Kolumni: Etelä-Suomen Sanomat 12.3.2020
Olen sivusta seurannut päivittelyä Yhdysvaltain presidentinvaalin todennäköisten ehdokkaiden korkeasta iästä. Varmaan siksi, että olen samaa ikäluokkaa kuin he, ja tiedän kokemuksesta, että hoksottimet eivät näillä vuosilla enää toimi aina niin kuin pitäisi. Mutta olemmeko me iän perusteella sentään ihan virkaheittoja?
Olen yrittänyt jäsentää tätä ongelmaa vertaamalla Yhdysvaltain vaalikuviota Suomen presidenttien ikähistoriaan. Iäkkäin presidentti viimeisen toimikautensa päättyessä oli J. K. Paasikivi, 86 vuotta. Samassa tilanteessa Urho Kekkonen oli 81 ja G. Mannerheim 79 vuotta.
Yhdysvaltain presidentinvaalin mahdollisina pidetyt voittajat olisivat ensi syksynä alkavan toimikauden päättyessä nuorempia kuin Paasikivi presidenttiydestä luopuessaan, vähän vanhempia kuin Mannerheim ja suunnilleen saman ikäisiä kuin Kekkonen.
Korkea ikä rasitti julmasti Mannerheimin ja Kekkosen presidenttikausien loppuvaiheita. Paasikivi pysyi pitkään hyvässä vedossa, mutta menetti tilannetajun toimikautensa viime hetkillä.
Millä ihmeen perusteella voisi päätellä, olisivatko Joe Biden, Bernie Sanders tai Donald Trump Paasikiven veroisia tervaskantoja, vai jäisikö jonkun tai ehkä kaikkien iän sieto Mannerheimin ja Kekkosen tasolle tai sitäkin alemmaksi.
Paasikiven veroista tervaskantoa ei taida olla presidentiksi tarjolla Yhdysvalloissa, mutta ei Suomessakaan.
Paasikiven veroista tervaskantoa ei taida olla presidentiksi tarjolla Yhdysvalloissa, mutta ei Suomessakaan.
x x x
Ikääntyvien presidenttien kenttäkelpoisuuden arviointi jakaa heidät kolmeen yllättävään ryhmään. Kaikkein korkeimpaan ikään asti palvelleet Paasikivi, Kekkonen ja Mannerheim joutuivat kriisijohtajiksi. Mannerheim luotsasi Suomen läpi toisen maailmansodan, Paasikivi loi idänsuhteet lännen tietä sulkematta, ja kylmän sodan keskellä Kekkonen raivasi Suomen tien kohti länsi-integraatiota.
Heitä nuoremmat, seitsemänkymppiseksi asti palvelleet P. E. Svinhufvud ja Mauno Koivisto saavat rinnalleen Sauli Niinistön, kun hänen toinen kautensa päättyy. He vaimensivat toimikausiensa epävakautta henkivät häiriötekijät. Svinhufvud pelasti Suomen demokratian oikeistodiktatuurilta, Koivisto ohjasi maan presidentin ylivallasta parlamentarismiin ja Niinistö ulkopolitiikan liehakoivasta hapuilusta klassiseen reaalipolitiikkaan.
Kuusikymppisenä tai sitäkin nuorempana presidenttikautensa lopettanet Lauri Kristian Relander, Kyösti Kallio, Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen eivät saaneet otetta toimikausiensa takaperoisesta perusvireestä vaan myötäilivät sitä.
K. J. Ståhlbergin ja Risto Rytin luopuminen presidenttiydestä johtui perustuslaillisista erityistilanteista.
Harmittaa, mutta tällainen numeroleikki presidenttien palvelusvuosilla tuntuu vahvistavan peruskonservatismin omahyväistä myhäilyä siitä, että vain ikä kartuttaa viisautta.
Onneksi Suomen oloissa vastuunsa tunteva poliitikko pystyy ikääntyessään keräämään vaativissa tehtävissä tarvittavaa kokemuspääomaa. Yhdysvaltain rakenteellinen epävarmuus näyttää johtuvan ainakin osittain siitä, että monet omaisuusmassan kartuttamiseen keskittyneet ovat viime töikseen heittäytyneet valtataistelun imuun rahan eikä yhteiskunnallisen kokemuksen ja näkemyksen voimalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti