Kolumni Etelä-Suomen Sanomat 27.2.2020
Käynti miehityksen ja vapauden Vabamu-mueossa Tallinnassa jäi mieleen. Sen viestinnän pääpaino ei ollut totalitarismin kauhuromantiikalla mässäily vaan kuvaus kansallisen yhteisön kestävyydestä yli neuvostodiktatuurin ja eri suuntiin hajautunen maanpakolaisuuden ajan.
Viro valtiollisen ja kansallisen kulttuurin uudistaminen tuon kaiken jälkeen oli aloitettava risaisesta rakenteesta. Suurin osa virolaisista joutui pysymään aloillaan olemaan alistuvinaan neuvostokomennon väkivaltaan ja nöyryytykseen. Osa rahdattiin Siperian tuhoamisleireihin sinnittelemään elämän ja kuoleman rajoilla.
Moni perhe pakeni Ruotsiin tai sitäkin etäämmälle länsimaihin. Osa heistä piti kunnia-asianaan virolaisuutensa varjelemista uuteen ympäristöön sopeutumisen rinnalla, mutta osa sulautui uusiin kulttuureihin, kun oma tuntui pettäneen.
Ja kun uusi vapaus koitti, eri tavoin kansallista identiteettiään suojanneet ryhmät aloittivat uuden kulttuurin rakentamisen etnisten venäläisten ja viidenneksi kolonnaksi epäillyn jälkineuvoistolaisten väestönosien rinnalla.
x x x
Suomalaiset seurasivat tätä kaikkea pakahduttavan myötätunnon vallassa, ja sen pakahduttavuutta lisäsi presidentti Mauno Koiviston kuivakkaasti johdonmukainen reaalipolitiikka. Kun päällekkäisten kriisien lopputulosta ei tiedetty, oli varauduttava siihen, että kaikki voisi jatkua ennallaan. Koivisto sai kovasydämisen maineen, eikä sille voi mitään, sillä sellainen on reaalipolitiikan ydin.
Koivisto tarjosi kuitenkin tuulensuojaa epäviralliselle Viron avulle. Se organisoitiin opetusministeriön kautta presidentin klassisin saatesanoin: ”Kyllä kulttuurin nimissä voi harrastella aika paljon”.
Useimmissa ministeriöissä Viron apu delegoitiin ministeritasoa alemmalle, mutta jo 1989 monet ministerit asioivat suoraan viro¬laisten kollegoidensa kanssa. Pian mukaan tulivat kuntaliitot, jotka alkoivat auttaa virolaisia alueellisen itsehallinnon järjes¬telyssä. Kauppa- ja teollisuusministeriö ideoi suomalais¬virolaisen kauppayhdistyksen. Myös puolueet hoitivat Viron-yhteyksiä tavalla, joka ei ihan mahtu¬nut virallisen ulkopolitiikan raamiin. Vain kaikkein uskovaisimmat vasemmistolaiset jatkoivat vanhan opin saarnaa.
Valtiovarainministeriön virkamiehet tukivat tallinnalaisia kollegoitaan budjettihallinnon organisoinnissa. Pankkiyhdistyksen toimihenkilöiden salkuissa Viroon siirtyneet Suomen pankkilainsäädännön ydinkohdat tarjosivat mahdollisuuden luoda Virolle pankki- ja rahoituslaitos, jonka toimivuutta oli testattu vuosikymmeniä.
Tämän kaiken myllerryksen keskellä virolaiset rakensivat valtiohallintonsa, taloutensa, puolustuksensa ja kansallisen kulttuurinsa neuvostojärjestelmän tuottamasta täystuhosta toimivaksi kokonaisuudeksi. Ratkaisuja sivusta seuraava huomasi joskus pidättelevänsä ihastuksesta henkeään: että ne vielä tuostakin selvisivät.
Kaiken tämän jälkeen Koivisto sopeutui historian valtavirran yllättäviin käänteisiin. Hän tiivisti Baltian maiden itsenäistymisprosessin tuloksen Helsingin virolaisten akateemisessa klubissa: "Kävi niin, että haaveilijat olivat oikeassa ja me, niin sanotut realistit olimme väärässä, onneksi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti