Etelä-Suomen Sanomat 20.1.2022
Nato-keskustelua seuratessani muistiin alkoi pätkittäin palautua Kultarannan keskusteluissa juhannusviikolla 2018 syntynyt nopea tilanne.
Silloin turvallisuuspolitiikan ykkösketjulaisten paneelikeskustelu haki Euroopan unionin kehityssuuntia. Asiantuntija toisensa jälkeen ihmetteli, miksi lupaavassa kehitysvaiheessa silloin olleen EU:n puolustusulottuvuuden sotilaallinen yhteistyö ei ottanut sujuakseen. Keskustelun siirryttyä paneelin ja yleisön väliseksi sain puheenvuoron, ja kysyin, miksi EU ei voisi liittyä Natoon järjestöjäseneksi.
Myönsin, että ehdotukseni ei olisi järjestöjuristerian kannalta mikään pikkujuttu, sillä kummankin organisaatiojätin byrokratia on raskas. Mutta jos olosuhteet näyttävät vaativan muutosta, byrokraattiset säädökset pitää vaan muokata niin, että voidaan toimia järkevästi.
Hämmentynyt hiljaisuus laskeutui hetkeksi kokoustelttaan. Sitten keskustelun taitava johdattelija määräsi kaikki panelistit sanomaan edes jotakin.
EU:n komission silloinen varapuheenjohtaja Jyrki Katainen kertoi, että EU:n ja Naton yhteistyökohteista oli yli 70 kohdan lista, mutta myönsi, että minun ehdotukseni selventäisi tilannetta. Pääministeri Juha Sipilä ei pitänyt yhdentymistä tarpeellisena, sillä EU-Nato-yhteistyö toimi muutenkin ihan hyvin. Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen kaavaili, että ehdotukseni olisi ehkä Upille sopiva tutkimuksen kohde, mutta uumoili, että idean toteuttaminen vaatisi Naton perussopimuksen tarkastelua. Helsingin Sanomain Lontoon-kirjeenvaihtaja Annamari Sipilä hehkutti, että ehdotukseni olisi ratkaisu Suomen Nato-jäsenyyteen.
Keskustelun jälkeen kokousteltan käytävillä hälisevä väki tenttasi minulta perusteita. Kultaranta-keskustelujen isäntä presidentti Sauli Niinistö kävi kertomassa esittäneensä kauan sitten julkisesti saman kysymyksen kuin minä nyt. Hänen summittaisesti mainitsema aikamääre tuntui viittaavan siihen, että tämä olisi liittynyt presidentinvaaliin 2006.
Järjestöjuristerian tasolla tällainen liitos voi tuntua yksinkertaiselta paperiharjoitukselta. Reaalipolitiikan tasolla se olisi monitahoinen ongelma Pohjois-Atlantin sopimukseen viidennen artiklan tulkinnassa. Mikä olisi esimerkiksi Montenegron kaltaisen valtion intressi tukea kaukaista Suomea, jos se taas joutuu konkreettisiin vaikeuksiin hankalan suurvaltanaapurinsa kanssa? Ja mikä olisi Suomen tarve tukea etäistä pikkuvaltiota sen paikallisissa ongelmissa? Ehdotukseni herättäisi siis täsmälleen saman kysymyksen kuin minkä tahansa valtion pyrkimys suoraan Naton jäseneksi.
Ongelman ohitusta voitaisiin ehkä yrittää Naton ulkopuolisten EU-maiden osalta poistamalla Lissabonin sopimuksen 42/7- kohtaan sijoitettu kummallinen rajaus ”tietyistä jäsenmaista”. Se jättää sotilaallisesti liittoutumattomat EU-maat unionin muille jäseniilleen varmistaman turvatakuun ulkopuolelle.
Silloin Suomi saisi EU:n kautta Naton turvatakuun, mutta se ei riitä, sillä tällaisen takuun antajien joukosta puuttuisi Yhdysvallat. Siksi EU:n liittyminen Naton järjestöjäseneksi ei täyttäisi Suomen turvallisuusvajetta. Sen täyttäisi vain Suomen liittyminen Naton jäseneksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti