Tässä blogissa julkaisen kaikki elokuun 2016 jälkeen ilmestyvät kolumnit, kirja-arviot ja muun aineiston Ennen elokuuta 2016 julkaistu aikeisto on näkyvissä vanhalla kotisivullani, jonka osoite on www.jukkatarkka.net
perjantai 20. joulukuuta 2019
Savonlinnassa kauan sitten
Joskus 1980-luvun alkupuolella Savonlinnassa aamutuimaan paikallisen sairaanhoito-opiston ankeassa asuntolassa jonotimme vaimoni kanssa kukin omaamme salamimakkimakkaran viipaletta kahvin kanssa. Matti Ahde siinä meidän edellämme viritti keskustelun edellisillan oopperaproduktion vivahteista. Totesin, että tällaisista demaripoliitikoista minä tykkään.
Sardiiniliike
Italiassa näyttää syntyvän sardiinien kansanliike, joka tuntee tehtäväkseen muistuttaa, että maassa on myös sivistyneitä ja älykkäitä ihmisiä. Siinä ympäristössä tuo tuntuu todella terveeltä ja raikkaalta hätähuudolta. Eipä olisi pahitteeksi Suomessakaan.
Jukka Tarkka
Entinen, ja nykyisin jo varttunut nuorsuomalainen
Jukka Tarkka
Entinen, ja nykyisin jo varttunut nuorsuomalainen
maanantai 16. joulukuuta 2019
Isis-naisen tehtävä
Eroaako Isis-terroristien hallintaansa kaappaamien suomalaisten naisten ja heidän lastensa tilanne nykyisestä suomalaisesta oikeustodellisuudesta? Jos toinen lapsen vanhemmista on viinalla, järjestäytyneellä rikollisuudella tai huumeilla tuhonnut lapsensa mahdollisuudet kehittyä ihmisen arvoiseen elämään, lapsi voidaan ottaa huostaan, ja toivoa, että se auttaisi. Huostaanotto ilman äitiä Isis-leiriltä Suomeen on lapselle varmaan kauhea kokemus, mutta niin on myös jääminen leirille. On otettava huomioon, että Isiksen komennossa sen taistelijoiden naisilla on sama velvollisuus terroristitekoihin kuin miehillä.
sunnuntai 15. joulukuuta 2019
Isis-naisen vastuu
Kun suomalainen nainen on päättänyt avioitua Isiksen soturin kanssa, hän ottanut vastuun omasta loppuelämästään, ja siihen kuuluvat myös tämän ratkaisun seurauksena olevat lapset. Hän ei voi vapautua vastuusta nyt, kun on käynyt selväksi, että päätös oli virhe, eikä kalifaatin uusi nousu ole näköpiirissä.
Kun tiedetään, että romahtaneen kalifaatin strategiana on sijoittaa piinkovasti koulutettuja terrorismin etäpäätteitä länsimaisen elämän ytimeen, lapsiensa kohtalolla herkistelevien äitien sydäntä särkeviin vetoomuksiin on syytä suhtautua juuri sillä realismilla, jota presidentti Niinistö tänä iltana esitti.
Suomen turvallisuusviranomaisten velvollisuutena on todeta nämä edessä olevan ratkaisun perustekijät. Poliittisen johdon velvollisuutena on ottaa huomioon tämän inhimillisen tragedian Suomen kannalta hyvin raskas reaalipoliittinen sisältö.
keskiviikko 11. joulukuuta 2019
PALOMUURI KESTI
Etelä-Suomen Sanomat 12.12.2019
Puheenjohtaja Antti Rinteen kujanjuoksua kohti päämisterin noloa eroa on verrattu keskustan puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäen samanlaiseen kohtaloon 2003.
Jäätteenmäki oli silloin ottanut eduskuntavaaleissa rajusti yhteen sosiaalidemokraattien puheenjohtajan Paavo Lipposen kanssa tämän Irakin sotaa koskeneista lausunnoista. Syytökset perustuivat ulkoministeriön muistioihin Lipposen Washingtonin-matkalta. Ne eivät olleet tulenarkaa tavaraa, mutta julkisessa myllytyksessä alkoivat näyttää skandaalilta.
Vaalit niukasti voittaneesta Jäätteenmäestä tuli pääministeri, ja joutui heti näsäviisaiden toimittajien jyrän alle. Siinä tuiskeessa hän vahingossa istutti kuolemattoman lausahduksen. poliittiseen puheenparteen. Kun tentattiin, miten hän on voinut lainata sanatarkasti Lipposen keskusteluista tehtyä muistiota, hän vastasi: ”Minulla on kaksi korvaa.”
Räikeä sanailu peitti pääasian. Koko jutun ytimenä ei ollut dokumenttien vuotaminen vaan se, että Jäätteenmäki ei ymmärtänyt ulkopoliittisten asiakirjojen sisältöä. Se on huono ominaisuus pääinisterille.
x x x
Myös Rinteen eroon johtaneessa kiihkossa tapauksen syväsisältö taisi peittyä mediatykistön jyskytykseen. Kannattaa muistaa ministeri Sirpa Paateron ensimmäinen reaktio postilakkoon. Hän vaati Postia lopettamaan rikkurien pestaamisen lisäksi myös sen normaaliajan organisaatioon kuuluvan vuokratyövoiman käytön.
Valtion omistajapolitiikasta vastaavan ministerin pitää huolehtia valvomiensa yritysten toimintakyvystä myös poikkeusoloissa, ja varsinkin yhteiskunnan peruspalveluja tuottavan Postin kriisinkestosta. Mutta ministeri asettuikin lakkorintaman eturiviin vaatimuksella, joka olisi ilmeisesti lopettanut sen vähäisenkin toiminnan, johon Posti pystyi lakosta huolimatta. Paatero ei toista kertaa päästänyt ilmoille tällaista möläystä.
Antti Rinne perusti raivokkaan ja taitavan puolustuksensa siihen, kuinka ylevää sosiaalista sankaruutta hän osoitti puolustamalla pienipalkkaisten etuja. Se onkin jalo tavoite, mutta sillä tavalla omituinen, että pääministerillä on käytettävissään koko lainsäädännön kenttä, joka tarjoaa paljon tehokkaampia keinoja köyhyyden torjumien kuin ammattiliiton lakon tukeminen.
Rinteen hallituksen nimityksen yhteydessä heränneet epäilykset kävivät toteen nopeasti ja räikeästi. Rinne ja Paatero yrittivät käyttää ammattiliitoilta lainattua voimaa hallitustyöskentelyssä. Parlamentarismin ja korporatismin välisen palomuurin perusteet järkkyivät.
Keskustalle avautui harvinaisen herkullinen tilanne viheltää peli poikki, sillä sen eduskuntaryhmä riittää varmistamaan tai tuhoamaan hallituksen parlamentaarisen enemmistön. Keskustan uusi puheenjohtaja menetti mahdollisuutensa profiloitua vahvana johtajana. Hän käyttäytyi sivistyneesti, mutta ei pystynyt osoittamaan tilanteen vaatimaa päättäväisen tahdon säihkettä.
Silti keskusta onnistui puhdistamaan hallituksen toimintakulttuurin esittämällä ison kysymyksen oikeaan aikaan. Sosiaalidemokraatit viimeistelivät korjausliikkeen häätämällä korporatistisen salavaikuttajan parlamentaarisen hallitustyöskentelyn taustalta eduskunnan puhemiehistön ylevään rauhaan.
Omat koirat purivat
Maikkarin uutistoimitus onnistui eilen illalla houkuttelemaan uuden pääministerin kertomaan jotakin hyvin oleellista hallitusvaihdoksen syväsisällöstä, vastapainoksi Ylen TV-uutisten rituaalisten lausahdusten kertaamiselle. Sanna Marinin rauhallinen ja elegantti esiintymisensä ositti, että Antti Rinteen hallituksen romahduksen syy oli Antti Rinne. Täällä 4.12.2019 esittämäni hiljaisuuden muuri-efekti näyttää käyvän aika hyvin yksiin sen myllytyksen kulissien takana kokeneen ihmisen vaikutelman kanssa. Omat koirat purivat, ei haukkuen ja ulvoen vaan olemalla hiljaa
sunnuntai 8. joulukuuta 2019
Uusi Alku?
Demarit osoittivat hienoa poliittista kypsyyttä ja tyylitajua
illan suurissa päätöksissä. Antti Rinne pistettiin eduskunnan varapuhemieheksi,
ja sieltä käsin hän ei pysty huohottamaan uuden päämisterin niskaan korporatistisia
unelmiaan. Sirpa Paateron maineenpalautus oli henkilötasolla ehkä kohtuullinen,
mutta ei mitätöi sitä mokaa, että hän tempautui postilaisten lakkokiimaan sopimattoman
kiihkeästi. Demarien piireissä se on ansio.
Näillä eväillä demarien yhteistyö
keskustan kanssa voi ehkä onnistuakin. Ja ennen kaikkea kokonaisuusratkaisu luo
uskoa siihen, että täällä 29.11.2019. kuvamani riski korporatismin
vallankaappauksesta ja parlamentarismi romahduksesta on toistaisesti väistynyt.
tiistai 3. joulukuuta 2019
Kiukkuinen hiljaisuus
Jos puolueella on Suuri Rakastettu Johtaja, sen järjestöt ja
kenttä eivät alistu katselemaan sivusta sellaista pyöritystä, johon Antti Rinne
joutui yksin. Minuun teki syvän vaikutuksen lehtiartikkelin sivulause, jonka
julkaisijaa en pysty muistin varassa täsmentämään. Sen sisältö jäi mieleeni
suunnilleen näin:
Antti Rinne törmäsi hiljaisuuden muuriin, kun sanoi
puolue-eliitin suljetussa tilaisuudessa, että jos on tyytymättömyyttä hänen
johtamistapaansa, se olisi hyvä ottaa puheeksi omassa porukassa. Jos tämä tieto
pitää paikkansa, se kertoo enemmän kuin jos vastauksena olisi
ollut räikeiden syytösten ääneen ulvominen. Kiukkuinen hiljaisuus on
äärimmäisen vaaran merkki, sillä sitä vastaan ei voi puolustautua. Ehkä
tuollainen kokemus on pakottanut Antti Rinteen antautumaan.
maanantai 2. joulukuuta 2019
Jännittävä ilta 2.12.2019
1. Keskusta ja demarit ovat kuin skorpionit
pullossa. Keskusta ei halua iskeä ensin, koska tietää, että myös ensimmäinen iskijä
kärsii, vaikka iskun kohde tuhoutuu. Keskusta pelasi taitavasti ratkaisun
demarien kotipesään. Ja demarit väistivät yhtä taitavasti, vaikka tajuavat
varmasti olevansa epätoivoisessa tilanteessa. Heillä ei ole muuta ulospääsyä kuin
keskustan nöyryyttäminen tai täysi katastrofi, johon he sitten kyllä vetäisivät
mukaansa keskustan. Jos luottamuslauseäänestys kaataakin koko hallituksen eikä
vain pääministerin, tuloksena voi olla, että sekä demarit että keskusta jäävät vielä
entistäkin raskaamman jyrän alle yllätysvaaleissa. Keskustan taitava manööveri
johti sen saman kuilun partaalle, johon demarit väistämättä joutuvat.
perjantai 29. marraskuuta 2019
Pääministeri Antti Rinne perusti perjantai-iltapäivän 29.11.2019
ja illan raivokkaan ja taitavan puolustuksensa siihen, kuinka sosiaalisesti
sankarillinen pienipalkkaisten etujen puolustaja hän onkaan. Näin hän yritti vapautua
pääministerin velvollisuudesta johtaa hallituksen ja virkakoneiston sisäistä
toimintaa niin, että omistajan etua valvotaan asiallisesti yhteiskunnallisesti tärkeässä
valtion omistamassa yrityksessä. Hän on osittanut kokevansa yhteiskunnalliseksi
tehtäväkseen järjestäytyneen työväestön sopimusperustaisten etujen valvonnan. Se
on kunniallinen ja hyväksyttävä valinta. Mutta sillä valinnalla hän osoittanut
olevansa sopimaton pääministeriksi.
keskiviikko 27. marraskuuta 2019
TALVISOTA AHVENANMAASTA
Talvisota koski myös Ahvenanmaata
Kolumni: Etelä-Suomen Sanomat 28.11.2019
Kolumni: Etelä-Suomen Sanomat 28.11.2019
Talvisodan ensimmäisenä päivänä 30.11.1939
vasta muodostumassa olleen Risto Rytin hallituksen keskushahmot saivat neuvotteluunsa
Suomen Pankissa yllättävän viestin sotamarsalkka G. Mannerheimilta. Joukkoja
olisi välttämättä siirrettävä Ahvenanmaalle. Uuden hallituksen virallinen
nimitys vielä puuttui, mutta se pystyi päätökseen. Mannerheim sai luvan toimia.
Genevessä 1921 solmitun Ahvenanmaan puolueettomaksi ja aseettomaksi julistavan sopimuksen mukaan Suomella oli oikeus ja velvollisuus puolustaa aluetta, jos sen puolueettomuutta uhattaisiin. Sellaisessa tilanteessa Suomen kuului ilmoittaa sopimuksen allekirjoittajavaltioille sotilaallisista toimistaan.
Genevessä 1921 solmitun Ahvenanmaan puolueettomaksi ja aseettomaksi julistavan sopimuksen mukaan Suomella oli oikeus ja velvollisuus puolustaa aluetta, jos sen puolueettomuutta uhattaisiin. Sellaisessa tilanteessa Suomen kuului ilmoittaa sopimuksen allekirjoittajavaltioille sotilaallisista toimistaan.
Ensimmäisenä siitä ilmoitettiin
Ruotsille, jolle Suomella oli muutakin asiaa. Ulkoministeriön kansliapäällikkö Aaro
Pakaslahti lähti pimennettyjä, autioita katuja pitkin parin korttelin päässä
sijaitsevaan Ruotsin lähetystöön. Hallitus evästi viestin viejää täsmällisillä
ohjeilla:
”Syistä, jotka johtuvat Suomen joutumisesta sotaan ja Ahvenanmaan puolueettoman vyöhykkeen joutumisesta vihollishyökkäyksen uhan alaiseksi, on Suomen hallituksen ryhdyttävä vuoden 1921 sopimuksen velvoittamiin sotilaallisiin toimenpiteisiin saariryhmän turvaamiseksi. Näin ollen on Suomen lähetettävä sotavoimiaan Ahvenanmaalle. Suomen hallitus ehdottaa, että Ruotsi antaisi […] sotilaallista apua Suomelle.”
Ruotsi torjui vetoomuksen sotilaallisesta avusta, vain ulkoministeri Rickard Sandler puolsi avunpyyntöön suostumista. Hän kärsi jo toisen tappion Ahvenanmaan asiassa, edellinen oli keväällä 1939 hahmoteltu Tukholman suunnitelma Ahvenanmaan yhteispuolustuksesta Suomen kanssa. Ruotsi piti matalaakin matalampaa profiilia. Talvisodan alkuvaiheessa se ei edes pohtinut asemaansa, ollako puolueeton vai ei-sotaa-käyvä?
Kun Suomen hallitus sai tiedon Ruotsin kielteisestä päätöksestä, ulkoministeri Väinö Tanner ja salkuton ministeri J. K. Paasikivi suosittelivat neuvottelujen aloittamista uudelleen Moskovan kassa. Puolustusministeri Juho Niukkanen ehdotti Saksan kutsumista Ahvenanmaata miehittämään, kun Ruotsi kerran kieltäytyi. Hän oli muutenkin valmis kaupankäyntiin. Kun Neuvostoliitto vaati sotaa edeltäneissä neuvotteluissa Hankoniemeä tukikohta-alueekseen, hän esitti Ahvenanmaan tarjoamista sille Hangon sijasta. Siitä olisi Niukkasen arvion mukaan Suomelle vähemmän haittaa kuin Hankoon tulevista neuvostojoukoista.
”Syistä, jotka johtuvat Suomen joutumisesta sotaan ja Ahvenanmaan puolueettoman vyöhykkeen joutumisesta vihollishyökkäyksen uhan alaiseksi, on Suomen hallituksen ryhdyttävä vuoden 1921 sopimuksen velvoittamiin sotilaallisiin toimenpiteisiin saariryhmän turvaamiseksi. Näin ollen on Suomen lähetettävä sotavoimiaan Ahvenanmaalle. Suomen hallitus ehdottaa, että Ruotsi antaisi […] sotilaallista apua Suomelle.”
Ruotsi torjui vetoomuksen sotilaallisesta avusta, vain ulkoministeri Rickard Sandler puolsi avunpyyntöön suostumista. Hän kärsi jo toisen tappion Ahvenanmaan asiassa, edellinen oli keväällä 1939 hahmoteltu Tukholman suunnitelma Ahvenanmaan yhteispuolustuksesta Suomen kanssa. Ruotsi piti matalaakin matalampaa profiilia. Talvisodan alkuvaiheessa se ei edes pohtinut asemaansa, ollako puolueeton vai ei-sotaa-käyvä?
Kun Suomen hallitus sai tiedon Ruotsin kielteisestä päätöksestä, ulkoministeri Väinö Tanner ja salkuton ministeri J. K. Paasikivi suosittelivat neuvottelujen aloittamista uudelleen Moskovan kassa. Puolustusministeri Juho Niukkanen ehdotti Saksan kutsumista Ahvenanmaata miehittämään, kun Ruotsi kerran kieltäytyi. Hän oli muutenkin valmis kaupankäyntiin. Kun Neuvostoliitto vaati sotaa edeltäneissä neuvotteluissa Hankoniemeä tukikohta-alueekseen, hän esitti Ahvenanmaan tarjoamista sille Hangon sijasta. Siitä olisi Niukkasen arvion mukaan Suomelle vähemmän haittaa kuin Hankoon tulevista neuvostojoukoista.
Myös
uuden hallituksen salkuton ministeri J. K. Paasikivi pohti Ahvenanmaan
käyttämistä Ruotsin taivuttelemiseen, mutta hänen kuvionsa oli hienostuneempi
kuin Niukkasen. Paasikivi ajatteli tarjota Ahvenanmaata Ruotsille, jos se
vastasuoritukseksi solmisi Suomen kanssa pitkäaikaisen puolustusliiton. Hänelle
Ahvenanmaalla ei ollut muuta sotilaallista merkitystä kuin sen miehittäjälleen
tarjoama mahdollisuus sulkea pääsy Pohjanlahdelle. Tämän tehtävän se täyttäisi
myös ollessaan Ruotsin maakunta.
Tästä
alkoi toisen maailmansodan aikainen voimapoliittinen peli, jonka osapuolet houkuttelivat
tai uhkaivat toisiaan Ahvenanmaan menettämisellä tai haltuun saamisella tai
aseistamisella tai aseista riisumisella.
Ministerin oletettu arvovalta
Postilakon sekavassa jälkipyykissä eduskunnan kannattaisi
muistaa valtion omistajaintressiä valvovan ministeri Paateron ensimmäinen reaktio
postilakon alkamiseen. Hän ilmoitti, että Postin pitäisi lopettaa kaiken vuokratyövoiman
käyttäminen, joka on sen arkipäivää ja elinehto, ja joka ei kuulunut lakon
piiriin. Lakkotilanteeseen joutunut ministeri asettui ensi töikseen lakkolaisten
eturintaman vastustamaan sen yrityksen etua, jonka edunvalvonta kuluu hänen
ministerivastuunsa piiriin. Miten eduskunta suhtautuu ammattiyhdistysliikkeen
edunvalvontaan ministerin oletetulla arvovallalla?
sunnuntai 24. marraskuuta 2019
Ay-koreografian häränpylly
Nyt nähtiin vielä sekin ay-koreografian häränpylly, että vähäväkisten
puolustukseen viritetyt mahtiliitot myötätuntolakoilevat työnantajaliiton
puolesta. Siinä on mielenkiintoinen mietinnän paikka ay-liikkeen hallitustasolle
ujuttamille pääministeri Antti Rinteelle ja ministeri Sirpa Paaterolle. He
joutuvat näissä uljaissa rooleissaan puolustamaan työnantajain vapaata järjestäytymisoikeutta.
Tai murtamaan järjestäytymisvapausperiaatteen.
sunnuntai 17. marraskuuta 2019
Kuka auttaisi meitä
Vasemmistoliitto näyttää olevan HYVIN VIHAINEN siitä, jos
joku haluaisi Suomen pyynnöstä tulla auttamaan meitä vaarallisessa tilanteessa.
Varmaan siellä nyt perustetaan ompeluseuroja, joissa näpelletään valkoisia
lippuja rohkaisuksi niille, jotka ovat tulossa tänne kutsumatta.
torstai 14. marraskuuta 2019
Ministerin moka
Maikkarin kympin uutiset olivat taas tiukkaa tavaraa. Parin muun terävän
uutisiskun rinnalla alkoi näyttää siltä, että valtion omistajaintressiä valvova
ministeri Paatero sai märästä rätistä päin naamaa, ja ansion mukaan.
Postin
johdon ja virkamiestason keskustekujen välituotos näyttää siltä, että ennen
lakkotilannetta työtä tehnyt vuokratyövoima on OK. Jos sen jälkeen on pestattu vuokraväkeä
lisää, se on rikkuriporukkaa. Kuulostaa järkevältä. Mutta Paatero julisti vielä
eilen, että koko vuokrasuhteessa oleva väki on rikkureita.
Eduskunnan kannattaisi tosissaan harkita, nauttiiko sen
luottamusta ministeri, joka näin törkeästi asettuu liittojen työtaistelun
eturintamaan ja vahingoittaa valtio-omisteteisen yhtiön etua, jonka valvomisesta on hän on parlamentaarisessa vastuussa. Mitä intressiä tällainen ministeri
edustaa, parlamentarismia vai korporatismia?
Demokratiassa voi ihan hyvin kannattaa myös korporatismia,
mutta eduskunta toteuttaa parlamentarismia.
keskiviikko 13. marraskuuta 2019
MURTUUKO MYÖS EU-MUURI?
Kolumni Etelä-Suomen Sanomat 14.11.2019
Vieläkin muistan,
miten dramaattista oli katsella suoria TV-raportteja DDR:n ihmisistä Berliinin
muurin auki revenneillä porteilla. Nuoret halailivat, nauroivat ja tanssivat – ja
vanhat itkivät. Siinä romahti muurin lisäksi valtiofilosofinen ihanne, josta
oli tullut joillekin identiteetin osa, toisille brutaali taakka.
Jotain
samanlaista on ehkä tapahtumassa toisaalla juuri nyt. Brittien kiemurtelu brexit-kriisissä
muistuttaa jotenkin Saksan yhdistymisen identiteettidraamaa. Brexit-uskoon
tulleet rimpuilevat Euroopan unionin ikeen alta kuten DDR:n pihteihin jääneet reaalisosialismin
saksalaiset uhrit. Brexit-kansa odottaa EU-muurin murtumisen avaavan heille uudelleen
Ison Britannian loistavan eristyneisyyden. Jonkun pitäisi vaan murtaa se muuri.
Britannian
1800-luvulla toteutuneen eristyksen kopioiminen ei ole vaikeaa, muurataan
ikkunat umpeen, kuten DDR aikoinaan. Menneisyyden loisto ei vaan toistu yhtä
helposti. Silloin todella ison Britannian splendid isolation perustui
siirtomaiden riistoon, joka tuotti toinen toistaan huikeampia timantteja
Majesteetin kruunuun.
Sitä paitsi se ei
ollut ympäristöstä erkaantumisen aikaa. Ison Britannian talouden ja laivaston
voima tukivat vuorollaan eri valtioita, jotka olivat jäämässä alakynteen Euroopan
valtataistelussa. Tämä tasapainpolitiikka varmisti, että Eurooppa keskittyi sisäiseen
kärhämöintiinsä, ja Britannian sai hallita valtameriä ja muita mantereita.
x x x
Pääministeri
Boris Johnsonin suuren suunnitelman alkuosa on helppo. Itäsaksalaiset
osoittivat, kuinka nopeasti muurin voi rakentaa, mutta siitä vaikeudet vasta alkoivat.
Britannian pitäisi luoda alamaisiaan rauhoittava vauraus ja nostaa kansainyhteisön
kova voima sille tasolle, että sillä voisi taas peluuttaa eurooppalaisia keskenään ja
korjata voitot toisaalla kotiin.
Johnson ei ole
vielä paljastanut suurta salaisuuttaan siitä, miten Britannian eristyneen
loiston voi rakentaa uudelleen. Ei ole imperiumia, jota voisi riistää
majesteetin kunniaksi. Brexit on yhtä mahdoton yhtälö kuin ympyrän neliöinti,
jolla Suomenkin ulkopolitiikkaa on joskus yritetty opastaa. Kun ongelmaa ei voi
ratkaista, päätettäväksi jää vain se, kuka osoitetaan syylliseksi, ja saa
maksaa viulut.
Johnsonkin
pääkilpailija Jeremy Gorbyn tarjoaa muodollisesti eleganttia ulospääsyä. Hän
lupaa kaikkia aikaisempia paremman sopimuksen EU:n kanssa ja uuden kansanäänestyksen.
Siinä vaihtoehtoina olisivat uusi brexit-sopimus ja vanha EU:n jäsenyys.
Teoriassa Gorbyn
voisi kansanäänestystä vilauttamalla ehkä sittenkin saada parlamenttienemmistön.
Se tuskin kuitenkaan hellyyttäisi EU:ta neuvottelemaan taas uusiksi jo monta kertaa
lopulliseksi julistamansa sopimusuksen.
Jos Gorbyn onnistuisi
keinottelemaan itsensä pääministeriksi, hän joutuisi ehkä johtamaan britit
kansanäänestykseen, jossa EU-jäsenyyden jatkamisen vaihtoehtona olisi hänen
edeltäjänsä neuvottelema sopimus.
Sirkuksen todellisena
taka-ajatuksena on vapauttaa vastuusta vuosisadan kauheimman fiaskon
aiheuttaneet poliitikot. Kansa maksaa viulut, ja se on tavallaan oikein, sillä se
antoi röyhkeiden pyrkyreiden taluttaa itsensä typeryyksiin.
Pikakommentti 13.11.2019: Heiluuko häntä?
Kas kun Paatero ei vaatinut, että valtion pitää maksaa
lakkolaisten lakkokorvaukset. Sen hän kuitenkin vaati, että lakon kohteeksi
joutuneen yrityksen pitää lopettaa toimintansa. Ja varmaan olisi hyvä, että
yritys pyytäisi saman tien anteeksi olemassaoloaan. Sitten hallitus olisi hyvin
tyytyväinen, kun yritys on niin kiltti. Näin valtio terhakoittaa omistajapolitiikkaansa
kytkemällä valtio-omisteiset yrityksensä ammattiyhdistysliikkeen sanelemassa tahdissa heiluvaksi
hännäksi.
keskiviikko 30. lokakuuta 2019
TIETOKIRJAN KAUNEUS
Etelä-Suomen Sanomat 31.10.2019
Kirjamessuilla oli tilaisuus jutella alan osaajien kanssa tietokirjan asemasta some-populismin hallitsemassa ympäristössä. Periaatteessa tietokirja tuntuu yhteiskunnallisesti perustärkeältä asialta. Tiedolla on kysyntää, mutta se ei mene perille.
Kirjamessuilla oli tilaisuus jutella alan osaajien kanssa tietokirjan asemasta some-populismin hallitsemassa ympäristössä. Periaatteessa tietokirja tuntuu yhteiskunnallisesti perustärkeältä asialta. Tiedolla on kysyntää, mutta se ei mene perille.
Yleinen keskusteluilmapiiri on jo pitkään korostanut
mielipiteenvapautta. Vähitellen tämä suunta on kiihtynyt ylikierroksille, niin
että mielipide jyrää alleen tiedon. On tultu siihen, että koska mielipidettä ei
tarvitse perustella, minkä tahansa mielipide on yhtä hyvä kuin mikä tahansa muu
mielipide, ja ne kaikki ovat oikeassa.
Tietokirjan tekijä on yhteisessä rintamassa mielipiteen
vapauden puolustajien kanssa. Mutta se ei tarkoita, että kaikki mielipiteet ovat
aina oikeassa. Niiden painoarvo riippuu siitä, kuinka paljon ja minkä tasoista tietoa
on mielipiteen taustalla. Tietokirjailija keskittyy yhteen ongelma-alueeseen
kerrallaan saadakseen selville, mitä siitä kannattaisi tietää, että siitä voisi
olla jotakin mieltä.
Se johtaa yleensä uuvuttavaan rintamasotaan vallitsevaa
mielipide-enemmistöä vastaan. Tuloksena on vastakohtien yhteentörmäys. Toinen
osapuoli pitää oikeutenaan olla kaikesta mitä mieltä tahansa, ja toinen ei ota
tosissaan mielipidettä, jolle ei ole perusteita. Tavanomainen ”tältä minusta nyt
vaan tuntuu” riittää perusteeksi vain mielipiiteen esittäjälle.
x x x
Joskus tietokirjan yhteiskunnalliseen keskusteluun nostama tulkinta
voi nousta hetkeksi mediajulkisuuden keskiöön. Silti on aika vaikea osoittaa
tietokirjaa, joka olisi muuttanut yhteiskunnallisen ajattelun yleistä suuntaa. Pekka
Kuusen puoli vuosisataa sitten julkaisema 1960-luvun sosiaalipolitiikka voi
olla sellainen. Ehkä myös Max Jakobsonin 1950-luvulla ilmestynyt kirja
talvisodasta.
Tiukka vaatimus mielipiteen perustelemisestä ei tarkoita,
että tosiasioista olisi johdettavissa vain yhdenlainen mielipide. Olen ollut
osapuolena monessa historian tulkintaa koskeneissa kiistassa, joissa kanssani
eri mieltä olevat älyköt ovat kehittäneet mielipiteensä tiedoista, joita
minäkin pidän faktoina.
Esimerkiksi poliittisesti aktiivisen tutkijan kanssa meidän
historiantulkintamme taustalla olevat faktat ovat jokseenkin samat, mutta silti
päädymme usein erilaisiin tulkintoihin. Kun en pysty osoittamaan hänen päättelyssään
mielivaltaisuutta tai epäjohdonmukaisuutta, on vaan hyväksyttävä myös hänen tulkintansa,
vaikka olen eri mieltä.
On myös kollega, jonka kanssa olemme työstäneet hyvinkin
isoa yhteistä faktamateriaalia, ja päätyneet jyrkästi vastakkaisiin tulkintoihin.
Se johtuu hänen epäjohdonmukaisesta tavastaan käyttää lähdetietoja ja
taipumuksestaan ajautua ristiriitaan omien ajatustensa kanssa. Jos mielipiteen
perustelu ei ole johdonmukainen, sanon sitä häikäilemättä vääräksi, vaikka
päättelyn lähtökohdat olisivat kuinka tukevaa faktaa.
Tietokirjallisuuden kauneus on siinä, että faktojen luomalta
alustalta nousevien erilaisten mielipiteiden painoarvo punnitaan päättelyn järkiperäisyydellä
ja luovalla kyvyllä arvioida faktoja. Mielipiteen arvon mittana ei ole
mielipidevapaus vaan johdonmukaisuus mielipiteen taustalla olevan tiedon
käsittelyssä.
lauantai 26. lokakuuta 2019
Kiitos, Tietokirjailijat
Eilen kirjamessuilla
jaettiin Tietokirjailijoiden tämän vuodet tunnustuspalkinnot. Olin yksi onnetarten
suosikeista. Sanoin kiitospuheessani, että kirjamessuilla olen aina silloin tällöin
kohdannut toisen niistä ihmisistä, jotka ovat lukeneet uusimman kirjani. Nyt
siellä oli koolla kaikesta päätellen tavallista enemmän sellaisia. Tuntuipa hyvältä.
tiistai 22. lokakuuta 2019
Kyllä hallitus tietää
Tutkijat esittivät aika jännän, radikaalin ja melko
johdonmukaiselta kuulostavan ajatuksen liikenteen hiilipäästöjen hallinnasta
yhteisesti sovittujen tavoitteiden mukaisesti.
Hallitus ilmoitti, että no jaa.
Se nyt perustui edellisen hallituksen toimeksiantoon. Niin, että nyt sitten kun
tämä uusi hallitus asettaa oman porukkansa pähkäilemään tätä samaa asiaa, se
voisi saman tien ilmoittaa, millaiseen suositukseen sen olisi syytä päätyä,
että ei tarvitsisi niin kauheasti jälkikäteen keskustella ja miettiä.
Mihin näitä selvityksiä tarvitaan, kun hallitus kuitenkin tietää kaiken etukäteen.
Kaikkien selvitysporukoden toimeksiantoon pitää lisätäm se itsestäänselvyys, että ei kannata haaveilla mitään hallitusohjelmassa mainitsematta jäänyttä asiaa. Hallitus tiesi jo viime keväänä, mitä maassa voi ja saa tapahtua seuraavan neljän vuoden aikana.
Mihin näitä selvityksiä tarvitaan, kun hallitus kuitenkin tietää kaiken etukäteen.
Kaikkien selvitysporukoden toimeksiantoon pitää lisätäm se itsestäänselvyys, että ei kannata haaveilla mitään hallitusohjelmassa mainitsematta jäänyttä asiaa. Hallitus tiesi jo viime keväänä, mitä maassa voi ja saa tapahtua seuraavan neljän vuoden aikana.
sunnuntai 20. lokakuuta 2019
Paljonko EU sietää
Illan uutiset järkyttävät. Alistuuko Euroopan unioni todella siihen, että Britannian pääministeri yrittää jallittaa koko Euroopan yhteisön samalla lapsellisella tavalla kuin Britannian kasalaiset. Hän lähettää Brysseliin kirjeen oman parlamenttinsä päätöksestä, mutta ei allekirjoita sitä. Ja jatkokirjeellään osoittaa vähät välittävänsä parlamentista, jolta on saanut toimivaltansa. Jos EU hyväksyy tämän, se ottaa rajusti kantaa Britannian sisäiseen demokratiaan ja valtiolliseen perinteeseen. Siinä se eksyy hoitamaan sarkaa, joka ei todellakaan kuulu sille. Bryssel ärhentelee hyvin perustein Unkarin ja Puolan perustuslakiongelmista. Jos se hyväksyy Johnsonin vedätyksen, se on kaikkien aikojen rimanalitus
lauantai 19. lokakuuta 2019
Palamentarismin katastrofi
Tänään nähtiin jo toisen kerran, miten Britannian pääministeri ilmoittaa, että
ei aio noudattaa parlamentin hetkeä aikaisemmin hyväksymää lakia. Brexit-kiimasta
älyllisen toimintakykynsä ja poliittisen vaistonsa menettäneet parlamentaarikot
näyttävät kuuntelevan tällaista törkeyttä kuin hepo kelloa. Näin sivistymättömästi
toimiva pääministeri pitää heittää ulos halveksuntaa raivokkaasti buuaten.
Sitten kun parlamentarismi on pelastettu täydelliseltä tuholta, Brexit-junailu
on pikkujuttu.
torstai 17. lokakuuta 2019
Pikakommentti 17.10.2019: Brexit
Olipa
taas kauheaa nähdä, miten alkeellisen hyväuskoista uutisanalyysiä Yle pystyi tarjoamaan
Brexit-tilanteesta Maikkariin verrattuna. Ylen uutisiin nojautuvat Ylen TV-uutisten
katsojat joutuvat kokemaan huomenna melkoisen järkytyksen, jonka Maikkarin uutiset
ennakoivat täsmällisesti. Suurin fanfaarein julkistettu Brexit-sopu romahtaa Britannian
parlamentissä. Syöksykierre kohti uutta Brexit-kansanäänestystä on alkanut.
keskiviikko 16. lokakuuta 2019
Kolumni: VIRALTAPANON ASKELMERKIT
Etelä-Suomen
Sanomat 17.10.2019
Yhdysvaltain
ja Turkin presidenttien puhelinkeskustelu paljasti, kuinka vaarallinen henkilö Yhdysvaltain
presidentti onkaan. Mediassa liikkuvan tiedon mukaan näyttää siltä, että Turkin
presidentti Recep Tayyip Erdoganin hyökkäys Syyriaan laukesi liikkeelle Yhdysvaltain
presidentti Donald Trumpin ohimennen heittämästä kesken jääneestä sivulauseesta.
Ilmeisesti
Trump ei tajunnut, että Erdogan ryntää oikopäätä taistelukentälle, ellei iso
liittolainen sano mitään täsmällistä. Tai ei ymmärtänyt, millainen katastrofi
sitä syntyy, jos kurdijoukot tuhotaan, Isis-terroristit ovat taas vapaalla
jalalla ja sadat tuhannet pakolaisen vaeltava erämaan äärestä laitaan.
Kauhistunut maailma sai taas uuden näytön Trumpin tavasta hoitaa asioita.
Trumpin
valtiomiesura on epäonnistumisten jatkumoa. Voimapolitiikan mestarit Vladimir
Putin ja Kim Jong-un ovat huippukokouksissa nolanneet Trumpin kerran toisensa
jälkeen. Vaalituen haaliminen oudoilta tahoilta loukkaa liittovaltion ydintä. Huolimaton
puhelinkeskustelu liittolaispresidentin kanssa vie Yhdysvallat ehkä Vietnamin
sodan veroisen nöyryytykseen. Kauppasota kaikkia vastaan näyttää polkevan
Trumpin tärkeimmän tukialueen etuja.
x x x
Presidentin
viraltapanomenettely sai puhtia Trumpin touhuilusta Ukrainan-kollegansa kanssa
ja osuudesta lähi-idän kauheuksiin. Perusongelma on silti ennallaan.
Oikeudellisesti sitovaa näyttöä on vaikea osoittaa, varsinkin kun sen
pätevyydestä päättää senaatti, jossa on pelkkiä poliitikkoja.
Yhdysvaltain
perustuslain toisen artiklan neljännen kohdan mukaan presidentin viraltapanon
perusteita ovat valtiopetoksen ja lahjonnan lisäksi ”muu törkeä rikos ja
väärinkäytös” (other high Crimes and Misdemeanors).
Huolimattomat
puhelinkeskustelut kollegojen kanssa ja epäonnistuneet huippukokoukset eivät
täytä valtiopetoksen tunnusmerkkejä. Ne ovat poliittista taitamattomuutta. Sen
sijaan vaalituen uhmakas vaatiminen toisen valtion johdolta tuntuu ainakin
melkein valtiopetokselta.
Tämän
presidentin ”suuri ja vertaansa vailla oleva viisaus” perustuu hänen entisen
ulkoministerinsä kuvauksen mukaan siihen, että Trump on ”melkoisen
järjestäytymätön, ei halua lukea taustapapereita, ei ole kiinnostunut
monistakaan yksityiskohdista, vaan pikemminkin sanoo tavalla tai toisella
uskovansa, että näin se nyt vaan on.” (The Economist: The man without a plan,
10.10.2019)
Jos
presidentin poliittisesti huono käytös suututtaa senaattia yli puoluerajan, myös
se voisi painaa oikeuden vaakaa langettavan ratkaisun puolelle. Hallinnon
holtiton johtaminen, toistuvasti epäonnistunut henkilökohtainen diplomatia,
naurettava mahtailu ja lapsellinen riehunta mediassa voivat poliittisessa
harkinnassa mennä väärinkäytöksen piikkiin. Sillä alueella senaatti voi liikkua
presidentin viraltapanoprosessissa.
Viraltapanon
harkinta senaatissa on eriskummallinen ilmiö. Oikeudellisen päätöksen tekee
poliittinen elin. Perustuslain sanamuoto antaa mahdollisuuden siihen, että päätökseen
voi vaikuttaa oikeudellisen näytön rinnalla myös poliittinen arvio. Trumpin
toimintatavassa on sellaisia oikeudellisia ja poliittisen käyttäytymisen
piirteitä, että senaatin mitta voi tulla täyteen.
keskiviikko 2. lokakuuta 2019
Kolumni: RÄYHÄÄMÄLLÄ JOHTAMISEN LOPPU?
Etelä-Suomen
Sanomat 3.10.2019
Presidentti
Donald Trump on joutumassa pahempaan kiipelin kuin kertaakaan lyhyen mutta
kauhean presidenttikautensa aikana. Tähän mennessä aloitetuista tutkintayrityksistä
raskain koskee hänen hallintonsa Venäjä-yhteyksiä.
Selkäpiitä karmii
jo pelkkä ajatus vieraan vallan tuen havittelusta supervallan presidentinvaaliin.
Mutta tähän mennessä tutkinta on koskenut vain sitä, sanoiko Trumpin
perheenjäsen tai vaalitoimiston tai presidentinkanslian toimihenkilö
presidentin puolesta jotakin jollekin, ja toimiko hän esimiehensä
toimeksiannosta tai tieten tai oletetun valtuuden varassa.
Ei ole näyttöä presidentistä
savuava ase kädessä, eikä ehkä asetta ollenkaan. Avustajat vain kohelsivat,
melko varmasti Trumpin tieten ja kannustaen, mutta sitä on vaikea näyttää toteen
oikeudenkäynnissä merkitsevällä tavalla. Ja vaikka näyttö onnistuisikin, sehän
on pelkästään tyhmän avustajan vika, että menee tekemään hölmöyksiä, ehdottipa tai
toivoipa tai sallipa sen kuka tahansa.
Yhdysvaltain ja
Ukrainan presidenttien puhelinkeskustelu on toista maata. Finanssimaailman rumat
temput osaava manipulaattori talutti kokemattoman kollegansa ansaan. On aika
outoa tehdä niin ihmiselle, jolta on pyytämässä apua. Myötähäpeä molempia
kohtaan täyttää mielen. Että joku kehtaakin käyttää ylivoima-asemaa noin säälittävän
kollegan naruttamiseen. Mutta se on pelin henki. Niin se vaan menee.
Trump talutti
avuttoman puhekumppaninsa mihin tahtoi, mutta taisi samalla mennä ansaan
itsekin. Nyt tutkintaprosessissa on ensimmäistä kertaa tilanne, jossa
presidentti oli henkilökohtaisesti suhmuroimassa vaalitukea itselleen.
Näyttönä on tosin
vain äänitallenteesta tehty muistio. Alkuperäisen tallenteen tuhoaminen on arkijärjen
mukaan varma merkki siitä, että Trump on höpöttänyt itseensä umpikujaan, mutta
sillä ei ole todistusarvoa, kun dokumentti puuttuu. Se on kuitenkin fakta, että
presidentti soitti kollegalle, ja puolustuksen tehtävänä on todistaa, että
puhuttiin pelkkiä tyhjänpäiväisiä mitättömyyksiä.
Trumpille kävi
ehkä kohtalokas moka melkein samaan aikaan kuin Britannian raikulipääministerille.
Boris Johnson sai korkeimmalta oikeudelta epätavallisen kiukkuisesti muotoillun
lausuman päin näköä. Hän luuli, että pääministeri voi jyrätä yli maailman arvovaltaisimpiin
kuuluvan parlamentin ja pakottaa kuningattaren myötäilemään törkeää pääministeriään.
Jos kuningatar
olisi torjunut pääministerinsä neuvon parlamentin lomauttamisesta, hän olisi
rikkonut hallitsijan lähes pyhää käytöskoodia melkein yhtä rajusti kuin
pääministeri teki lomauttamalla parlamentin. Heidän toimintansa ero on siinä,
että pääministeri antoi laittoman neuvon, mutta kuningatar noudatti
kirjoittamatonta sääntöä.
Jos
valtiomiehiksi alamittainen poliitikko päätyy presidentiksi tai pääministeriksi,
se johtaa ennemmin tai myöhemmin katastrofiin. Viime viikkoina on syttynyt
heikko toivon kipinä. Ehkä nyt lopultakin nähdään, miten rähjäämällä
johtamiselle tulee seinä vastaan.
Tai sitten ei. He
ovat valikoituneet hallitustensa päämiehiksi demokratian sääntöjen mukaisesti.
Jos kansat valitsevat johtajansa pilan päiten ja kiusaa tehdäkseen, ne saavat, mitä
ansaitsevat. Sellaiseen tilaan päätyneet demokratiat voivat tehdä saman vielä
uudelleen.
perjantai 27. syyskuuta 2019
Pikakommentti 27.9.2019: Pitkä vastuu
Kumma, kuinka tämmöinen ukkeli-ikäinen innostuu nuorten ilmastotempauksista.
He ovat oikeassa siinä, että tämä juttu ei koske ehkä paljonkaanihan minun
ikäisiiäni, eikä ehkä näihin nykyisiin ilmastoaktivistesinkaan niin paljon kuin
heidän lapsiinsa kaukaisessa tulevaisuudessa. Se on karu vastuu. Tässä kannattaisi pitää tiukkaa älyllistä
kuria. Pitkän jatkumon projektin onnistuminen vaatii sitä, että nykyiset nuoret,
jotka kohta ovat päätöksiin vaikuttavia tutkijoita, kansanedustajia ja
ministereitä, toimivat tutkittuun tietoon perustuvan tiedon varassa, eivätkä
hairhaudu nykykyisten ilmastopopulististien hömpötyksiin.
tiistai 24. syyskuuta 2019
Pikakommentti 24.9.2019: Totuuden hetki
Totuuden hetki
No niin, nyt sitten nähdään, mitä parlamentaarisen
demokratian kotimaassa tapahtuu, kun pääministeri ilmoittaa, että korkeimman
oikeiden päätös oli väärä, eikä kirjoitettua perustuslakia ole.
sunnuntai 22. syyskuuta 2019
Pikakommentti 22.9.2019: Oikean musiikin kanava
Maikkarin kymppiuutisten jälkeen jäin kuuntelemaan
Mezzo-kanavaa, jossa tänä iltana Valeri Gergijev oli taas Mariinski-teatterin
orkesterin kanssa vahvimmillaan Venäjän klassisen musiikin esitaistelijana.
Tämä oli taas yksi niistä kauneuden edessä mykistymisen suuria hetkiä, joita
ihminen tarvitsee jaksaakseen elää tätä elämää. Toivon, että kaikki klassisen
musiikin rakastajat painostavat TV-kanaviensa
tarjoavia yhtiöitä niin, että Mezzo on jatkuvasti saatavillamme. Nyt se on mahdollista
hyvin kohtuulliseen hintaan, mutta jos se joskus maksaa vähän enemmän,
kannattaa maksaa. Nykyisen nettimössön vastapainoksi tarvitaan oikeaa musiikkia.
keskiviikko 18. syyskuuta 2019
Kolumni 19.9.2019: KATSO KAUAS
Ahdingossa
pitää katsoa kauas
Etelä-Suomen Sanomat 19.9.2019
Etelä-Suomen Sanomat 19.9.2019
Hallitusohjelma
oli iloisin mielin tehty kaiken hyvän kooste. Sosiaalidemokraattien
puheenjohtaja halusi eduskuntavaalien jyräyksen ja hallitusneuvottelun
myllytyksen jälkeen nautiskella edes hetken.
Mutta hän piti
varansa, ja kiinnitti tähän toiveiden tynnyriin varoitustarran. Sen mukaan kaikki
ohjelmassa sanottu on totta, mutta vain jos kansantalous nousee kaksi prosenttiyksikköä
vuodessa ja työllisyysaste on neljän vuoden päästä 75 prosenttia. Jos nämä
ehdot eivät täyty, hallitus voi tehdä mitä tahansa ja sanoa toimivansa
hallitusohjelman mukaan.
Vain
hyväuskoisimmat uskoivat ohjelman todeksi. Muut ymmärsivät, että ennemmin tai
myöhemmin tavoitteet karkaavat taivaan tuuliin, ja sen jälkeen kaikki on
toisin. Niin on käynyt jo nyt, mutta hallituksen ensimmäinen budjettiesitys
jatkaa vanhoista unelmista nautiskelua.
Ollaan
vaarallisella tiellä, kun katteettomia lupauksia katetaan velkarahalla. Vaikka
kaikki velka ei nollakorkojen aikaan ole välttämättä huono asia. Jos se
investoidaan tuottaviin hankkeisin, se voi olla hyvinkin järkevää. Pitää
uskaltaa katsoa kauas eteenpäin.
Kansantalouden
tasolla varmaan ainoa vuorenvarmaa tuottoa kartuttava investointi on rahan
käyttö koulutukseen ja tutkimukseen. Sen tuotto vaan antaa odottaa itseään
pitkään. Voi olla, että myös isot väylähankkeet tuottavat hyvää, vaikka
hitaasti. Ihmeen nopea selviäminen 1990-alun lamapainajaisesta taisi johtua ainakin
osittain siitä, että tiede- ja tutkimusrahojen kanssa ei pihdattu, mutta kaikkea
muuta rutistettiin pahan kerran.
Vain se on
varmaa, että syömävelka on tuhon tie, ja jos sille tielle mennään, se tie ei lopu
ikinä. Ministerien on ryhdistäydyttävä kestämään se epämukavuus, että
vastuullinen hallitustyö vaatii kansaa raivostuttavia päätöksiä. Se hinta on
maksettava siitä ihanuudesta, että on päästy oikein ministereiksi.
Hallitusta
odottava tuska on itse aiheutettu. Niin käy, kun kertoo kaiken mukavan olevan
mahdollista yhtä aikaa, vaikka jokainen näkee, että hallitusohjelman lupauksen
toteuttamiselle asetetut ehdot eivät täyty.
x x x
Jutta Urpilaisen
komissaarisalkun koko ja paino kuuluu myös tähän sarjaan, jossa ahdinkoon
joutuneen pitää katsoa kauas, ja jättää niuhottajat omaa arvoonsa. Hänen
salkkunsa ei todellakaan tarjoa mahdollisuutta loistaa etusivujen otsikoissa ja
kasvattaa kansansuosion saldoa tulevan uran pontimeksi.
Mutta jos
katsotaan, mitkä asiat vaikuttavat keskipitkällä ja tosipitkällä aikavälillä
Euroopan mahdollisuuksiin jatkaa mukavaa elämäänsä, Afrikkaa tärkeämpää asiaa
ei ole olemassakaan.
Afrikkaa pitää
tukea niin, että sen epävarmuus ja kurjuudessa nilkuttaminen saadaan muuttumaan
menestystarinaksi. Se on niin isoa asia, että Euroopan unioninkin
vaikutusmahdollisuudet ovat pienet, mutta jonkinlaiset sentään. Jos kukaan ei
ryhdy yrittämään edes massiivisen ongelmavyyhdin jonkin osaongelman ratkaisua,
mikään ei muutu koskaan.
Jutta Urpilaisen
salkku on periaatesisällöltään niin raskas ja pitkällä sihdillä niin tärkeä,
että sen kahvaan tarttuminen vaatii karskia luonnetta ja hienostunutta kykyä
katsoa pitkälle. Siinä häntä kannattaa
tukea ja kannustaa eikä potkia nilkoille.
tiistai 17. syyskuuta 2019
Kehuja Ylelle
Viime aikoina olen kommentoinut aika kireästi Ylen TV-uutisten
toimitusta, mutta se ei ole yritystasolle menevää kritiikkiä vaan yritys
täsmäarvioida. Esimerkiksi radion puolella
Ylen Ykkösaamu on laatujournalismia loistavimmillaan. Toimittajien
ammattiosaaminen on huipputasoa ja esiintyminen nautittava kooste tiukkaa asiaa
ja taitavaa juttelua. Melkein joka aamu siitä jää sellainen olo, että oli hyvin
käytettyä aikaa.
Pikakommentti 17.9.2019: TV-kanavien sunta
Illan TV-uutislähetykset paljastivat taas kerran, missä
rakenteessa ylätason mediakenttä kuvaa nykyisyyttä. Sähköisen median uutistoimituksilla
oli ehkä 6 – 10 tuntia päättää, mitä mieltä olla hallituksen supernopeasta budjettiriihestä.
Ylen johtopäätös oli, että hyvin menee, kaikki saavat
kipeästi tarvitsemaansa rahaa.
Maikkari toimitus kiinnitti huomionsa siihen, että
pikabudjetin yleislinja on ristiriidassa sen kanssa, mitä tiedetään tämän
hetken näkymistä.
Herää kysymys: Onko median tehtävä kertoa, mitä maailmassa näyttää tapahtuvan, vai se, mitä hallitus haluaa median sanovan.
keskiviikko 11. syyskuuta 2019
Pikakommentti 11.9.2019: Desimaalin painoarvo
Kuinkahan moni muistaa, millainen vahingoniloinen
pilkkanauru siitä syntyi, kun Petteri Orpo sanoi, että vanhusten hoitajien ja
hoidettavien vanhusten suhteen lakisääteinen määrääminen desimaalin tarkkuudella ei paljon
auta, jos rahaa ei ole tämän ehdottomasti oikean tavoitteen toteuttamiseen. Ja
nyt sitten kaikki faktat hallitseva pääministeri ilmoittaa, että niinhän se on.
Vanhan määritelmän mukaan politiikka on mahdollisen
taitamista. Kumpi tässä taitaa mahdollista parhaiten? Sekö, joka sanoo, että taivaasta
temmattu desimaaliluku on ongelman ratkaisu, vai se, joka sanoo, että asian
ratkaisee raha, jota kukaan ei vielä ole lyönyt pöytään.
tiistai 10. syyskuuta 2019
Pikakommentti 10.9.2019: Helena Petäistö!
Maikkarin uutistoimitus peittosi tänä iltana taas Ylen
mennen tullen. Unionin komissaarisalkkujen jakautumisen analyysi oli
ihastuttavan selkeä ja katsannoltaan upean laaja-alainen. Helena Petäistö on Suomen
EU-journalismin kruununjalokivi. On melkein väärin, että hänelle on tarjolla
vain tämä Maikkari-kanava. Mutta loistavaa, että edes se.
keskiviikko 4. syyskuuta 2019
Kolumni: BREXIT AINA VAAN
Demokratia ja arkijärki
Etelä-Suomen Sanomat 5.9.2019
Britannian
pääministerin tapa kyykyttää parlamentarismin kotimaan parlamenttia ensin
kauhistutti, sitten melkein raivostutti. Kansanedustajien luottamuksen varassa
toimiva pääministeri yritti äkkityrmäyksellä tukkia valta-asemansa lähteen. Ja kuningatar
seurasi voimattomana vierestä.
Tuomion pasuunassa
kannattaa kuitenkin pitää päällä sordiinoa. Suomen yksikamarisen eduskunnan yli
vuosisataisessa historiassa on kovin monenlaisia vaiheita. Sen hajotusoikeus
oli ensin kymmenkunta vuotta Venäjän keisarilla, sitten noin 80 vuotta
tasavallan presidentillä, ja nyt siihen tarvitaan pääministerin, eduskunnan ja
presidentin samanaikainen myötävaikutus. Tämän hillityn julkisivun taakse
kätkeytyy kaikenlaista.
Keisari käytti
hajotusoikeuttaan tuhotakseen yksinvaltiuden kanssa huonosti yhteensopivan
eduskunta-instituution. Paljon myöhemmin elettiin Suomen parlamentarismin alennustilaa.
Urho Kekkonen uhkaili eduskunnan hajottamisella simputtaaksen milloin hallitusta,
milloin epäsuosioon joutuneen puolueen johtoa. Ja joskus presidentti hajotti eduskunnan
vain voidakseen nautiskella kaoottiseen vaalitaisteluun joutuneiden puolueiden
ahdingosta.
On nähty
sellainenkin kummajainen, että Kekkonen junaili oman uudelleenvalintansa
sopimalla Neuvostoliiton johdon kanssa eduskunnan hajotuksen aikataulun, jotta
Kreml saisi varmuuden siitä, että sille sopiva ehdokas voittaisi
presidentinvaalin. Se oli noottikriisin alkusoitto.
Näihin Suomen
historian kummallisuuksiin verrattuna ei ole kauhea järkyttävää, että
pääministeri Boris Johnson estää parlamentin melskaamisen muutamia päiviä
pidemmäksi ajaksi kuin perinteisen aikataulun mukaan olisi tapahtunut.
Parlamentin työn katkaisu on aina pelin paikka.
x x x
Boris Johnsonin reuhaamisen
kauheus on ihan toisaalla. Jo ennen lyhyttä pääministerikauttaan hän on ylvästellyt
demokraattisuudellaan vaatimalla jo silloista pääministeriä noudattamaan pyhää
velvollisuuttaan toteuttamalla kesän 2016 bxexit-kansanäänestyksen tulos
luineen karvoineen. Silloin kenelläkään ei ollut harmaatakaan aavistusta siitä,
mistä oikeastaan äänestettiin, kun äänestettiin brexitistä.
Tuollainen
niljakas populismi on arkijärjen pilkkaa törkeimmillään. Sen logiikan mukaan huonoon
tietoon tai hetken mielijohteeseen perustuva kansanäänestys tuottaa aina parhaan
mahdollisen tuloksen.
Kansalaismielipidettä
nöyristelevän alkuperäisen brexit-kansanäänestyksen perusvirityksenä oli väärillä
väitteillä herkistely. Sen viestin mukaan Iso-Britannia pitäisi hoitaa omat
asiansa ylväästi niin, että Brysseliin pulitetut miljardit punnat ohjautuvat lievittämään
vieraan ikeen alla kärvistelevien brittien kurjuutta.
Demokratiaan
kuuluu, että päätös voidaan aina korjata, jos se huomataan huonoksi. Jos virhepäätöksen
tehneet hallitus ja eduskunta eivät pysty sellaiseen itseohjautumiseen,
seuraavien vaalien jälkeen uudet kansanedustajat päättävät edeltäjiään
paremmin.
Brexit-kiimaisen
logiikan mukaan tällainen talonpoikaisjärki ei koske kansanäänestystä. Sen
tulos on ja pysyy ikuisena totuutena tuli mitä tuli. Jos äänestyspäätös on huono,
kansa saa kärsiä itse aiheuttamansa onnettomuuden seuraukset. Oma vika.
Britannian voi
pelastaa brexit-nöyryytykseltä vain se, että kolme vuotta sitten tyhmän
ehdotuksen kansanäänestyksessä hyväksynyt kansa saisi harkita asian uudelleen
nyt, kun tiedetään edes suunnilleen, mitä se brexit oikein on.
keskiviikko 21. elokuuta 2019
Kolumni 22.8.2019: PUOLUEETTOMUUDEN PUOLUSTUS
Puolueettomuus tarvitsee puolustajansa
Etelä-Suomen Sanomat 22.8.2019
Etelä-Suomen Sanomat 22.8.2019
Kanava-lehti julkaisi artikkelini
Ahvenanmaan 200-vuotisesta turvallisuushistoriasta (Numero 5/2019). Sen tärkein
havainto on, että aina kun Itämerellä on ollut sotilaallista jännitettä tai
sotatoimia, kaksi kertaa puolueettomaksi ja kolme kertaa aseettomaksi
julistettu Ahvenanmaa on joutunut sotatoimien piiriin. Aseistamaton on
aseistettu, ja puolueettomuus mitätöity.
Sain moitteen siitä, että väheksyn
Genevessä 1921 Ahvenanmaan puolueettomuudesta ja aseettomuudesta tehdyn
sopimuksen menestystä tavoitteidensa toteuttamisessa.
Tämä kritiikki osoittaa melkoista
suurpiirteisyyttä historiassa tapahtunutta kohtaan. Vuoden 1921 jälkeen
Ahvenanmaan linnoittaminen on aloitettu kaksi kertaa, ja sitten linnoitteet on
tuhottu, ei sotatoimissa vaan voimapoliittisen määräyksen perusteella. Samaan aikaan Ahvenanmaa on miehitetty kaksi
kertaa, ja sitten miehitysjoukot on vedetty pois ulkopuoliseen asevoimaan
perustuvasta käskystä.
Ahvenanmaan linnoitus ja miehitys
tapahtuivat toisen maailmansodan luomissa tilanteissa ja Geneven sopimuksen Suomelle
osoittamien oikeuksien mukaisesti. Mutta silti: Sinä aikana Ahvenanmaa ei ole
ollut aseeton eikä puolueeton, Geneven sopimukseen tavoitteet eivät
toteutuneet. Ahvenanmaa säästyi raskailta sotatoimilta, mutta tämä ei johtunut
sen Genevessä julistetusta puolueettomuudesta vaan sitä, että Ahvenanmaalla oli
paikan päällä aseellista puolustuskykyä.
Mikään valtio tai alue ei voi
saavuttaa ja säilyttää puolueettomuutta, ellei ole voimaa, joka pystyy
torjumaan puolueettomuuden loukkausyritykset, vaikka asein, jos muu ei auta.
Siksi Sveitsin puolueettomuus tuntuu lähes ikuiselta. Myös Ahvenanmaan
historiassa on todisteita puolueettomuuden ja puolustuskyvyn
yhteisvaikutuksesta.
Esimerkiksi toisen maailmansodan
loppuvaiheessa Saksa pyrki varmistamaan Suomessa toimineiden joukkojensa
selustaa ja perääntymisreittejä. Sillä oli keväästä 1944 lähtien toimeenpanoa
odottavat yksityiskohtaiset operaatiosuunnitelmat Suomenlahden itäperukassa
oleva Suursaaren ja Itämeren pohjoisreunassa olevan Ahvenanmaan miehittämisestä.
Kun Suomi alkusyksyllä 1944 katkaisi
suhteensa Saksaan, Hitler antoi esikäskyn Suursaaren ja Ahvenanmaan maihinnousuoperaatioiden
käynnistämisestä. Sen Ahvenanmaata koskeva osuus peruttiin pian, sillä siihen
sidotun voiman ei arvioitu riittävän Ahvenanmaan puolustuksen murtamiseen.
Suursaaren operaatio käynnistyi, ja suomaliset torjuivat sen verisesti.
Historia tuntuu
osoittavan, että aseettomuus ja puolueettomuus tuhoavat toistensa
uskottavuuden. Siellä, missä ne esiintyvät
rinnakkain, voi helposti käydä niin, että kumpikaan niistä ei voi toteutua.
Aseeton puolueettomuus vetää puolensa sotavoimaa joka tuhoaa muun ohessa myös puolueettomuuden.
Puolueettomuuden
voi varmistaa vain suojaamalla se niin uskotavalla puolustavalla voimalla, että
kaikki tajuavat puolueettomuuden sotilaallisen loukkaamisen vaikeaksi,
kalliiksi ja tarpeettomaksi. Ahvenanmaa ei voi luottaa konkreettisen
koskemattomuutensa säilymisen kriisin tai sodan oloissa, ellei se hyväksy sitä,
että Suomi puolustaa Ahvenanmaata samalla tavalla kuin muutakin
valtioaluettaan.
Normaalitilanteessa
ja kriisin oloissa aseettomuus ei tee hyvää puolueettomuudelle, sotatilanteesta
puhumattakaan.
sunnuntai 11. elokuuta 2019
Ahvenanmaan sotahistoriaa
Kesällä jaoin täällä tiivistelmän
Ahvenanmaan puolueettomuuden historiasta pitämästäni esitelmästä. Kanavan
tuoreessa numerossa 5/2019 on laaja artikkelini, joka selostaa tämän mielenkiintoisen
mutkikkaan tilanteen historiaa:
xxxxxxxxxxxxxxx
Jukka Tarkka
AHVENANMAAN ISO UNELMA
200 vuotta Itämeren sotahistoriaa
Kanava 5/2019
AHVENANMAAN ISO UNELMA
200 vuotta Itämeren sotahistoriaa
Kanava 5/2019
#
SUURTEN SOTIEN SIVUNÄYTTÄMÖ
Venäjän
ja Ruotsin välisen sodan yli 200 vuotta sitten lopettaneessa Haminan rauhassa
Suomi siirtyi osaksi Venäjän keisarikuntaa, ja Ahvenanmaan Suomen kylkiäisenä. Venäjä
oli sodan aikana siirtänyt keveitä sotilasosastoja Ahvenanmaalle, ja jo se
riitti järkyttämään ruotsalaiset. Venäläisten ajattelussa Suomi ilman
Ahvenanmaata olisi ollut kuin laukku ilman lukkoa. Ruotsalaisille taas Venäjän sotavoima
Ahvenanmaalla oli kuin Tukholmaan suunnattu ladattu ase.
Haminan rauhaan 1809 johtaneessa neuvottelussa
ruotsalaiset yrittivät saada Venäjältä sitoumuksen olla linnoittamatta
Ahvenanmaata. Se ei tietenkään mennyt ansaan, sillä sotilaallinen läsnäolo
Ahvenanmaalla oli juuri se laukun lukko, jota Venäjä piti tärkeänä. Se miehitti
Ahvenanmaan 1810-luvulla pysyvästi, ja alkoi vähitellen linnoittaa sen
strategisia kohteita.
Asiaan palattiin 1850-luvun alkupuolella, kun
1 500 kilometriä Ahvenanmaasta kaakon suuntaan Mustalla merellä syttyi
Krimin sota. Venäjä sai siellä vastaansa Britannian ja Ranskan johtaman liittokunnan,
jonka laivasto purjehti myös Itämerellä häiritsemässä Venäjän sotaponnistuksia.
Ilman välitöntä sotilaallista syytä ne tuhosivat vielä keskeneräisen Bomarsundin
linnoituksen Ahvenanmaalla.
Krimin
sodan voittanut liittokunta ehdotti Ruotsille Ahvenanmaan miehitystä, mutta
Ruotsi ei uskaltanut härnätä Venäjää. Se halusi kuitenkin edes jotakin turvaa, ja
yritti taas houkutella Venäjältä lupausta olla linnoittama Ahvenanmaata. Tällä
kerralla ehdotus menestyi, mutta ei Ruotsin ansiosta, vaan siksi, että sellaisia
ajatuksia oli myös Krimin sodan voittajilla, ja Venäjä oli sodan hävinnyt
osapuoli.
# ASETTOMUUDEN ALKUTILA
Krimin sodan voittajat yrittivät Pariisin rauhanneuvotteluissa 1856 ratkaista etupiiririitojaan julistamalla Mustan meren puolueettomaksi. Sopimuksen kylkiäisenä kirjattiin Venäjän keisari Aleksanteri II:n lupaus olla linnoittamatta Ahvenanmaata.
Krimin sodan voittajat yrittivät Pariisin rauhanneuvotteluissa 1856 ratkaista etupiiririitojaan julistamalla Mustan meren puolueettomaksi. Sopimuksen kylkiäisenä kirjattiin Venäjän keisari Aleksanteri II:n lupaus olla linnoittamatta Ahvenanmaata.
Keisarin lupauksessa ei ollut vihjettäkään puolueettomuudesta
sanan nykyisessä merkityksessä. Se koski vain alueen aseettomuutta. Julistuksen
toinen merkittävä, ja unohdettu erityispiirre oli se, että se oli Venäjän keisarin
henkilökohtainen sitoumus, jonka hän ilmoitti velvoittavan myös seuraajiaan
valtaistuimella. Muita se ei sitonut.
Krimin sodan 1856 päättänyt Pariisin rauhansopimus
ja siihen liitetty Venäjän keisarin lupaus varmistivat Ahvenanmaalle yli puoli
vuosisataa kestäneen aseettoman onnen ajan. Ensimmäisen maailmansodan alettua Venäjä
ryhtyi linnoittamaan Ahvenanmaata. Siihen suostuivat ne suurvallat, jotka puoli
vuosisataa aikaisemmin olivat pakottaneet Venäjän keisarin sitoutumaan alueen aseettomuuteen.
Venäjä rakensi 1910-luvulla Ahvenanmaalle kymmenkunta
tykkiasemaa, kenttälinnoitteita, kasarmeja, maihinnousulaitureita ja kaksi
lentokenttää. Ruotsi huolestui niistä enemmän kuin Saksa, jota vastaan ne oli
suunnattu. Kun Romanov-suvun viimeinen keisari luopui Venäjän kruunusta 1917, enää
ei ollut maata eikä keisaria, joka olisi vastuussa Ahvenanmaan aseettomuudesta.
# SODASTA PUHKEAA PUOLUEETTOMUUS
Suomen sisällissodan alkaessa 1918 Ahvenanmaalla oli noin 2 000 miehen vahvuinen venäläinen varuskunta. Pian sinne nousi maihin ensin ruotsalainen ja sitten saksalainen sotilasosasto, eikä venäläinen varuskunta edes yrittänyt estää niiden tuloa. Ahvenanmaalla toimi myös Suomen sisällissodan valkoisia ja punaisia joukkoja.
Suomen sisällissodan alkaessa 1918 Ahvenanmaalla oli noin 2 000 miehen vahvuinen venäläinen varuskunta. Pian sinne nousi maihin ensin ruotsalainen ja sitten saksalainen sotilasosasto, eikä venäläinen varuskunta edes yrittänyt estää niiden tuloa. Ahvenanmaalla toimi myös Suomen sisällissodan valkoisia ja punaisia joukkoja.
Aseettomaksi 1856 julistetulla
Ahvenanmaalla operoi 1918 kahden sotaa käyvä maan ja yhden puolueettoman maan
asevoimat sekä Suomen sisällissodan molempien osapuolten aseelliset joukot.
Ensimmäisen maailmansodan 1919 lopettanut Versaillesin
rauhansopimus ei säätänyt Ahvenanmaasta
mitään. Mutta tällä sopimuksella perustettu Kansainliitto ratkaisi kesällä 1921
Suomen ja Ruotsin kiistan Ahvenanmaasta. Saaret jäivät Suomelle.
Loppusyksyllä 1921 Genevessä hyväksyttiin Kansainliitossa
ideoitu sopimus Ahvenanmaan kansainoikeudellisesta asemasta. Se julisti tämän
saariston puolueettomaksi ja uudisti Venäjän keisarin 1856 julistuksen sen
aseettomuudesta. Sopimuksen allekirjoittajina olivat Kansainliiton johtovaltiot
Britannia, Ranska ja Italia sekä seitsemän Itämeren rantavaltiota, mutta ei Neuvosto-Venäjä.
Suomi ratifioi sopimuksen vuoden 1922 alussa.
Sopimus
velvoitti Suomen valvomaan Ahvenanmaan puolueettomuutta ja antoi sille oikeuden
”vyöhykkeen puolueettomuuden turvaamiseksi väliaikaisesti laskea miinoja tämän
vesialueelle ja sitä varten ryhtyä sellaisiin laivastotoimenpiteisiin, jotka
ovat aivan välttämättömiä.”
Suomella oli velvollisuus ilmoittaa
Kansainliitolle, jos se joutui turvautumaan tällaisiin sotilaallisiin toimiin. Tarkoitus
oli painostaa puolueettomuuden loukkaajaa vastatoimilla, jos kaksi kolmasosaa
sopimuksen allekirjoittajista niin päättäisi. Sanktioiden laukeaminen oli
korkean kynnyksen takana, ja ne olisivat todennäköisesti vain diplomaattista
paheksuntaa. Tällainen pelote ei tehoa.
Neuvosto-Venäjä kiisti Kansainliiton
oikeuden sekaantua Ahvenanmaan asioihin. Se ilmoitti, että ”Venäjän
työtätekevillä kansanjoukoilla on näitä saaria kohtaan erityinen intressi”,
ja että Ahvenanmaalla on suurempi
merkitys Neuvosto-Venäjälle kuin millään muulla Itämeren rantavaltiolla ”Suomea
lukuun ottamatta”. Siksi ”mikään Ahvenanmaata koskeva päätös ei ollut pätevä
ilman Venäjän myötävaikutusta.”
# LINNOITTEET JA NIIDEN TUHO
Kun
Hitlerin valtaan nousu mullisti Euroopan turvallisuustilanteen 1930-luvun
lopulla, Suomi ja Ruotsi alkoivat kehitellä ideoitaan Ahvenanmaan yhteisestä
puolustuksesta, mutta niillä oli erilaiset uhkakuvat. Ruotsi pelkäsi Saksaa,
Suomi Neuvostoliittoa.
Geneven
sopimuksesta piittaamatta naapurukset pääsivät 1938 sopimukseen Ahvenanmaan
yhteisestä puolustuksesta ja linnoittamisesta. Neuvostoliitto tyrmäsi ajatuksen,
ja pian myös Saksa. Ruotsi ja Suomi luopuivat suunnitelmastaan
Talvisodan aikana Neuvostoliiton
ilmavoimat pommittivat Ahvenanmaata, ja sen alussa saaristossa oli myös
sukellusvenetoimintaa. Talvisodan päätteeksi
maaliskuussa 1940 solmittu Moskovan rauhansopimus vaikeni Ahvenanmaasta.
Suomi käytti
tilannetta hyväkseen, ja Geneven sopimuksesta piittaamatta aloitti kiivaan
linnoitustyön. Neuvostoliitto vaati loppukesällä 1940 linnakkeiden tuhoamista
ja kahdenvälistä sopimusta saariryhmän asemasta.
Tällainen
Ahvenanmaa-sopimus solmittiin Moskovassa lokakuussa 1940. Se pakotti Suomen
purkamaan linnoitteet, pitämään Ahvenanmaan aseistamattomana ja sitoutti sen
estämään ulkopuolisten pääsyn alueelle. Siinä ei mainittu puolueettomuudesta
mitään. Sopimus
antoi Neuvostoliitolle oikeuden perustaa Maarianhaminaan konsulaatin, jonka
tehtävänä oli valvoa alueen aseettomuuden toteutumista. Tämän
sopimuksen perintönä Venäjä valvoo nykyisin sotilaallisen tahtonsa toteutumista
itsenäisen Suomen valtionalueeseen kuuluvalla Ahvenanmaalla.
# SOTA YLLÄTTÄÄ RAUHAN
SAARET
Samaan aikaan kun Neuvostoliitto saneli Suomelle sopimusehtoja Ahvenanmaan aseettomuudesta, sen ylimmät esikunnat suunnittelivat kolme operaatiovaihtoehtoa Itämerellä uhkaaviin sotatilanteisiin. Kaikkien näiden suunnitelmien toteutuksen ensimmäisenä vaiheena oli maihinnousu Ahvenanmaalle.Sinne hyökkäävänä voimana oli vahvistettu divisioona, apujoukkoineen 18 000 miestä. Nämä sotasuunnitelmat vahvistettiin muutamia viikkoja ennen Neuvostoliiton painostuksesta tehtyä sopimusta Ahvenanmaan aseriisunnasta.Jatkosotaan valmistautumisen yhteydessä alkukesällä 1941 suomalainen laivastosaattue siirsi vähän yli 5 000 miehen vahvuisen tykistöllä vahvistetun yhtymän Ahvenanmaalle, aloitti linnoitusten rakennustyöt, ja miinoitti tärkeimmät väylät.Neuvostoliton ilmavoimat pommittivat operaatiota suojanneita suomalaisia panssarilaivoja. Jatkosodan eri vaiheissa Ahvenanmaata miehittäneen suomalaisjoukon vahvuus vaihteli 3 000 ja 10 000 miehen välillä.Kun Suomi alkoi keväällä 1944 pyrkiä erillisrauhaan Neuvostoliiton kanssa, Saksa varautui turvaamaan Lapissa toimivien joukkojensa peräytymisreittejä. Keväällä 1944 valmistuivat Suomessa toimineiden saksalaisten joukkojen operaatiosuunnitelmat Ahvenanmaan ja Suomenlahden itäperukassa olevan Suursaaren valtaamisesta.Syyskuussa saksasalaiset yrittivät maihinnousua Suursaareen, mutta suomalaiset torjuivat sen verisesti. Ahvenanmaa oli varustettu puolustukseen Suursaarta tehokkaammin, ja saksalaiset peruivat hyökkäyksen sinne.
Samaan aikaan kun Neuvostoliitto saneli Suomelle sopimusehtoja Ahvenanmaan aseettomuudesta, sen ylimmät esikunnat suunnittelivat kolme operaatiovaihtoehtoa Itämerellä uhkaaviin sotatilanteisiin. Kaikkien näiden suunnitelmien toteutuksen ensimmäisenä vaiheena oli maihinnousu Ahvenanmaalle.Sinne hyökkäävänä voimana oli vahvistettu divisioona, apujoukkoineen 18 000 miestä. Nämä sotasuunnitelmat vahvistettiin muutamia viikkoja ennen Neuvostoliiton painostuksesta tehtyä sopimusta Ahvenanmaan aseriisunnasta.Jatkosotaan valmistautumisen yhteydessä alkukesällä 1941 suomalainen laivastosaattue siirsi vähän yli 5 000 miehen vahvuisen tykistöllä vahvistetun yhtymän Ahvenanmaalle, aloitti linnoitusten rakennustyöt, ja miinoitti tärkeimmät väylät.Neuvostoliton ilmavoimat pommittivat operaatiota suojanneita suomalaisia panssarilaivoja. Jatkosodan eri vaiheissa Ahvenanmaata miehittäneen suomalaisjoukon vahvuus vaihteli 3 000 ja 10 000 miehen välillä.Kun Suomi alkoi keväällä 1944 pyrkiä erillisrauhaan Neuvostoliiton kanssa, Saksa varautui turvaamaan Lapissa toimivien joukkojensa peräytymisreittejä. Keväällä 1944 valmistuivat Suomessa toimineiden saksalaisten joukkojen operaatiosuunnitelmat Ahvenanmaan ja Suomenlahden itäperukassa olevan Suursaaren valtaamisesta.Syyskuussa saksasalaiset yrittivät maihinnousua Suursaareen, mutta suomalaiset torjuivat sen verisesti. Ahvenanmaa oli varustettu puolustukseen Suursaarta tehokkaammin, ja saksalaiset peruivat hyökkäyksen sinne.
#
MOSKOVAN VALTTIKORTTI
Jatkosodan vihollisuudet syyskuussa 1944 lopettanut
välirauhansopimus palautti Moskovassa
1940 tehdyn Ahvenanmaa-sopimuksen ”jälleen kaikissa kohdissaan voimaan.” Kun
Pariisissa neuvoteltiin 1947 lopullisesta rauhansopimuksesta, venäläiset
vaativat Ahvenanmaan aseettomuuden vahvistamista vuoden 1940 Ahvenanmaa-sopimuksen
mukaisesti. Britannian edustajat halusivat pitää voimassa 1921 Genevessä tehdyn
sopimuksen.
Moskovan sopimus ei määrittele Ahvenanmaata
puolueettomaksi vaan vain aseettomaksi. Geneven sopimus määrää sen sekä
aseettomaksi että puolueettomaksi. Neuvostoliitto ei ollut allekirjoittanut Geneven
sopimusta, eikä Britannia Moskovan sopimusta.
Tämä kaksinkertainen ristiriita
ratkaistiin Pariisin rauhansopimuksen kirjauksella: ”Ahvenanmaa jää
demilitarisoiduksi nykyisen tilanteen mukaisesti”. Neuvostoliiton neuvottelijat
taluttivat britit ansaan. He ujuttivat tähän artiklaan Moskovan sopimukseen
viittaavan aseettomuuden, mutta unohtivat Geneven sopimuksen pääasian, joka oli
puolueettomuus. Britit eivät huomanneet, mitä tapahtui, tai eivät välittänet. Näin
Neuvostoliitto poisti Geneven sopimuksen allekirjoittajat Ahvenanmaan
diplomaattiselta tilannekartalta.
Suomi ja Venäjä sopivat 1992, että Venäjä
astuu Neuvostoliiton sijaan Moskovan Ahvenanmaa-sopimuksen osapuoleksi. Se on
edelleen voimassa ja Venäjän viranomainen valvoo Suomen maaperällä, että
Ahvenanmaa pysyy aseettomana.
Ahvenanmaan
turvallisuuspoliittisissa asioissa Suomi on kahden Venäjän kanssa. Aleksanteri
II:n lupaus olla linnoittamatta Ahvenanmaata raukesi siihen, että Venäjällä ei
enää ollut keisaria. Moskovan Ahvenanmaa-sopimus vuodelta 1940 ja Pariisin
rauhansopimus vuodelta 1947 ovat syrjäyttäneet Geneven 1921 sopimuksen. Kaikki Ahvenanmaasta
joskus kiinnostuneet valtiot ovat vaikenemalla hyväksyneet Venäjän aika
erikoisella tavalla etuoikeutetun aseman siellä.
#
PUOLUEETTOMUUDEN NYKYTILA
Ahvenanmaan aseman sotilaallisen määrittelyn
keskiössä pitkään olleet rannikkolinnakkeet ovat menettäneet merkityksensä.
Nykyaikainen täsmäaseteknologia lamauttaa kallioihin louhitut tuliasemat ilmeisesti
muutamassa minuutissa taistelun alettua.
Ahvenanmaa ei kuitenkaan ole menettäneet sotilaallista
merkitystään. Se on pintatiedustelun kannalta edelleen kiinnostava alue. Liikkuvilta
alusoilta toimivat rannikko- ja ilmapuolustuksen yksiköt voivat piileskellä siellä
tehokkaasti. Nämä saaret ovat siviili- ja sotilaslogistiikan sekä tietoliikenteen
avainaluetta.
Keskustelu Ahvenanmaan asemasta on
jatkunut, vaikka Venäjä on putsannut pöydän. Presidentti Mauno Koivisto arvioi
1993, että Ahvenanmaan aseistamattomuuden säilyttämiseen ”on olemassa
mahdollisuudet”, mutta ”en tiedä, kuinka suuret ne mahdollisuudet ovat.” Se
saattoi olla viittaus Moskovan Ahvenanmaa-sopimuksen aiheuttamaan Suomen
suvereniteetin loukkaukseen.
Liittyessään Euroopan unioniin Suomi antoi
Ahvenanmaan aseman määrittelevän julistuksen ja neuvotteli maakunnan edustajien
hyväksymät määräykset verotuksesta, tulleista ja kotipaikkaoikeudesta. Suomen EU-jäsenyys ei muuttanut Ahvenanmaan valtiollista
asemaa.
Euroopan unionin rakennetta uusineen Lissabonin
sopimuksen valmistelun yhteydessä Suomen EU-edustuston lausuma joulukuussa 2009
voidaan ehkä tulkita yritykseksi kiertää Moskovan Ahvenanmaa-sopimuksen
Venäjälle jättämä kummallinen perintö.
Lausuma vetoaa Geneven sopimukseen
vuodelta 1921 ikään kuin Kansainliitto olisi herännyt henkiin, Britannia olisi korjannut
erehdyksensä Parisin rauhaneuvotteluissa ja Geneven sopimus vuodelta 1921 olisi
tasaveroinen vuoden 1940 Moskova-sopimuksen kanssa. Hyvä yritys, mutta se ei
muuttanut mitään.
# VANHAT EVÄÄT, UUSI TILANNE
Kun Neuvostoliitto katosi
sotilaspoliittiselta kartalta, Euroopan isojen valtioiden välinen jännite
laantui, mutta Venäjän kaapattua Krimin 2014 Itämeren alueen jännitys on kasvanut
dramaattisesti. Uusi sotilasteknologia ja muuttunut sotilasmaantiede suuntaavat
paineen uudelleen Ahvenanmaahan.
Itämeren turvallisuuden avainkysymys ei enää
ole Pietari – Leningrad – Pietari, kuten se oli yli 300 vuotta. Nyt se on
Kaliningrad – Kaliningrad - Kaliningrad. Suomi on osa tätä jännitettä, sillä maantieteelle
emme voi mitään.
Suomalaiseen sieluun on kylmän sodan
vuosina iskostunut Suomen ja Venäjän rajaviivan 1 300 kilometristä syntynyt
kammo ja turvallisuuspoliittinen epävarmuus. Tohtori Mika Aaltola on huomauttanut,
että Suomen läntinen meriraja on suunnilleen yhtä pitkä kuin itäien maaraja,
mutta turvallisuuspoliittisesti sitä vaarallisempi. Sen yli kulkee 95
prosenttia Suomen viennistä ja 99,9 prosenttia datayhteyksistä, ja nämä
molemmat elämänlangat kietoutuvat umpisolmuksi Ahvenanmaalla.
Hyytävästä ympäristöstä huolimatta melko moni
suomalainen tuntuu ajattelevan, että nykyisestä täysin poikkeavissa tilanteeissa
kauan sitten sopimuksiin kirjoitetut sanat ”aseettomuus” ja ”puolueettomuus” suojaavat
Ahvenanmaan kaikelta pahalta.
Turvallisuuspoliittisesti kriittisen
alueen aseettomuus ja puolueettomuus eivät vaikeuta vaan helpottavat alueen sotilaallista
käyttöä. Aina kun 1900-luvulla oli aseellista toimintaa Itämerellä, demilitarisoitu
Ahvenanmaa remilitarisoitui.
Ahvenanmaasta kiinnostuneille
ulkopuolisille ei yleensä ole ollut välttämätöntä saada saaret haltuunsa.
Tärkeintä on se, että vastustaja ei saa. Tällainen uhka voitaisiin torjua
ennakolta, jos Suomi tai Suomi ja Ruotsi yhdessä ottaisivat vastuu Ahvenanmaan aseellisesta
koskemattomuudesta.
Ahvenanmaan sotilaallisen aseman
muuttaminen olisi diplomatialle ylivoimainen tehtävä, sillä ilmeisesti siihen
tarvittaisiin vuosina 1921 ja 1940 tehtyjen Ahvenanmaa-sopimusten allekirjoittajamaiden
suostumus.
Ehkä on myös oikotie. Suomi voisi hyödyntää vuoden 1990
ennakkotapausta. Silloin presidentti Mauno Koivisto mitätöi yksipuolisesti Pariisin
rauhansopimuksen sellaiset sotilaalliset ja Saksaa koskevat määräykset, jotka
loukkasivat Suomen suvereniteettia.
Suomi voisi ehkä hakea tämän Operaatio
Paxin mallin mukaista ratkaisua irrottautumalla Pariisin rauhansopimuksen viidennestä
artiklasta, joka uudistaa Ahvenanmaan aseettomuuden. Sen Venäjälle antamat
oikeudet valvoa Ahvenanmaata loukkaavat Suomen suvereniteettia samalla tavalla kuin
Pariisin rauhansopimuksen määräämät aserajoitukset ja sen Saksaa koskeva
artiklat.
Operaatio Pax onnistui, koska sen taustavaikuttajana
oli kansainvälisen tilanteen dramaattinen muutos, Sakan yhdistyminen.
Ahvenanmaan aseman muuttaminen tämän mallin mukaan ei varmasti onnistu
normaalioloissa. Mutta operaatio Paxin esimerkki kannattaa pitää mielessä siltä
varalta, että Itämeren alueella äkkiä tapahtuisi jotakin dramaattista.
Artikkeli perustuu tekijän Volter Kilpi
Kustavissa-kirjallisuusviikon tietokirjapäivänä
12.7.2019 pitämään esitelmään.