maiden touhuiluun, jonka seurauksena sopimukseen tuli lisäke tietyistä jäsenistä. Se varmisti, että unionin sotilaallisesti liittoutumattomilla jäsenillä ei ole turvatakuita. Nato takaa vain jäsenensä. Ulkopuoliset ovat yksin.

Toinen liturgisella silokielellä peitetty ikävä asia on mietinnön hehkutus siitä, että Etyjin periaatteet ovat ”Euroopan turvallisuuden normatiivinen perusta”. Kunpa olisivatkin.

Venäjä on Krimillä ja Itä-Ukrainassa tuhonnut Etyjin. Sitä paitsi presidentti Vladimir Putin on sanoutunut irti Etyjistä jo Münchenin-puheessaan 2007.  Silloin hän sanoi Etyjin epäonnistuneen tehtävässään, kun siitä oli tullut lännen ”etupolitiikan karkea työase”.

Kun Etyjin suurin eurooppalainen jäsenmaa sekä sanoin että töin rampauttaa järjestön, Etyj ei ole enää muuta kuin aatteellinen alaviite voimapolitiikan maailmankirjoissa.   

Pikakommentti 22.11.2016: Mietteitä mietinnöstä

Ulkoasianvaliokunnan mietintö hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta on hyvää luettavaa. Selontekokulttuuri on muuttunut selvästi. Tässä mietinnössä, kuten selonteossakin asiat sanotaan niin kuin ne ovat. Siitä tulee turvallinen olo.

Paitsi että valiokukunta luikertelee mietinnön kahdessa kohdassa herttaisesti liturgisten muotoilujen suojaan silloin kun puhutaan ikävästä asiasta.  

Mietintö kuvaa Lissabonin sopimuksen vahvistaneen unionin luonnetta turvallisuusyhteisönä, kun sen kohta 42/7 loi jäsenvaltioiden keskinäisen turvallisuussitoumuksen. Siinä artiklassa ei kuitenkaan ole muita takuita kuin unionin Natoon kuuluvien valtioiden turvatakuu toisilleen. Siinä todetaan erityisesti, että tämä ei vaikuta ”tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen”. Unionin Nato-jäsenet takaavat toisensa, eivät muita. Kun Suomi ei kuulu Natoon, sillä ei ole unioninkaan turvatakuuta.

Kaikkein kiusallisinta on se, että tämä on osittain Suomen oma syy. Sopimuksen neuvotteluvaiheessa Suomen ja muiden liittoutumattomien maiden neuvottelijoiden touhuilu aiheutti tuon tiettyjä jäsenmaita koskevan lausuman ilmestymisen turvatakuuartiklaan. Se toistuu sopimuksen monessa kohdassa, mutta olisi näyttänyt vähän siistimmältä, jos se olisi jäänyt pois turvatakuuartiklasta.

Toinen liturgisella silokielellä peitetty ikävä asia on mietinnön hehkutus siitä, miten Etyjin periaatteet ovat YK: peruskirjan kanssa ”Euroopan turvallisuuden normatiivinen perusta”. Kunpa olisikin. Venäjä on Krimillä ja Itä-Ukrainassa tuhonnut Etyjin aatteen ja toimintamahdollisuudet. Sitä paitsi presidentti Vladimir Putin on sanoutunut irti Etyjistä ja kuuluisassa Münchenin-puheessaan 2007.  Hän sanoi Etyjin perusustehtävän tuhoutuneen, kun siitä oli tullut lännen ”etupolitiikan karkea työase”. Kun Etyjin suurin eurooppalainen jäsenmaa polkee sen noin sekä sanoin että töin, Etyj ei ole enää kuin aatteellinen alaviite voimapolitiikan maailmankirjoissa.      

Kolumni 17.11.2016: Trumpin oppi

Etelä-Suomen Sanomat 17.11.2016

Donald Trumpin voitto Yhdysvaltain presidentinvaalissa oli useimmille järkyttävä kokemus, mutta sokki meni ohi pian. Ihmismielen puolustusrefleksit rakensivat tuota pikaa suojamuurin varjelemaan mielenrauhaa maailman hulluudelta. Onhan näitä nähty. Presidentit tulevat ja menevät.  Kyllä se siitä.

Hetken aikaa teki oikein hyvää muistella, miten sydän syrjällään seurattiin Ronald Reaganin otteita hänen vaalivoittonsa jälkeen 1981, ja miten siinä sitten kävi. Tuntui pahalta, kun ydinasevallan ylipäälliköksi asettui kakkosluokan filmitähti, joka oli tehnyt uransa esittämällä muiden kirjoittamia vuorosanoja.

  

Reaganilla oli kuitenkin suuri illuusio. Hän halusi vapauttaa maailman pahan valtakunnan painostavasta läsnäolosta. Ja kaikkien hämmästykseksi hän höynäytti Neuvostoliiton sellaiseen kilpavarusteluun, että se romahti.

Trump on TV:n roskaohjelmien ykkösluokan tähti, mutta hän poikkeaa toisellakin tavalla Reaganista. Vaikka Reaganin usko omaan tehtäväänsä oli lähes hurmoshenkinen pakkomielle, se antoi ryhtiä ja ennustettavuutta. Nämä kaksi ominaisuutta eivät ainakaan tähän mennessä oli näyttäneet Trumpin vahvimmilta ominaisuuksilta. Hänellä on vain minä, minä, minä.

                                            x                    x                    x

Trumpin oppi ei tuota harkittuja ratkaisuja järkiperäisten tilannearvioiden osoittamiin ongelmiin. Se sommittelee huomioarvoltaan megaluokan iskulauseita. Jos ne haittaavat tosimaailman ongelmien ratkaisuja, sen parempi. Sittenpähän varmasti huomataan.

Jos kampanjapuheet pitää ottaa todesta, Trumpin hallinto aikoo purkaa Yhdysvaltain sitoutumisen Pariisin ilmastosopimukseen, lopettaa vapaakauppaneuvottelut ja peruuttaa ulos Nato-sitoumuksista. Trumpin opin ytimenä näyttää olevan sulkeutuminen eristyksiin. Yhdysvallat on ennenkin toiminut niin.

Ensimmäisen maailmansodan päättänyt Versaillesin rauha kirjoitettiin Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonin lennokkaiden ajatusten mukaan. Päällepäätteeksi perustettiin Wilsonin ideoima Kansainliitto, jonka tehtävänä oli varmistaa maailmarauha ikiajoksi. Senaatti ei kuitenkaan ratifioinut Versaillesin rauhaa ja torjui jäsenyyden Kansainliitossa. Yhdysvallat eristäytyi omaan erinomaisuuteensa.

Trumpin oppi perustuu siihen ajatukseen, että ympäristöongelma on muiden päänsärky, eikä Yhdysvallat tarvitse muita, ei varsinaan Eurooppaa. Edustajainhuone ja senaatti voivat olla eri meiltä, ainakin osittain. Trump voi jäädä historian harmaaseen marginaaliin kuten Wilson.

   

                                            x                    x                    x

Yhdysvaltain presidenttiä sanotaan usein maailman mahtavimmaksi johtajaksi, mutta väärin perustein. Perustuslaki on sommiteltu niin, että kongressi voi estää presidentin kohtuuttoman sooloilun. Jos tulee iso riita, presidentti häviää. Niin on käynyt Barack Obamalle, ja monelle hänen edeltäjälleen.   

Republikaanit hallitsevat sekä edustajainhuonetta että senaattia, mutta se ei tarkoita sitä, että kongressi olisi presidentin palveluksessa. Vaalikampanjan aikana ja osittain jo sitä ennen puoluejohdon merkittävä osa poltti sillat Trumpin suuntaan, ja sitten Trump poltti niistä loputkin.

Kongressin molemmissa kamareissa on merkittäviä johtajia, joilla on kana kynittävänä presidenttinsä kanssa. Trumpin holtiton ryntäily tuntuu suorastaan kutsuvan kongressia siihen työhön. Yhteentörmäys on odotetavissa ainakin sairausvakuutusjärjestelmän romuttamisesta, sillä se koskisi kipeästi republikaanien kannattajakuntaan.

Trumpin loistavan eristäytymisopin kaikki osat eivät ehkä ole kovin vastenmielisiä hänen puoluetovereilleen kongressissa. Mutta luulisi sen sentään vähän arveluttavan heitäkin, jos presidentin minä-minä-minä-periaate alkaa järjestelmällisesti romuttaa Yhdysvaltain uskottavuutta sopimuskumppanina. 

Pikakommentti 9.11.2016: Presidentti Trump ?

Tämmöistä on ennenkin nähty Yhdysvalloissa. Presidentiksi tuli 1950-luvun alussa yksinkertainen sotilas, 1960- ja 1970-lukujen taitteessa sairaalloisesti vainoharhainen, joka myöhemmin osoittautui rikolliseksi ja 1980-luvun alussa hyvää tarkoittava höppänä. Ja nyt sitten sivistymätön öykkäri.

Heistä Nixon ja Reagan on ylennetty saavutuksiltaan Yhdysvaltain merkittävien presidenttien galleriaan, vaikka tyylipisteitä ei heru. Eikä Eisenhowerkaan ollut sentään presidenteistä kaikkein surkein.

Trump on kirjoittamaton lehti. Mielen täyttä ihmetyksen kummastus, kun yritän arvata, millaista tekstiä tälle tabula rasalle alkaa tulla.

Äkkiä katsoen Trumpin lähtöasemat ovat loistavat. Pitkästä aikaa presidentin puolue hallitsee kongressin molempia kamareita. Nyt luulisi, että presidentin päätökset alkavat lopultakin käydä toteen, olivatpa ne ihan mitä tahansa. Varsinkin kun sekä senaatissa että edustajainhuoneessa on melkoinen joukko republikaaneja, jotka ovat hyvin ison anteeksipyynnön velkaa presidentilleen.

Tulee kalliiksi hypätä voittajan rattailta vähän ennen voittoa. Ne jotka hetki sitten hylkäsivät Trumpin vaalitaistelussa, joutuvat ainakin vähän aikaa syömään presidenttinsä kädestä kaiken, minkä uusi päällikkö päättää heille syöttää

Kolumni 3.11.2016: Onko Iso Britannia enää iso?

Etelä-Suomen Sanomat 3.11.2016

 Britannia on tuuliajolla. Sen kansanäänestys unionijäsenyydestä oli neuvoa antava, mutta ei näy vihjettä siitä, missä päätetään tämän neuvon noudattamisesta tai torjumisesta.

Uusi hallitus on sitä mieltä, että parlamentissa ei ainakaan. Missähän siis? Hallituspuolueen puoluekokouksen huutoäänestyksessäkö? Vai Lontoon Cityn pankkiirien kabineteissa? Vai suositulla unionimetodilla, läpiräpiköiden?

Kansanäänestys oli politiikkaa, joten sen jälkitilaakin pitää arvioida poliittisesti. EU-eroa leiskuvasti ajanut puolue on hetkessä hiipunut olemattomin. Siitä ei ole jäljellä paljon muuta kuin vähä väliä vaihtuvat puoluejohtajat. Enää ei päde vanha sääntö siitä, että se, joka sotkee paikat, myös siivoaa ne.

Kansanäänestys antoi sen nenuvon, että unionista erotaan hinnasta ja seurauksista piittaamatta. Uusi hallitus kertoo aikovansa toteuttaa sen niin, että EU-jäsenmaksuja ei enää makseta, jäsenyyden edut säilyvät ja haitat katoavat. Se leipoo kakkua, jonka aikoo sekä syödä että säästää.

Samaan aikaan Ison Britannian ne osat, jotka tekevät siitä Yhdistyneen Kuningaskunnan, vilkuilevat katastrofitunnelmissa eri tahoille. Brexitin sivutuotteena voi olla kuningaskunta, joka ei ole yhdistynyt, eikä Iso Britannia ole iso.

                                            x                    x                    x

Euroopan integraation alkuaikoina Britannia kerjäsi pitkään pääsyä Euroopan yhteisöjen jäseneksi. Sen harras toive toteutui melkoisen kompuroinnin jälkeen.

Ranskan presidentti Charles de Gaulle simputti entistä liittolaistaan vuositolkulla ja torjui Britannian EEC-jäsenyyden. Se pääsi tähän hienoon klubiin vasta 1973 kun de Gaulle oli väistynyt vallasta. Nyt Britannia on lähdössä Euroopan yhteisöstä yhtä sekavassa tilanteessa kuin se kompasteli sisään yli neljä vuosikymmentä sitten. Vai onko?

Hallituksen rakentamat tuulentuvat lähivuosina toteutettavista erojärjestelyistä eivät innosta niitä poliitikkoja, jotka joutuvat kantamaan vastuuta sitten kun Brexit on astunut voimaan koko painollaan. Kiukkuinen kansa siitä vähät välittää, ja se onkin tilanteen vaarallisin syvämerkitys. Hällä väliä-mekastus on jyräämässä yli vastuunkannon vuorovetoon perustuva parlamentarismin.

Kukaan ei voi väittää tietävänsä täsmälleen, miten Brexit loppujen lopuksi vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin, yritysten toimintaedellytyksiin ja kansantalouden tilaan. Brexit-uskossaan vahvat kuvittelevat, että vapauden ja itsemääräämisoikeuden puhkeaminen kukoistukseen muuttaa riutuvan kuningaskunnan kertaheitolla hymyn maaksi, saa yritykset kukoistamaan ja palauttaa Britannian kansainvälisen loiston.

Asiantuntija-arviot ennustavat mikä mitäkin, mutta yskikään niistä ei lupaa hyvää. Kansalaisten ostovoima vähenee mahdollisesti vain vähän, tai sitten paljon. Bruttokansantuote ehkä vain notkahtaa, tai sitten romahtaa. Vienti voi hyvässä lykyssä sopeutua supistuneilla markkinoilla kitkuttamiseen tai sitten se romahtaa. Mahdollisesti vain pienet pankit siirtävät toimintansa unionin alueelle tai sitten nähdään yritysten massapako.

                                            x                    x                    x

En voi kuvitella, että Britannian parlamentti hyväksyisi näin monikerroksisen sekoilun ilman, että joku edes yrittää ottaa tilanteen haltuunsa. Jos parlamentti syrjäytetään Brexit-kansanäänestyksen jälkihoidosta, vanha imperiumi vajoaa samanlaiseen pölhöpopulismiin kuin Donald Trumpin jalkojen juureen luhistumaisillaan oleva Yhdysvallat.

Kauhea näkymä. Olemme juuri joutuneet todistamaan, miten marxismi-leninismistä hädin tuskin toipunut Venäjä on tukehtumassa militaristiseen kansalliskiihkoon. Nyt vastuuton suunpieksentä on lamauttamassa läntisen poliittisen kulttuurin uljaimmat lipunkantajat Britannian ja Yhdysvallat.  

Pikakommentti 26.10.2016: Nord Stream 2 on raakaa peliä

Vahvat voimat näyttävät vaativan uuden kaasuputkilinjan rakentamista Itämeren pohjaan vanhan, vajaateholla toimivan Nord Stream–putkiston viereen. Se korvaisi Ukrainassa jo olevan ja toimivan kaasunsiirtojärjestelmän, täydentäisi siis olemassa olevaa käyttämättä jäänyttä kapasiteettia uudella lisäkapasiteetilla. Suomen kielessä tällaista sanotaan hölmöläisen hommaksi. Kansainvälisen politiikan sanastossa se on suurvallan mahtailua.

On vaarallista kasvattaa Euroopan riippuvuutta tuontienergiasta. Se lisäisi arvaamattoman Venäjän mahdollisuutta heikentää jo muutenkin heikkoja Euroopan unionin perusrakenteita. Arkijärjen mukaan ei myöskään ole hyvä idea lisätä halvan, vanhanaikaisen ja ympäristölle haitallisen energiamuodon tarjontaa markkinoilla, joiden pitäisi suuntautua uuteen, tehokkaaseen ympäristöystävällisen energiarakenteeseen.

Nord Stream 2 ei ole ympäristöpoliittisen sanataituruuden paikka, kuten Suomen virallinen idänpolitiikka opettaa.  Se on Venäjän raakaa voimapolitiikkaa Euroopan unionin ja Ukrainan heikentämiseksi. Siihen pitää suhtautua tämän mukaisesti.

Suomi on asemoitunut itsensä väärää joukkoon hyväksyessään Venäjän etukenoisen Nord Stream-politiikan. Eurooppa ei tarvitse Nord Stream 2:n lisäkaasua. Sen ei pidä alistua Venäjän aseeksi Ukrainaa vastaan. Ei, vaikka Saksa näyttää hyväksyvän sen roolin.

Tuttu kuvio. Sielunsa pelastamiseksi Suomen pitäisi asettua vastustamaan sekä Venäjää että Saksaa. Se on paljon vaadittu. Tällä kertaa ahdingosta ei kuitenkaan selvitä suomettuneesti väistelevällä liturgialla, kuten ennen. Höpötys ympäristövaikutusten huolellisesta selvityksestä ei auta. Tarvitaan aitoa valtiomiestaitoa. 

Kolumni 20.10.2016: Oudot populistit, uudet realistit

Etelä-Suomen Sanomat 20.10.2016

 Hallituksen elämä ei ole helppoa. Kaikki tietävät, että vain isot korjausliikkeet voivat edes teoriassa auttaa ulos kansantalouden umpikujasta. Toinen toistaan merkittävämmät uudistukset puuroutuvat sekavien rakenteiden monimutkaisiin selkeytysyrityksiin. Silti hallitus hakee urheasti aina vaan uusia kohteita voidakseen taas hakata päättä seinään ja toivoa, että muuri murtuu.

Sääliksi käy hallitusta. Mutta oikeastaan vielä enemmän oppositiota, sillä parlamentaarisen yleisvelvoitteen mukaan sen pitää runtata littanaksi hallituksen jokainen idea ja esitys. Miten sellaiseen umpimähkäiseen pakkoärhentelyyn alistetut ihmiset voivat säilyttää henkisen itsekunnioituksensa? Hallitus tekee sentään jokaisen välttämättömäksi tietämää työtä. Oppositio voi vain rähjätä.

Monessa hallituksen remonttihankkeessa on varmaan ajatusvirheitä ja saavutettavissa olevien tulosten asenteellista kaunistelua. Ja jokainen niistä sattuu kipeästi johonkin yhteiskuntaryhmään. Ne vaan piti tehdä. Kun nykyinen oppositio on vähän ajan päästä hallituksessa, se joutuu samaan asemaan. Eri perustein eri kohteissa, mutta silti.

Opposition hurskastelee kuin sillä olisi avaimet kaikkiin umpilukkoihin. Silti ei taida olla ihan varmaa, pystyisivätkö nykyiset oppositioryhmät tekemään välttämättömät uudistukset niin, että ankeuden yhteiskunta muuttuu hymyn maaksi, eikä mikään ryhmä joudu kärsiään.

Opposition tuottamassa automaattipuheessa ei ole vivahteita eikä profiilia. Eroja on vain melun tasossa. Kaikki hallituksen tekemiset ovat niin väärin, niin väärin. Kritiikin uskottavuus parantuisi jos siinä olisi edes vähän sävyeroja. Oppositiolla voi sentään joskus olla järkeviäkin ajatuksia ja hyviä ideoita. Nyt ne uppoavat tavanomaiseen puppupuheeseen ja menevät suoraan ajatussilppuriin.

                                            x                    x                    x

Elämme mielenkiintoista käännevaihetta, toivottavasti. Työllisyys tuntuu paranevan, edes vähän. Työttömyyskulut supistuvat ja verokertymä kasvaa, hiukan. Kauppa elpyy, varovaisesti. Investointeja on havaittu, mutta niiden vaikutus näkyy vasta vuosien kuluttua. Ihmisten luottamus tulevaisuuteen palailee edes pätkittäin. Raskaan teollisuuden tilauskanta näyttää lähes uskomattamalta.

Tavallisesti tällaisten indikaattorien ilmetessä on ollut ihan turha yrittää kiitellä hallitusta. On totuttu ajatteleman, että hyvä talouskehitys voi olla peräisin vain viennistä, ja kaikki muu on tuulen tuomaa. Mutta nyt onkin sellainen kummallinen tilanne, että samalla kun hento kasvu viriää, vienti yhä kompastelee. Tähän mennessä näkyneet uuden elämän heikot merkit ovat kotoperäisiä.

Mutta jos oppositiolta kysytään, ne eivät tietenkään voi olla hallituksen ansiota. Myönteisin tarjolla oleva kommentti taitaa mennä niin, etäedes hallituksen jatkuva tunarointi ei ole pystynyt estämään noita vähäisiä, ja luultavasti pian ohi meneviä myönteisiä ilmiöitä.

Populismin lippu on siirtynyt uusiin käsiin. Nyt sitä kantavat vihreät ja vasemmisto. Ainakin perussuomalaisten johto on siirtynyt talousrealistien rintamaan. Entiset aitopopulistit kantavat nyt oman osansa hallituksen raskaasta taakasta, remsseistä puheistaan huolimatta. Tämä on poliittista sankaruutta, jonka arvo kasvaa siitä, että sellaisen menon takuuvarma seuraus on kannatuksen romahdus.

Perussuomalaisten hallitustaival antaa uuden sisällön vanhanaikaiselle korskeudelle ”Right or Wrong – my Country”, joka ohjaa kahmimaan kakki edut hinnasta välittämättä. Perussuomalaisten nykyisessä linjauksessa se tarkoittaa uhrivalmiutta isänmaan hyväksi silläkin uhalla, että se vie puolueen tuhoon. 

Pikakommentti 15.10.2016: Puolustusministeri Ahvenanmaasta

(15.10.2016 klo 22.50 julkaistua tekstiä on täydennetty 16.10.2016 klo10.10)

Puolustusministeri Jussi Niinistön lausunto Yle Ykkösaamussa 15.101.2016 Ahvenanmaan tilanteesta ilahdutti kovasti. Hän ei näytä pelkäävän tavanomaisen ajattelun asettamia sopivaisuussääntöjä vaan katselee kansallista turvallisuutta sen perusteella, mitä nyt ympärillämme näkyy ja mitä historiasta tiedetään. Sellaista turvallisuusajattelua tarvitaan juuri nyt.

Jussi Niinistö sanoi, että Suomi vastaa Ahvenanmaan puolustuksesta, mutta alueen demilitarisointi ei auta asiaa. Suomella ja Ruotsilla on yhteinen intressi puolustaa Ahvenanmaata. Ruotsille on tärkeää, että Ahvenanmaa ei ole vihamielisen voiman hallussa. Ahvenanmaan-kysymykseen palataan todennäköisesti myöhemmin yhteisen puolustuksen kehitystyössä Ruotsin kanssa.

Olen osallistunut Ahvenanmaan puolustusta koskeviin mietintään Suomen Kuvalehdessä jo touko- ja elokuussa 1993. Ne kolumnit näkyvät Suomen Kuvalehden digitaalisessa arkistossa osoitteessa http://suomenkuvalehti.fi/digilehti/ .

Tuoreimmat harrastusnäytteeni Ahvenanmaa-mietinnässä näkyvät tässä blogissa: Kolumni Etelä-Suomen Sanomissa 22.9.2016 (Yhteinen uhka ja puolustus) ja artikkeli Centrum Balticum-säätiön julkaisemassa Pulloposti-kolumnisarjassa 29.9.2016 (Aseettomuuden unelma).

Pikakommentti 12.10.2016: Hyvin tehty

Olisi todella mielenkiintoista kuulla järkevä selitys sille, että kaksi Venäjän taistelukonetta tulee viiden tunnin välein Suomen ilmatilaan suunnilleen samassa paikassa ja lentävät naapurin puolella suunnilleen saman reitin. Mutta Venäjä ei aina selitä.

Tärkeintä tässä tapauksessa oli kuitenkin se, että Hornetit olivat paikalla juuri sen minuutin ajan, jonka venäläiset koneet lensivät Suomen puolella. Näyttää siltä, että ilmavalvonnalla oli tieto tulevasta tilanteesta melko hyvissä ajoin etukäteen.

    

Ainakin tukevalta maan kamaralta tapahtumaa seuranneesta maallikosta tuntuu siltä, että lentäminen sotakoneen viereen valokuvausetäisyydelle varsinkin pimeässä vaatii hyvää psyykkistä valmiutta ja tilanteen täsmällistä hallintaa.

Hyvin tehty. Onneksi olkoon.

Pikakommentti 8.10.2016: Venäjä vahvistaa sitä, mitä se vastustaa

Venäjän lentotoiminta Porvoon edustalla vahvistaa Suomessa lopultakin virinnyttä oivallusta siitä, että 1990-luvu alussa tehty valinta länteen suuntautumisesta oli sittenkin oikea. Suomalaisten Naton vastainen primitiivireaktio estää tämän perusvalinnan kehittämisen kaikkien luonnollisimmalla tavalla. Mutta sen suuntainen kehitys voi toteutua ainakin osittain myös niin, että listään puolustusyhteistyötä sopivien kumppanien kanssa ohi Naton.

Suomen puolustuksen tehostuminen on Venäjälle jo sinällään kiusallinen asia, mutta se on suorastaan noloa, että Suomi tekee sen Natoon liittymättä. Presidentti Putinin propagandateollisuus on lietsonut oman väestönsä ja osan suomalaisistakin raivokkaaseen Nato-kammoon, mutta siinä onnistuminen ei tuotakaan tarkoitettua tulosta.

Mitä enemmän Venäjän sotakoneet kartuttavat Suomen ilmavoimien kokemusta tositilanteiden hoitamisesta sitä selvemmin suomalaiset alkavat nähdä, että puolustus tarvitsee lisää tehoa. Sitä voi saada vain yhteistyöllä lännen kanssa. Venäjä vahvistaa vahingossa suuntausta, jota se vastustaa.

Kolumni 6.10.2016: Nato-kansanäänestys olisi liian iso riski

Etelä-Suomen Sanomat 6.10.2016

Eilen Helsingin Sanomissa ja tässä blogissa julkaistussa kirja-arviossa käsittelin kansanäänestyksen sopivuutta päätöksentekoon Nato-jäsenyydestä. Tänään Etelä-Suomen Sanomissa olleessa kolumnissa täsmensin eilisessä jutussa lyhyen maininnan varaan jäänyttä ajatustani näin:

Naton vastustamisen elämäntavakseen ottaneet ovat taluttaneen ansaan suuren joukon politiikan johtotehtäviin ajautuneita yksinkertaisia sieluja. Onhan se niin komeaa vaatia kansanäänestystä, että sitä ei kertakaikkiaan voi vastustaa.  Tähän älylliseen laiskuuteen hairahtaneiden isänmaallinen velvollisuus on irrottautua helposti heitetystä vaarallisesta lupauksestaan.

On liian iso riski avata edes teoreettisesti se mahdollisuus, että kansanäänestys kaataisi demokraattisten valtioelinten parhaan mahdollisen virkamies- ja sotilasosaamisen perusteella valmisteleman, Naton kanssa valmiiksi neuvotteleman ja eduskunnan hyväksymän sopimuksen Natoon liittymisestä.

Sama katastrofi tulee vastaan siinä vielä hullummassa vaihtoehdossa, että kansanäänestyksellä intoilijat onnistuvat varsinaisessa päätavoitteessaan. Niin kävisi jos pelästyneet poliitikot keksisivät järjestää kansanäänestyksen siitä, saako hallitus edes valmistella ja ajatella Nato-jäsenyyttä.

Molemmat Nato-kansanäänestyksen muodot alistaisivat Suomen Venäjän vaikutusvaltaan vielä julmemman kuin yya-sopimus aikoinaan. Sopimuksessa oli sentään tekstikohtia, joiden tulkintaan suomalaiset voivat yrittää tarrautua pelastautuakseen.

Kansanäänestys olisi niin iso riski, että mikään vastuullinen hallitus ei voi sitä ottaa.  Jo sillä uhkaaminen tekee Nato-jäsenyyden mahdottomaksi, ennen kuin siitä on edes yritetty päättää yhtään mitään. Tämän dilemman pahin riski on, että Nato-vaihtoehto luiskahtaa huomaamatta ulottumattomiin. Silloin oltaisiin Kremlin komennossa pahemmin kuin koskaan normaalioloissa.

Kielteinen Nato-kansanäänestys veisi puheoikeuden Suomen turvallisuuspoliittiselta johdolta. Jos Suomen kansa äänestää Venäjän puolesta, Kremlin ei tarvitse välittää Helsingin hallitusherroista.

Kirja-arvio: Ahtisaaren suorat sanat Venäjästä: "He luovat kylmää sotaa, ei länsi."

Helsingin Sanomat: Nettisivut 4.10.2016     Printtilehti 5.10.2016

Martti Ahtisaari, Jaakko Iloniemi, Tapani Ruokanen

MITEN TÄSTÄ ETEENPÄIN

Docendo 2016

350 sivua

Entisen presidentin, huippudiplomaatin ja täysin palvelleen päätoimittajan keskustelukirja voi tuntua raskaalta, mutta onneksi se on toimitettu niin, että se on elävää puhetta. Kun Martti Ahtisaari, Jaakko Iloniemi ja Tapani Ruokanen syventyvät turvallisuuden perusasioihin, lukija joutuu hieraisemaan silmiään kerran jos toisenkin.

Kukaan ei pysty arvioimaan, missä asennossa maa on, kun tästä kirjasta nouseva pöly laskeutuu. Sen päättelyä vyöryttävät eteenpäin rauhannobelisti ja Etykin perustajaisiin kuulunut huippudiplomaatti. He ovat yya-kokemuksen karaisemia ja Kekkosen koulun käyneitä konkareita, ja kaiken kukkuraksi taustaltaan sosiaalidemokraatteja. Tämä ei ole mitä tahansa Nato-kiimaa.

Arviot Venäjän toiminasta on riisuttu suomettuneesta silokielestä. Ahtisari: ”Väitteet Naton uhasta Venäjää kohtaan on ihan roskaa.” Iloniemi: ”Hölynpölyä. Ei Nato edes kykene uhkaamaan.” Ahtisaari: ”Jos toinen rikkoo jatkuvasti kansainvälistä lakia, olisi hullua pohtia, mitähän me olemme tehneet väärin. On kritisoitava aggressiivisesti, että olette alkaneet toimia vastoin aiempia hyviä sopimuksia. He luovat kylmää sotaa, ei länsi.”

Ahtisaaren tulkinnassa ”Ukraina ja Krim olivat heikkouden osoitus Venäjältä. Heidän piti käyttää laittomia, kansainvälisesti tuomittavia keinoja.” Iloniemi ihmettelee, ”kuinka huonoilla korteilla Putin pelaa ja saa aikaan hyviä tuloksia omalta kannaltaan.” Ahtisaari: ”Se osoittaa kuinka röyhkeys toimii.” Iloniemi: ”Se toimii siellä, missä vastapuolella yritetään käyttäytyä siivosti.”

Kaikkein välittömin ja konkreettisin uhka on hallitsematon maahanmuutto. Iloniemi toteaa, että Venäjän päätös avata pari pohjoista rajanylityspaikkaa ”saatiin sitten puoleksi vuodeksi perutuksi. Tarkoituksena oli olla uhka, koska päätös oli määräaikainen. Suomi sai ikään kuin puolen vuoden koeajan: käyttäydymmekö niin hyvin, ettei puomeja nosteta uudelleen ylös. Tämä ’puoli vuotta’ oli kaikkein pahaenteisin piirre. Se muodosti melkein julkilausutun uhan.”

”Jotkut haluavat tämän muistaen lähestyä Natoa ja toiset taas etääntyä Natosta, koska pelkäävät puomien nostamista jälleen.” Ruokanen: ”Tämä tarkoittaa sitä, että olemme kiristyksen kohteena.” Iloniemi: ”Niin, kärjistetysti sanoen. Se ei ole väärä väite. Sellainen asetelma tässä on. Jos sieltä tulee kymmenin tuhansin ihmisiä, emmehän me heitä ammu.”

                                            x                    x                    x

Keskustelijat ovat kauhuissaan siitä, miten vinoon Venäjän paine on vääntänyt Suomen. Iloniemi: ”Suomessa on aika vahva pro Venäjä-lobby, Venäjän puolustajat. He sietävät hyvin paljon Venäjältä.” Ahtisaari: ”Tällä tavalla toimiva Venäjä pitäisi eristää.” Iloniemi: ”Sitä mieltä eivät näköjään kaikki ole – parista entisestä pääministeristä aloittaakseni.”

”Joillakin on jäänyt yya-vaihde päälle” Venäjän suomalaiset edunvalvojat hallitsevat maan henkistä tilaa. Se ajatusmaailma on peräisin menneisyyden synkeimmistä onkaloista. Eletään taas vaaran vuosia ja pelko kasvaa. Venäjä-lobbyn kannattajat odottavat nöyrästi, mitä presidentti Vladimir Putinin väki seuraavaksi heiltä tahtoo.

Nato-jäsenyys ei ole tässä asetelmassa ongelma vaan ratkaisu. Ahtisaari oikoo diplomaattiset kiemurat. Suomen pitäisi ”mennä Natoon, jo ennen Ruotsia. Ruotsi tekee sen jossain vaiheessa myös.” Iloniemikin tukee Nato-jäsenyyttä, mutta liittoutuminen ”ennen Ruotsia on mahdotonta poliittisesti, utopiaa.” Hän taas uumoilee, että ruotsalaiset voivat tehdä Nato-ratkaisunsa omin päin Suomesta välittämättä, kuten hakeutuessaan kohti EU:ta. ”Heidän Nato-lähentymisensä etenee vauhdilla,” varoittaa Iloniemi.

                                            x                    x                    x

Keskustelijat tyrmäävät kansanäänestyksen sekä yleisesti että Nato-kysymyksen yhteydessä erityisesti. ”Se jos mikä on sattuman kauppaa ja kaukana vastuullisesta päätöksenteosta… Se on … poliitikon tapa paeta vaikeaa päätöstä ja vastuuta eli luistaa niistä tehtävistä, joita varten hänet on valittu… Eikä siinä edes päätetä … asiasta, vaan kerrotaan, mitä mieltä ollaan … hallituksesta. Se on varsinaista poliittista pelkuruutta.”

Keskustelu ei kuitenkaan kulje tätä polkua loppuun asti. Iloniemi tosin huomauttaa, miten vaarallista on kytkeä kansanäänestys sotilaalliseen perusturvallisuuteen. ”Jos haluaa kansanäänestystä Natosta, haluaa käytännössä Venäjälle veto-oikeuden.”

Kansanäänestys on hallitsematon riski. Siksi sillä uhkaaminen estää Nato-jäsenyyden jo ennen kuin siitä on edes yritetty päättää mitään. Nato-vaihtoehto voi luiskahtaa vahingossa ulottumattomiin. Silloin Suomi olisi vielä pahemmassa pinteessä kuin yya-sopimuksen aikaan.

Näiden reaalidiplomaattien puheessa tärkeintä on se, miten asiat näyttävät olevan, eikä se, miltä ne tuntuvat. Kannattaa kuunnella. Siitä voi saada aiheen ajatella uudestaan sellaista, mikä on luultu jo valmiiksi ajatelluksi.  

Kolumni 29.9.2016 Aseettomuuden unelma

Artikkeli Centrum Balticum-säätiön netissä julkaisemassa Pulloposti-kolumnisarjassa 29.9.2016

Ahvenanmaan kansainoikeudellinen asema on rauhanromantiikalla koristeltu kiiltokuva, joka vääristää historiallista todellisuutta. Aseettomaksi moneen kertaan julistettu saariryhmä ei ole vapauttanut sodan taakasta. Aina kun Itämerellä on sodittu, asevarustuksista riisuttu Ahvenanmaa on aseistettu uudelleen.

Ahvenanmaan alkuperäinen demilitarisointi sovittiin Pariisissa 1856 Krimin sodan päätteeksi. Ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjä alkoi linnoittaa sitä ja sen alueella toimi Ruotsin, Saksan ja Englannin laivasto-osastoja.

Ahvenanmaan aseettomuus vahvistettiin 1921 Geneven sopimuksella. Siinä kahdeksan Itämeren rantavaltiota, Englanti ja Italia sopivat saariryhmän linnoittamattomuudesta ja puolueettomuudesta.

Talvisodan päätteeksi maaliskuussa 1940 solmittu rauhansopimus vaikeni Ahvenanmaasta. Seuraavana kesänä Neuvostoliitto vaati kuitenkin Suomelta sen linnakkeiden tuhoamista ja kahdenvälistä sopimusta saariryhmän asemasta.

Tällainen Ahvenanmaa-sopimus solmittiin lokakuussa 1940. Se pakotti Suomen purkamaan linnoitteet ja lupaamaan, ettei se antaisi aluetta muiden valtojen käyttöön. Siinä ei mainittu alueen puolueettomuutta.

Samaan aikaan kun Neuvostoliitto pakotti Suomen aloittamaan Ahvenanmaan linnakkeiden tuhoamisen ja sopimusneuvottelut alueen demilitarisoinnista, puna-armeijan ylimmät esikunnat luonnostelivat Saksaa, Suomea tai Ruotsia tai niitä kaikkia vastaan aloitettavien sotien hyökkäysoperaatioita.

Näiden suunnitelmien ensimmäisenä vaiheena oli Ahvenanmaan valtaus. Suunnitelmat vahvistettiin pari kuukautta ennen kuin Suomi ja Neuvostoliitto solmivat sopimuksen Ahvenmaan demilitarisoinnista.

Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Suomi ja Venäjä sopivat 1992 niiden välillä edelleen voimaan jäävistä sopimuksista. Tämä pöytäkirja vahvistaa, että vielä tänäänkin pätee syksyn 1940 Ahvenanmaa-sopimus, jonka rikkomista Neuvostoliitto valmisteli jo ennen sen voimaan astumista.

Neuvostoliiton lisäksi myös Saksa suunnitteli Ahvenanmaan valtausta, mutta vasta toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Muutamat muutkin valtiot ovat voineet kaavailla sellaisia operaatioita

Nykyisin Suomea sitovat Ahvenanmaan asiassa Geneven monenkeskinen sopimus vuodelta 1921 ja Moskovan kahdenvälinen sopimus vuodelta 1940. Molemmat velvoittavat alueen demilitarisointiin. Geneven sopimus vahvistaa saariryhmän puolueettomuuden ja Suomen oikeudet alueeseen. Moskovan sopimus ei mainitse niitä.

Jos saariryhmä joutuu hyökkäyksen kohteeksi, Suomen pitäisi Geneven sopimuksen mukaan torjua hyökkäys ja ilmoittaa asiasta Kansainliitolle, jota enää ei ole. Moskovan sopimus ei vaadi Suomelta mitään sellaisessa tilanteessa, ja nyt tiedämme miksi. Jo sopimusta tehtäessä Moskovassa suunnitetiin hyökkäystä Ahvenanmaalle.

Ahvenanmaan kansainoikeudellinen asema on vino. Geneven sopimuksella ei enää ole takaajaa, ja Neuvostoliiton kanssa tehdyn sopimuksen toisella osapuolella oli jo alun perin ketunhäntä kainalossa. Tässä asiassa Suomi on kahden kesken Venäjän kanssa.

Itämeren alue on normalisoitunut. Baltian maat ovat hankkineet takaisin itsenäisyytensä ja Suomi on vapautunut yya-velvoitteista.  Tämä antaa mahdollisuuden Ahvenanmaan aseman sopimuspohjan oikaisuun.

Se voisi tapahtua uudistamalla Geneven sopimus sen alkuperäisten allekirjoittajien ja niitä nyt yhdistävän kansainvälisen yhteisön kanssa. Emeritus-meppi Henrik Laxin ajatus Euroopan unionin asettumisesta Ahvenanmaan demilitarisoinnin takaajaksi oli merkittävä avaus uuteen suuntaan.

Geneven sopimuksen virvoittaminen tekohengityksellä ei kuitenkaan ratkaise perusongelmaa. On vaikea kuvitella, millaisten historiatietojen ja minkä logiikan varassa on voinut syntyä nykyisin vallalla oleva käsitys, että Ahvenanmaan demilitarisointi pelastaisi sen sotatoimien kohteeksi joutumiselta, jos Itämerellä puhkeaa aseellinen kriisi. Silloin kaikki alueella toimivat sotavoimat yrittävät ehtiä ensimmäisenä Ahvenanmaalle. 

http://www.centrumbalticum.org/pulloposti

Pikakommentti 29.9.2016: Jälkisuomettumisen viesti

Malesialaiskoneen tuhoamista koskeneen rikostutkimuksen kommentointi paljasti, miten tiukkaan sykkyrään postsovieettinen trauma on painanut jälkisuomettuneet poliitikot. Siitä syntynyt mekkala oli luokatonta älyllistä kompurointia.

Ensin oltiin järkyttyneitä siitä, että täällä oli tehty jotakin, josta Venäjälle tulee paha mieli. Sitten kauhisteltiin sitä, että se tehtiin salassa, siis yritettiin peittää, että Suomi oli tuhma Venäjälle. Ja sitten herne meni nenään siksi, että eduskunnan avainvaliokuntien puheenjohtajat eivät saaneet tietää tätä kaikkea ennen kuin muut.

Kokeen tekeminen täällä oli normaalia kansainvälisen poliisitoimen virka-apua. Se nyt vielä olisi puuttunut, että siitä olisi kieltäydytty. Jälkisuomettuneille se oli kuitenkin Venäjä-suhteiden piilokriisi, hui kauhistus.

Se heiltä jäi vaan kertomatta, miksi juuri tämä Suomessa toteutettu hyvin laajan rikostutkinnan pienehkö osa olisi pitänyt julkistaa etukäteen. Kaikki muut tutkimuksen osatekijät julkistettiin kun tutkimus valistui.

Olikin viisasta, että tämän sekoilun taustaa ei ruvettu selittämään. Sen yrittäminen olisi osoittanut Suomen EU- ja Nato-kumppaneille, että täällä peruspoliitikon ajatuksenkulku jumiutuu oman sisäiseen kitkaansa kaikessa mikä koskee Venäjää. 

Kolumni 22.9.2016: Yhteinen uhka ja puolustus

Etelä-Suomen Sanomat 22.9.2016

Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyö on arvokas asia, varsinkin siksi, että suomalainen jahkailu estää vielä tehokkaamman ratkaisun. Mutta ei Ruotsinkaan kanssa ole ihan helppoa. Välillä on vaikea hahmottaa, missä pelilaudan ruudussa se oikein on, ja millä säännöillä pelataan. 

Ruotsalaiset puhuvat sotilaallisesta liittoutumattomuudesta vielä mahtipontisemmin kuin me. Samalla he kuitenkin pitävät tarjolla vuoden 2012 solidaarisuuslausumaansa. Sen mukaan Ruotsi ei jää passiiviseksi, jos toista EU-maata tai Pohjoismaata kohtaa katastrofi tai hyökkäys. Se siis on sotilaallisesti liittoutumaton maa, joka on sitoutunut osallistumaan kaikkiin kriiseihin, joihin sen lähialueen maat voivat joutua.

Ruotsalaiset tekivät uusimman Nato-raporttinsa herättämässä keskustekussa heitä yllättäneeseen havainnon. Jos Ruotsilla ja Suomella on yhteistä puolustusta, Ruotsi joutuisi puolustamaan Suomea.  Ajatus huipentui painajaismaiseen mielikuvaan ruotsalaisista sotilaista Suomen itärajan metsissä ja soilla.

Näyttää siis siltä, että ruotsalaisessa ajatusmaailmassa kysymykseen tulee vain sellainen puolustusyhteistyö, jossa ei sitouduta toisen sopijapuolen puolustukseen. Mutta niinhän se on. Ruotsin nykyisen puolustusratkaisun luomissa oloissa on vähän vaikea hahmottaa, mistä tulisivat ne ruotsalaiset korpisoturit, jotka Ruotsi voisi lähettää Kainuun saloille puolustamaan liittokumppaniaan.

                                            x                    x                    x

Suomi on Ruotsin puolustukselle samalla tavalla ratkaisevan tärkeä kuin Ruotsi Suomelle. Ne ovat riippuvaisia toisistaan, olipa niillä keskenään puolustusliitto tai ei, olivatpa ne Naton jäseniä tai liittoutumattomia, ja vaikka puolustusta ei olisi koskaan harjoiteltu yhdessä.

Ruotsin ja Suomen yhteinen turvallisuusintressi on se, että Itämeren tilanne ei ainakaan huonone. Sen varmistamiseksi niiden kannattaa tukea Natoa niin paljon kuin sielu sietää. Kun puhutaan Ruotsin ja Suomen yhteisestä puolustuksesta, ei puhuta Kainuun korvista eikä Skånen ranta-aukeista. Silloin puhutaan Ahvenanmaasta.

Riippumatta naapurusten puolustusratkaisuista, Ahvenanmaan turvallisuuden varmistaminen on Ruotsille vähintään yhtä tärkeää kuin Suomelle. Jos vieras voima pureutuu Ahvenanmaalle, se hallitsee pohjoista Itämerta, pystyy rajoittamaan merkittävästi Suomen yhteyksiä länteen ja sille aukeaa syväväylä Tukholman keskustaan. Koska turvallisuusuhka on yhteinen, puolustuksenkin täytyy olla.

                                            x                    x                    x

Ahvenmaa on viimeksi kuluneiden 150 vuoden aikaan julistettu kolme kertaa demilitarisoiduksi ja puolueettomaksi. Paitsi että tuorein ja nykyrakenteissa merkittävin Ahvenanma-sopimus lokakuulta 1940 Suomen ja Neuvostoliiton välillä ei mainitse alueen puolueettomuutta. Ja nyt tiedämme miksi.

Jo ennen tämän sopimuksen solmimista neuvostojohto oli syyskuussa 1940 hyväksynyt Itämeren alueen sotasuunnitelmansa, jotka kaikki alkoivat Ahvenanmaan miehityksellä. Tämä Ahvenanmaan demiltarisointisopimus on siis sillä tavalla erityinen, että toisella sen allekirjoittajalla oli alun perin ketunhäntä kainalossa.

Demilitarisoitu Ahvenanmaa remilitarisoitui molempien 1900-luvun maailmansotien aikana. On vaikea kuvitella, millaisten historiatietojen ja minkä logiikan varassa on voinut syntyä yhä vieläkin esiintyvä uskomus siihen, että Ahvenanmaan demilitarisointi voisi pelastaa sen sotatoimialueeksi joutumiselta, vaikka aseet puhuisivat muualla Itämerenalueella. Se ei ole ennekään pelastanut.

Jos Itämerellä nyt vallitseva jännitys uhkaa puhjeta aseelliseksi kriisiksi, kaikki alueella toimivat asevoimat yrittävät ehtiä ensimmäisenä Ahvenanmaalle. Sen demilitarisointi helpottaa hyökkäystä ja vaikeuttaa puolustusta. 

Pikakommentti 21.9.2016: Duuman vaalin äänestysprosentit

Duumavaalin lopullinen äänestysprosentti oli 47,8.

Moskovan äänestysprosentti oli alle 30. Edellisissä vaaleissa se oli yli 50 prosenttia.

Pikakommentti 20.9.2016. Äänet puhuvat

Maanantai-iltana 99 prosenttia Venäjän Duuman vaalitulokoksesta oli laskettu. Yhtenäisen Venäjän kannatus oli noussut edellisten vaalien 49 prosentista 54 prosenttiin. Uraa!

Tulos osoitti myös, että tämän presidentti Putinia sokeasti tottelevan puolueen saamien äänen määrä on laskenut viime vaalien 32,4 miljoonasta 28 miljoonaan, melkein neljällä ja puolella miljoonalla.

Äänet kertovat tosielämästä ja ihmisistä. Prosentit ovat prosentteja.  

Pikakommentti 19.9.2016: Äänestysprosentin viesti

Kun Suomen eduskuntavaalien äänestysprosentti laski alle 70:n, alkoi kuulua hätäkellojen kuminaa. Onko demokraattinen järjestelmä lamautumassa? Miten meidän sitten käy, jos niin tapahtuu?  

Venäjällä duuman vaalien äänestysprosentti näyttää olevan 40:n paikkeilla. Tavanomaisissa kommenteissa vaalin tulkitaan kuitenkin osoittavan, että kaikki on hyvin, ja elämä jatkuu ennallaan.

Duuman vaalin tulos tarkoittaa sitä, että Venäjän äänioikeutettujen suuri enemmistö ei välitä maan poliittisesta järjestelmästä tai ei luota siihen. Osa heistä vastustaa vaalit järjestänyttä hallintokulttuuria, mutta ei usko äänestämien voivan muuttaa sitä.  

Venäjällä kaikki ei ole hyvin. Siitä huolimatta elämä jatkuu ennallaan, toitaiseksi. 

Pikakommentti 12.9.2016: Populismin uusi kärkiryhmä

Sosiaalidemokraattien vihakampanja Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raporttia vastaan syyttää sitä kahdesta synnistä. Upin tutkijat pelottelevat, eivätkä kuvaa Venäjän toimintaa ymmärrettäväksi tekeviä ympäristötekijöitä.

Tämän kritiikin mukaan on siis niin, että jos ympäristössä näkyvä todellisuus alkaa pelottaa, syy on totuuden kertojan. Ennen vanhaan ikävän viestin tuoneet kuriirit tapettiin.

Jos lain rikkojan toimintaa ymmärrettäväksi tekevät argumentit oikeuttavat lain rikkomiseen, murhasta syytetyn pitäisi päästä pälkähästä osoittamalla toimineensa loogisesti, ja että uhri oikeastaan ansaitsi kohtalonsa.

Tutkimalla Hitlerin ja Stalinin politiikan ympäristötekijöitä päädytään ilman kovin suurta ponnistusta siihen, että Stalinilla oli järkevät perusteet hyökätä Suomeen 1939 ja Hitlerin Barbarossa-hyökkäys Neuvostoliittoon 1941 oli täysin loogista toimintaa.  

Populismi on kehittänyt kaksi vuorenvarmaa taktista väistöliikettä, jotka sopivat mihin tahansa tilanteeseen. Ensinnäkin se vaatii, että ihmisten mukavuudentunnetta ei saa häiritä. Tämän vakuudeksi se on kehittänyt liturgisen vakiolauseen, jonka mukaan mikä tahansa sille ikävä väite on irrotettu ympäristöstään.

Turvallisuuspoliittinen keskustelu on keikahtanut erikoiseen asentoon. Sosiaalidemokraattien kärkiryhmä paahtaa populismia täysillä kierroksilla. Perussuomalaisilla on näkyvä asema rationaalisuteen pyrkivän turvallisuuspolitiikan johtoryhmässä.

Vähän pelottaa ajatella sitä ikuista totuutta, että tämän päivän oppositio on huomenna hallitus. Mutta toisaalta. Viime vuoden suuri poliittinen mullistus toteutui niin, että populistit ryntäsivät liput liehuen hallitukseen, ja sitten he rupesivat toteuttamaan melko järkevää politiikkaa.

Pikakommentti 10.9.2016: Demaritoverit

Suomen Venäjä- ja Ruotsin Nato- raporttien kommentointia seuratessani olen yllättäen huomannut itsessäni myötähäpeää pohjoismaisia demaripomoja kohtaan. 

Miten on mahdollista, että todennäköisesti ihan älykkäät ihmiset alistuvat latelemaan julkisuuteen naama peruslukemilla niin hempeileviä byrokraattisia lurituksia turvallisuuspolitiikasta kuin viime päivinä. 

Miten aikuiset ihmiset voivat käyttäytyä niin kuin eivät olisi huomanneet mitään siitä, minkä me kaikki muut olemme omin silmin nähneet.

Tällaiset demaritoverit ovat häpeä puolueilleen. He näyttävät elävän sinä vanhassa maailmassa, jossa järjen käyttö on kielletty ja puoluejohdon sana on ainoa käypä laki. Se on paitsi loukkaus heidän puolueidensa jäsenten älyllistä minuutta kohtaan myös vakava uhka meille kaikille muille. 

Demaripuolueet ovat sekä Suomessa että Ruotsissa vielä niin isoja, että niiden menneisyyteen unohtuneet johtajat pystyvät estämään kaiken sen minkä estäminen heidän päähänsä sattuu pälkähtämään.