perjantai 20. joulukuuta 2019

Savonlinnassa kauan sitten

Joskus 1980-luvun alkupuolella Savonlinnassa aamutuimaan paikallisen sairaanhoito-opiston ankeassa asuntolassa jonotimme vaimoni kanssa kukin omaamme salamimakkimakkaran viipaletta kahvin kanssa. Matti Ahde siinä meidän edellämme viritti keskustelun edellisillan oopperaproduktion vivahteista. Totesin, että tällaisista demaripoliitikoista minä tykkään.

Sardiiniliike

Italiassa näyttää syntyvän sardiinien kansanliike, joka tuntee tehtäväkseen muistuttaa, että maassa on myös sivistyneitä ja älykkäitä ihmisiä. Siinä ympäristössä tuo tuntuu todella terveeltä ja raikkaalta hätähuudolta. Eipä olisi pahitteeksi Suomessakaan.
Jukka Tarkka
Entinen, ja nykyisin jo varttunut nuorsuomalainen

maanantai 16. joulukuuta 2019

Isis-naisen tehtävä

Eroaako Isis-terroristien hallintaansa kaappaamien suomalaisten naisten ja heidän lastensa tilanne nykyisestä suomalaisesta oikeustodellisuudesta? Jos toinen lapsen vanhemmista on viinalla, järjestäytyneellä rikollisuudella tai huumeilla tuhonnut lapsensa mahdollisuudet kehittyä ihmisen arvoiseen elämään, lapsi voidaan ottaa huostaan, ja toivoa, että se auttaisi. Huostaanotto ilman äitiä Isis-leiriltä Suomeen on lapselle varmaan kauhea kokemus, mutta niin on myös jääminen leirille. On otettava huomioon, että Isiksen komennossa sen taistelijoiden naisilla on sama velvollisuus terroristitekoihin kuin miehillä.

sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Isis-naisen vastuu


Kun suomalainen nainen on päättänyt avioitua Isiksen soturin kanssa, hän ottanut vastuun omasta loppuelämästään, ja siihen kuuluvat myös tämän ratkaisun seurauksena olevat lapset. Hän ei voi vapautua vastuusta nyt, kun on käynyt selväksi, että päätös oli virhe, eikä kalifaatin uusi nousu ole näköpiirissä. 

Kun tiedetään, että romahtaneen kalifaatin strategiana on sijoittaa piinkovasti koulutettuja terrorismin etäpäätteitä länsimaisen elämän ytimeen, lapsiensa kohtalolla herkistelevien äitien sydäntä särkeviin vetoomuksiin on syytä suhtautua juuri sillä realismilla, jota presidentti Niinistö tänä iltana esitti. 

Suomen turvallisuusviranomaisten velvollisuutena on todeta nämä edessä olevan ratkaisun perustekijät. Poliittisen johdon velvollisuutena on ottaa huomioon tämän inhimillisen tragedian Suomen kannalta hyvin raskas reaalipoliittinen sisältö.

keskiviikko 11. joulukuuta 2019

PALOMUURI KESTI

Etelä-Suomen Sanomat 12.12.2019
Puheenjohtaja Antti Rinteen kujanjuoksua kohti päämisterin noloa eroa on verrattu keskustan puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäen samanlaiseen kohtaloon 2003.
Jäätteenmäki oli silloin ottanut eduskuntavaaleissa rajusti yhteen sosiaalidemokraattien puheenjohtajan Paavo Lipposen kanssa tämän Irakin sotaa koskeneista lausunnoista. Syytökset perustuivat ulkoministeriön muistioihin Lipposen Washingtonin-matkalta. Ne eivät olleet tulenarkaa tavaraa, mutta julkisessa myllytyksessä alkoivat näyttää skandaalilta.
Vaalit niukasti voittaneesta Jäätteenmäestä tuli pääministeri, ja joutui heti näsäviisaiden toimittajien jyrän alle. Siinä tuiskeessa hän vahingossa istutti kuolemattoman lausahduksen. poliittiseen puheenparteen. Kun tentattiin, miten hän on voinut lainata sanatarkasti Lipposen keskusteluista tehtyä muistiota, hän vastasi: ”Minulla on kaksi korvaa.”
Räikeä sanailu peitti pääasian. Koko jutun ytimenä ei ollut dokumenttien vuotaminen vaan se, että Jäätteenmäki ei ymmärtänyt ulkopoliittisten asiakirjojen sisältöä. Se on huono ominaisuus pääinisterille.
x x x
Myös Rinteen eroon johtaneessa kiihkossa tapauksen syväsisältö taisi peittyä mediatykistön jyskytykseen. Kannattaa muistaa ministeri Sirpa Paateron ensimmäinen reaktio postilakkoon. Hän vaati Postia lopettamaan rikkurien pestaamisen lisäksi myös sen normaaliajan organisaatioon kuuluvan vuokratyövoiman käytön.
Valtion omistajapolitiikasta vastaavan ministerin pitää huolehtia valvomiensa yritysten toimintakyvystä myös poikkeusoloissa, ja varsinkin yhteiskunnan peruspalveluja tuottavan Postin kriisinkestosta. Mutta ministeri asettuikin lakkorintaman eturiviin vaatimuksella, joka olisi ilmeisesti lopettanut sen vähäisenkin toiminnan, johon Posti pystyi lakosta huolimatta. Paatero ei toista kertaa päästänyt ilmoille tällaista möläystä.
Antti Rinne perusti raivokkaan ja taitavan puolustuksensa siihen, kuinka ylevää sosiaalista sankaruutta hän osoitti puolustamalla pienipalkkaisten etuja. Se onkin jalo tavoite, mutta sillä tavalla omituinen, että pääministerillä on käytettävissään koko lainsäädännön kenttä, joka tarjoaa paljon tehokkaampia keinoja köyhyyden torjumien kuin ammattiliiton lakon tukeminen.
Rinteen hallituksen nimityksen yhteydessä heränneet epäilykset kävivät toteen nopeasti ja räikeästi. Rinne ja Paatero yrittivät käyttää ammattiliitoilta lainattua voimaa hallitustyöskentelyssä. Parlamentarismin ja korporatismin välisen palomuurin perusteet järkkyivät.
Keskustalle avautui harvinaisen herkullinen tilanne viheltää peli poikki, sillä sen eduskuntaryhmä riittää varmistamaan tai tuhoamaan hallituksen parlamentaarisen enemmistön. Keskustan uusi puheenjohtaja menetti mahdollisuutensa profiloitua vahvana johtajana. Hän käyttäytyi sivistyneesti, mutta ei pystynyt osoittamaan tilanteen vaatimaa päättäväisen tahdon säihkettä.
Silti keskusta onnistui puhdistamaan hallituksen toimintakulttuurin esittämällä ison kysymyksen oikeaan aikaan. Sosiaalidemokraatit viimeistelivät korjausliikkeen häätämällä korporatistisen salavaikuttajan parlamentaarisen hallitustyöskentelyn taustalta eduskunnan puhemiehistön ylevään rauhaan.

Omat koirat purivat

Maikkarin uutistoimitus onnistui eilen illalla houkuttelemaan uuden pääministerin kertomaan jotakin hyvin oleellista hallitusvaihdoksen syväsisällöstä, vastapainoksi Ylen TV-uutisten rituaalisten lausahdusten kertaamiselle. Sanna Marinin rauhallinen ja elegantti esiintymisensä ositti, että Antti Rinteen hallituksen romahduksen syy oli Antti Rinne. Täällä 4.12.2019 esittämäni hiljaisuuden muuri-efekti näyttää käyvän aika hyvin yksiin sen myllytyksen kulissien takana kokeneen ihmisen vaikutelman kanssa. Omat koirat purivat, ei haukkuen ja ulvoen vaan olemalla hiljaa

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Uusi Alku?


Demarit osoittivat hienoa poliittista kypsyyttä ja tyylitajua illan suurissa päätöksissä. Antti Rinne pistettiin eduskunnan varapuhemieheksi, ja sieltä käsin hän ei pysty huohottamaan uuden päämisterin niskaan korporatistisia unelmiaan. Sirpa Paateron maineenpalautus oli henkilötasolla ehkä kohtuullinen, mutta ei mitätöi sitä mokaa, että hän tempautui postilaisten lakkokiimaan sopimattoman kiihkeästi. Demarien piireissä se on ansio. 
Näillä eväillä demarien yhteistyö keskustan kanssa voi ehkä onnistuakin. Ja ennen kaikkea kokonaisuusratkaisu luo uskoa siihen, että täällä 29.11.2019. kuvamani riski korporatismin vallankaappauksesta ja parlamentarismi romahduksesta  on toistaisesti väistynyt.

tiistai 3. joulukuuta 2019

Kiukkuinen hiljaisuus


Jos puolueella on Suuri Rakastettu Johtaja, sen järjestöt ja kenttä eivät alistu katselemaan sivusta sellaista pyöritystä, johon Antti Rinne joutui yksin. Minuun teki syvän vaikutuksen lehtiartikkelin sivulause, jonka julkaisijaa en pysty muistin varassa täsmentämään. Sen sisältö jäi mieleeni suunnilleen näin:

Antti Rinne törmäsi hiljaisuuden muuriin, kun sanoi puolue-eliitin suljetussa tilaisuudessa, että jos on tyytymättömyyttä hänen johtamistapaansa, se olisi hyvä ottaa puheeksi omassa porukassa. Jos tämä tieto pitää paikkansa, se kertoo enemmän kuin jos vastauksena olisi ollut räikeiden syytösten ääneen ulvominen. Kiukkuinen hiljaisuus on äärimmäisen vaaran merkki, sillä sitä vastaan ei voi puolustautua. Ehkä tuollainen kokemus on pakottanut Antti Rinteen antautumaan.

maanantai 2. joulukuuta 2019

Jännittävä ilta 2.12.2019


1.  Keskusta ja demarit ovat kuin skorpionit pullossa. Keskusta ei halua iskeä ensin, koska tietää, että myös ensimmäinen iskijä kärsii, vaikka iskun kohde tuhoutuu. Keskusta pelasi taitavasti ratkaisun demarien kotipesään. Ja demarit väistivät yhtä taitavasti, vaikka tajuavat varmasti olevansa epätoivoisessa tilanteessa. Heillä ei ole muuta ulospääsyä kuin keskustan nöyryyttäminen tai täysi katastrofi, johon he sitten kyllä vetäisivät mukaansa keskustan. Jos luottamuslauseäänestys kaataakin koko hallituksen eikä vain pääministerin, tuloksena voi olla, että sekä demarit että keskusta jäävät vielä entistäkin raskaamman jyrän alle yllätysvaaleissa. Keskustan taitava manööveri johti sen saman kuilun partaalle, johon demarit väistämättä joutuvat.  

perjantai 29. marraskuuta 2019


Pääministeri Antti Rinne perusti perjantai-iltapäivän 29.11.2019 ja illan raivokkaan ja taitavan puolustuksensa siihen, kuinka sosiaalisesti sankarillinen pienipalkkaisten etujen puolustaja hän onkaan. Näin hän yritti vapautua pääministerin velvollisuudesta johtaa hallituksen ja virkakoneiston sisäistä toimintaa niin, että omistajan etua valvotaan asiallisesti yhteiskunnallisesti tärkeässä valtion omistamassa yrityksessä. Hän on osittanut kokevansa yhteiskunnalliseksi tehtäväkseen järjestäytyneen työväestön sopimusperustaisten etujen valvonnan. Se on kunniallinen ja hyväksyttävä valinta. Mutta sillä valinnalla hän osoittanut olevansa sopimaton pääministeriksi.   


keskiviikko 27. marraskuuta 2019

TALVISOTA AHVENANMAASTA

Talvisota koski myös Ahvenanmaata
Kolumni: Etelä-Suomen Sanomat 28.11.2019
Talvisodan ensimmäisenä päivänä 30.11.1939 vasta muodostumassa olleen Risto Rytin hallituksen keskushahmot saivat neuvotteluunsa Suomen Pankissa yllättävän viestin sotamarsalkka G. Mannerheimilta. Joukkoja olisi välttämättä siirrettävä Ahvenanmaalle. Uuden hallituksen virallinen nimitys vielä puuttui, mutta se pystyi päätökseen. Mannerheim sai luvan toimia.

Genevessä 1921 solmitun Ahvenanmaan puolueettomaksi ja aseettomaksi julistavan sopimuksen mukaan Suomella oli oikeus ja velvollisuus puolustaa aluetta, jos sen puolueettomuutta uhattaisiin. Sellaisessa tilanteessa Suomen kuului ilmoittaa sopimuksen allekirjoittajavaltioille sotilaallisista toimistaan. 

Ensimmäisenä siitä ilmoitettiin Ruotsille, jolle Suomella oli muutakin asiaa. Ulkoministeriön kansliapäällikkö Aaro Pakaslahti lähti pimennettyjä, autioita katuja pitkin parin korttelin päässä sijaitsevaan Ruotsin lähetystöön. Hallitus evästi viestin viejää täsmällisillä ohjeilla:

Syistä, jotka johtuvat Suomen joutumisesta sotaan ja Ahvenanmaan puolueettoman vyöhykkeen joutumisesta vi­hollishyökkäyksen uhan alaiseksi, on Suomen hallituksen ryhdyttävä vuoden 1921 sopimuksen velvoittamiin sotilaallisiin toimenpiteisiin saariryhmän turvaamiseksi. Näin ollen on Suomen lähetettävä sotavoimiaan Ahvenanmaalle. Suo­men hallitus ehdottaa, että Ruotsi antaisi […] sotilaallista apua Suomelle.”

Ruotsi torjui vetoomuksen sotilaallisesta avusta, vain ulkoministeri Rickard Sandler puolsi avunpyyntöön suostumista. Hän kärsi jo toisen tappion Ahvenanmaan asiassa, edellinen oli keväällä 1939 hahmoteltu Tukholman suunnitelma Ahvenanmaan yhteispuolustuksesta Suomen kanssa. Ruotsi piti matalaakin matalampaa profiilia. Talvisodan alkuvaiheessa se ei edes pohtinut asemaansa, ollako puolueeton vai ei-sotaa-käyvä? 

Kun Suomen hallitus sai tiedon Ruotsin kielteisestä päätöksestä, ulkoministeri Väinö Tanner ja salkuton ministeri J. K. Paasikivi suosittelivat neuvottelujen aloittamista uudelleen Moskovan kassa. Puolustusministeri Juho Niukkanen ehdotti Saksan kutsumista Ahvenanmaata miehittämään, kun Ruotsi kerran kieltäytyi. Hän oli muutenkin valmis kaupankäyntiin. Kun Neuvostoliitto vaati sotaa edeltäneissä neuvotteluissa Hankoniemeä tukikohta-alueekseen, hän esitti Ahvenanmaan tarjoamista sille Hangon sijasta. Siitä olisi Niukkasen arvion mukaan Suomelle vähemmän haittaa kuin Hankoon tulevista neuvostojoukoista. 

Myös uuden hallituksen salkuton ministeri J. K. Paasikivi pohti Ahvenanmaan käyttämistä Ruotsin taivuttelemiseen, mutta hänen kuvionsa oli hienostuneempi kuin Niukkasen. Paasikivi ajatteli tarjota Ahvenanmaata Ruotsille, jos se vastasuoritukseksi solmisi Suomen kanssa pitkäaikaisen puolustusliiton. Hänelle Ahvenanmaalla ei ollut muuta sotilaallista merkitystä kuin sen miehittäjälleen tarjoama mahdollisuus sulkea pääsy Pohjanlahdelle. Tämän tehtävän se täyttäisi myös ollessaan Ruotsin maakunta.
  
Tästä alkoi toisen maailmansodan aikainen voimapoliittinen peli, jonka osapuolet houkuttelivat tai uhkaivat toisiaan Ahvenanmaan menettämisellä tai haltuun saamisella tai aseistamisella tai aseista riisumisella.

Ministerin oletettu arvovalta


Postilakon sekavassa jälkipyykissä eduskunnan kannattaisi muistaa valtion omistajaintressiä valvovan ministeri Paateron ensimmäinen reaktio postilakon alkamiseen. Hän ilmoitti, että Postin pitäisi lopettaa kaiken vuokratyövoiman käyttäminen, joka on sen arkipäivää ja elinehto, ja joka ei kuulunut lakon piiriin. Lakkotilanteeseen joutunut ministeri asettui ensi töikseen lakkolaisten eturintaman vastustamaan sen yrityksen etua, jonka edunvalvonta kuluu hänen ministerivastuunsa piiriin. Miten eduskunta suhtautuu ammattiyhdistysliikkeen edunvalvontaan ministerin oletetulla arvovallalla?

sunnuntai 24. marraskuuta 2019

Ay-koreografian häränpylly


Nyt nähtiin vielä sekin ay-koreografian häränpylly, että vähäväkisten puolustukseen viritetyt mahtiliitot myötätuntolakoilevat työnantajaliiton puolesta. Siinä on mielenkiintoinen mietinnän paikka ay-liikkeen hallitustasolle ujuttamille pääministeri Antti Rinteelle ja ministeri Sirpa Paaterolle. He joutuvat näissä uljaissa rooleissaan puolustamaan työnantajain vapaata järjestäytymisoikeutta. Tai murtamaan järjestäytymisvapausperiaatteen.  

sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Kuka auttaisi meitä

Vasemmistoliitto näyttää olevan HYVIN VIHAINEN siitä, jos joku haluaisi Suomen pyynnöstä tulla auttamaan meitä vaarallisessa tilanteessa. Varmaan siellä nyt perustetaan ompeluseuroja, joissa näpelletään valkoisia lippuja rohkaisuksi niille, jotka ovat tulossa tänne kutsumatta.

torstai 14. marraskuuta 2019

Ministerin moka

Maikkarin kympin uutiset olivat taas tiukkaa tavaraa. Parin muun terävän uutisiskun rinnalla alkoi näyttää siltä, että valtion omistajaintressiä valvova ministeri Paatero sai märästä rätistä päin naamaa, ja ansion mukaan.

Postin johdon ja virkamiestason keskustekujen välituotos näyttää siltä, että ennen lakkotilannetta työtä tehnyt vuokratyövoima on OK. Jos sen jälkeen on pestattu vuokraväkeä lisää, se on rikkuriporukkaa. Kuulostaa järkevältä. Mutta Paatero julisti vielä eilen, että koko vuokrasuhteessa oleva väki on rikkureita. 

Eduskunnan kannattaisi tosissaan harkita, nauttiiko sen luottamusta ministeri, joka näin törkeästi asettuu liittojen työtaistelun eturintamaan ja vahingoittaa valtio-omisteteisen yhtiön etua, jonka valvomisesta on hän on parlamentaarisessa vastuussa. Mitä intressiä tällainen ministeri edustaa, parlamentarismia vai korporatismia?

Demokratiassa voi ihan hyvin kannattaa myös korporatismia, mutta eduskunta toteuttaa parlamentarismia.

keskiviikko 13. marraskuuta 2019

MURTUUKO MYÖS EU-MUURI?

Kolumni Etelä-Suomen Sanomat 14.11.2019
Vieläkin muistan, miten dramaattista oli katsella suoria TV-raportteja DDR:n ihmisistä Berliinin muurin auki revenneillä porteilla. Nuoret halailivat, nauroivat ja tanssivat – ja vanhat itkivät. Siinä romahti muurin lisäksi valtiofilosofinen ihanne, josta oli tullut joillekin identiteetin osa, toisille brutaali taakka.
Jotain samanlaista on ehkä tapahtumassa toisaalla juuri nyt. Brittien kiemurtelu brexit-kriisissä muistuttaa jotenkin Saksan yhdistymisen identiteettidraamaa. Brexit-uskoon tulleet rimpuilevat Euroopan unionin ikeen alta kuten DDR:n pihteihin jääneet reaalisosialismin saksalaiset uhrit. Brexit-kansa odottaa EU-muurin murtumisen avaavan heille uudelleen Ison Britannian loistavan eristyneisyyden. Jonkun pitäisi vaan murtaa se muuri.   
Britannian 1800-luvulla toteutuneen eristyksen kopioiminen ei ole vaikeaa, muurataan ikkunat umpeen, kuten DDR aikoinaan. Menneisyyden loisto ei vaan toistu yhtä helposti. Silloin todella ison Britannian splendid isolation perustui siirtomaiden riistoon, joka tuotti toinen toistaan huikeampia timantteja Majesteetin kruunuun.
Sitä paitsi se ei ollut ympäristöstä erkaantumisen aikaa. Ison Britannian talouden ja laivaston voima tukivat vuorollaan eri valtioita, jotka olivat jäämässä alakynteen Euroopan valtataistelussa. Tämä tasapainpolitiikka varmisti, että Eurooppa keskittyi sisäiseen kärhämöintiinsä, ja Britannian sai hallita valtameriä ja muita mantereita.  
                                            x                    x                    x
Pääministeri Boris Johnsonin suuren suunnitelman alkuosa on helppo. Itäsaksalaiset osoittivat, kuinka nopeasti muurin voi rakentaa, mutta siitä vaikeudet vasta alkoivat. Britannian pitäisi luoda alamaisiaan rauhoittava vauraus ja nostaa kansainyhteisön kova voima sille tasolle, että sillä voisi  taas peluuttaa eurooppalaisia keskenään ja korjata voitot toisaalla kotiin.  
Johnson ei ole vielä paljastanut suurta salaisuuttaan siitä, miten Britannian eristyneen loiston voi rakentaa uudelleen. Ei ole imperiumia, jota voisi riistää majesteetin kunniaksi. Brexit on yhtä mahdoton yhtälö kuin ympyrän neliöinti, jolla Suomenkin ulkopolitiikkaa on joskus yritetty opastaa. Kun ongelmaa ei voi ratkaista, päätettäväksi jää vain se, kuka osoitetaan syylliseksi, ja saa maksaa viulut.
Johnsonkin pääkilpailija Jeremy Gorbyn tarjoaa muodollisesti eleganttia ulospääsyä. Hän lupaa kaikkia aikaisempia paremman sopimuksen EU:n kanssa ja uuden kansanäänestyksen. Siinä vaihtoehtoina olisivat uusi brexit-sopimus ja vanha EU:n jäsenyys.
Teoriassa Gorbyn voisi kansanäänestystä vilauttamalla ehkä sittenkin saada parlamenttienemmistön. Se tuskin kuitenkaan hellyyttäisi EU:ta neuvottelemaan taas uusiksi jo monta kertaa lopulliseksi julistamansa sopimusuksen.
Jos Gorbyn onnistuisi keinottelemaan itsensä pääministeriksi, hän joutuisi ehkä johtamaan britit kansanäänestykseen, jossa EU-jäsenyyden jatkamisen vaihtoehtona olisi hänen edeltäjänsä neuvottelema sopimus.
Sirkuksen todellisena taka-ajatuksena on vapauttaa vastuusta vuosisadan kauheimman fiaskon aiheuttaneet poliitikot. Kansa maksaa viulut, ja se on tavallaan oikein, sillä se antoi röyhkeiden pyrkyreiden taluttaa itsensä typeryyksiin.      

Pikakommentti 13.11.2019: Heiluuko häntä?


Kas kun Paatero ei vaatinut, että valtion pitää maksaa lakkolaisten lakkokorvaukset. Sen hän kuitenkin vaati, että lakon kohteeksi joutuneen yrityksen pitää lopettaa toimintansa. Ja varmaan olisi hyvä, että yritys pyytäisi saman tien anteeksi olemassaoloaan. Sitten hallitus olisi hyvin tyytyväinen, kun yritys on niin kiltti.  Näin valtio terhakoittaa omistajapolitiikkaansa kytkemällä valtio-omisteiset yrityksensä ammattiyhdistysliikkeen sanelemassa tahdissa heiluvaksi hännäksi. 

keskiviikko 30. lokakuuta 2019

TIETOKIRJAN KAUNEUS

Etelä-Suomen Sanomat 31.10.2019 

Kirjamessuilla oli tilaisuus jutella alan osaajien kanssa tietokirjan asemasta some-populismin hallitsemassa ympäristössä. Periaatteessa tietokirja tuntuu yhteiskunnallisesti perustärkeältä asialta. Tiedolla on kysyntää, mutta se ei mene perille.

Yleinen keskusteluilmapiiri on jo pitkään korostanut mielipiteenvapautta. Vähitellen tämä suunta on kiihtynyt ylikierroksille, niin että mielipide jyrää alleen tiedon. On tultu siihen, että koska mielipidettä ei tarvitse perustella, minkä tahansa mielipide on yhtä hyvä kuin mikä tahansa muu mielipide, ja ne kaikki ovat oikeassa.

Tietokirjan tekijä on yhteisessä rintamassa mielipiteen vapauden puolustajien kanssa. Mutta se ei tarkoita, että kaikki mielipiteet ovat aina oikeassa. Niiden painoarvo riippuu siitä, kuinka paljon ja minkä tasoista tietoa on mielipiteen taustalla. Tietokirjailija keskittyy yhteen ongelma-alueeseen kerrallaan saadakseen selville, mitä siitä kannattaisi tietää, että siitä voisi olla jotakin mieltä.

Se johtaa yleensä uuvuttavaan rintamasotaan vallitsevaa mielipide-enemmistöä vastaan. Tuloksena on vastakohtien yhteentörmäys. Toinen osapuoli pitää oikeutenaan olla kaikesta mitä mieltä tahansa, ja toinen ei ota tosissaan mielipidettä, jolle ei ole perusteita. Tavanomainen ”tältä minusta nyt vaan tuntuu” riittää perusteeksi vain mielipiiteen esittäjälle.

                                            x                    x                    x

Joskus tietokirjan yhteiskunnalliseen keskusteluun nostama tulkinta voi nousta hetkeksi mediajulkisuuden keskiöön. Silti on aika vaikea osoittaa tietokirjaa, joka olisi muuttanut yhteiskunnallisen ajattelun yleistä suuntaa. Pekka Kuusen puoli vuosisataa sitten julkaisema 1960-luvun sosiaalipolitiikka voi olla sellainen. Ehkä myös Max Jakobsonin 1950-luvulla ilmestynyt kirja talvisodasta.

Tiukka vaatimus mielipiteen perustelemisestä ei tarkoita, että tosiasioista olisi johdettavissa vain yhdenlainen mielipide. Olen ollut osapuolena monessa historian tulkintaa koskeneissa kiistassa, joissa kanssani eri mieltä olevat älyköt ovat kehittäneet mielipiteensä tiedoista, joita minäkin pidän faktoina.  

Esimerkiksi poliittisesti aktiivisen tutkijan kanssa meidän historiantulkintamme taustalla olevat faktat ovat jokseenkin samat, mutta silti päädymme usein erilaisiin tulkintoihin. Kun en pysty osoittamaan hänen päättelyssään mielivaltaisuutta tai epäjohdonmukaisuutta, on vaan hyväksyttävä myös hänen tulkintansa, vaikka olen eri mieltä.

On myös kollega, jonka kanssa olemme työstäneet hyvinkin isoa yhteistä faktamateriaalia, ja päätyneet jyrkästi vastakkaisiin tulkintoihin. Se johtuu hänen epäjohdonmukaisesta tavastaan käyttää lähdetietoja ja taipumuksestaan ajautua ristiriitaan omien ajatustensa kanssa. Jos mielipiteen perustelu ei ole johdonmukainen, sanon sitä häikäilemättä vääräksi, vaikka päättelyn lähtökohdat olisivat kuinka tukevaa faktaa.  

Tietokirjallisuuden kauneus on siinä, että faktojen luomalta alustalta nousevien erilaisten mielipiteiden painoarvo punnitaan päättelyn järkiperäisyydellä ja luovalla kyvyllä arvioida faktoja. Mielipiteen arvon mittana ei ole mielipidevapaus vaan johdonmukaisuus mielipiteen taustalla olevan tiedon käsittelyssä.

lauantai 26. lokakuuta 2019

Kiitos, Tietokirjailijat

Eilen kirjamessuilla jaettiin Tietokirjailijoiden tämän vuodet tunnustuspalkinnot. Olin yksi onnetarten suosikeista. Sanoin kiitospuheessani, että kirjamessuilla olen aina silloin tällöin kohdannut toisen niistä ihmisistä, jotka ovat lukeneet uusimman kirjani. Nyt siellä oli koolla kaikesta päätellen tavallista enemmän sellaisia. Tuntuipa hyvältä. 

tiistai 22. lokakuuta 2019

Kyllä hallitus tietää

Tutkijat esittivät aika jännän, radikaalin ja melko johdonmukaiselta kuulostavan ajatuksen liikenteen hiilipäästöjen hallinnasta yhteisesti sovittujen tavoitteiden mukaisesti.
Hallitus ilmoitti, että no jaa. Se nyt perustui edellisen hallituksen toimeksiantoon. Niin, että nyt sitten kun tämä uusi hallitus asettaa oman porukkansa pähkäilemään tätä samaa asiaa, se voisi saman tien ilmoittaa, millaiseen suositukseen sen olisi syytä päätyä, että ei tarvitsisi niin kauheasti jälkikäteen keskustella ja miettiä.
Mihin näitä selvityksiä tarvitaan, kun hallitus kuitenkin tietää kaiken etukäteen.
Kaikkien selvitysporukoden toimeksiantoon pitää lisätäm se itsestäänselvyys, että ei kannata haaveilla mitään hallitusohjelmassa mainitsematta jäänyttä asiaa. Hallitus tiesi jo viime keväänä, mitä maassa voi ja saa tapahtua seuraavan neljän vuoden aikana.


sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Paljonko EU sietää


Illan uutiset järkyttävät. Alistuuko Euroopan unioni todella siihen, että Britannian pääministeri yrittää jallittaa koko Euroopan yhteisön samalla lapsellisella tavalla kuin Britannian kasalaiset. Hän lähettää Brysseliin kirjeen oman parlamenttinsä päätöksestä, mutta ei allekirjoita sitä. Ja jatkokirjeellään osoittaa vähät välittävänsä parlamentista, jolta on saanut toimivaltansa. Jos EU hyväksyy tämän, se ottaa rajusti kantaa Britannian sisäiseen demokratiaan ja valtiolliseen perinteeseen. Siinä se eksyy hoitamaan sarkaa, joka ei todellakaan kuulu sille. Bryssel ärhentelee hyvin perustein Unkarin ja Puolan perustuslakiongelmista. Jos se hyväksyy Johnsonin vedätyksen, se on kaikkien aikojen rimanalitus

lauantai 19. lokakuuta 2019

Palamentarismin katastrofi


Tänään nähtiin jo toisen kerran, miten Britannian pääministeri ilmoittaa, että ei aio noudattaa parlamentin hetkeä aikaisemmin hyväksymää lakia. Brexit-kiimasta älyllisen toimintakykynsä ja poliittisen vaistonsa menettäneet parlamentaarikot näyttävät kuuntelevan tällaista törkeyttä kuin hepo kelloa. Näin sivistymättömästi toimiva pääministeri pitää heittää ulos halveksuntaa raivokkaasti buuaten. Sitten kun parlamentarismi on pelastettu täydelliseltä tuholta, Brexit-junailu on pikkujuttu.

torstai 17. lokakuuta 2019

Pikakommentti 17.10.2019: Brexit

Olipa taas kauheaa nähdä, miten alkeellisen hyväuskoista uutisanalyysiä Yle pystyi tarjoamaan Brexit-tilanteesta Maikkariin verrattuna. Ylen uutisiin nojautuvat Ylen TV-uutisten katsojat joutuvat kokemaan huomenna melkoisen järkytyksen, jonka Maikkarin uutiset ennakoivat täsmällisesti. Suurin fanfaarein julkistettu Brexit-sopu romahtaa Britannian parlamentissä. Syöksykierre kohti uutta Brexit-kansanäänestystä on alkanut. 

keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Kolumni: VIRALTAPANON ASKELMERKIT

Etelä-Suomen Sanomat 17.10.2019
Yhdysvaltain ja Turkin presidenttien puhelinkeskustelu paljasti, kuinka vaarallinen henkilö Yhdysvaltain presidentti onkaan. Mediassa liikkuvan tiedon mukaan näyttää siltä, että Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoganin hyökkäys Syyriaan laukesi liikkeelle Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin ohimennen heittämästä kesken jääneestä sivulauseesta.
Ilmeisesti Trump ei tajunnut, että Erdogan ryntää oikopäätä taistelukentälle, ellei iso liittolainen sano mitään täsmällistä. Tai ei ymmärtänyt, millainen katastrofi sitä syntyy, jos kurdijoukot tuhotaan, Isis-terroristit ovat taas vapaalla jalalla ja sadat tuhannet pakolaisen vaeltava erämaan äärestä laitaan. Kauhistunut maailma sai taas uuden näytön Trumpin tavasta hoitaa asioita.  
Trumpin valtiomiesura on epäonnistumisten jatkumoa. Voimapolitiikan mestarit Vladimir Putin ja Kim Jong-un ovat huippukokouksissa nolanneet Trumpin kerran toisensa jälkeen. Vaalituen haaliminen oudoilta tahoilta loukkaa liittovaltion ydintä. Huolimaton puhelinkeskustelu liittolaispresidentin kanssa vie Yhdysvallat ehkä Vietnamin sodan veroisen nöyryytykseen. Kauppasota kaikkia vastaan näyttää polkevan Trumpin tärkeimmän tukialueen etuja.
                                            x                    x                    x
Presidentin viraltapanomenettely sai puhtia Trumpin touhuilusta Ukrainan-kollegansa kanssa ja osuudesta lähi-idän kauheuksiin. Perusongelma on silti ennallaan. Oikeudellisesti sitovaa näyttöä on vaikea osoittaa, varsinkin kun sen pätevyydestä päättää senaatti, jossa on pelkkiä poliitikkoja.
Yhdysvaltain perustuslain toisen artiklan neljännen kohdan mukaan presidentin viraltapanon perusteita ovat valtiopetoksen ja lahjonnan lisäksi ”muu törkeä rikos ja väärinkäytös” (other high Crimes and Misdemeanors).
Huolimattomat puhelinkeskustelut kollegojen kanssa ja epäonnistuneet huippukokoukset eivät täytä valtiopetoksen tunnusmerkkejä. Ne ovat poliittista taitamattomuutta. Sen sijaan vaalituen uhmakas vaatiminen toisen valtion johdolta tuntuu ainakin melkein valtiopetokselta.  
Tämän presidentin ”suuri ja vertaansa vailla oleva viisaus” perustuu hänen entisen ulkoministerinsä kuvauksen mukaan siihen, että Trump on ”melkoisen järjestäytymätön, ei halua lukea taustapapereita, ei ole kiinnostunut monistakaan yksityiskohdista, vaan pikemminkin sanoo tavalla tai toisella uskovansa, että näin se nyt vaan on.” (The Economist: The man without a plan, 10.10.2019)
Jos presidentin poliittisesti huono käytös suututtaa senaattia yli puoluerajan, myös se voisi painaa oikeuden vaakaa langettavan ratkaisun puolelle. Hallinnon holtiton johtaminen, toistuvasti epäonnistunut henkilökohtainen diplomatia, naurettava mahtailu ja lapsellinen riehunta mediassa voivat poliittisessa harkinnassa mennä väärinkäytöksen piikkiin. Sillä alueella senaatti voi liikkua presidentin viraltapanoprosessissa.
Viraltapanon harkinta senaatissa on eriskummallinen ilmiö. Oikeudellisen päätöksen tekee poliittinen elin. Perustuslain sanamuoto antaa mahdollisuuden siihen, että päätökseen voi vaikuttaa oikeudellisen näytön rinnalla myös poliittinen arvio. Trumpin toimintatavassa on sellaisia oikeudellisia ja poliittisen käyttäytymisen piirteitä, että senaatin mitta voi tulla täyteen.  
   






 




keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Kolumni: RÄYHÄÄMÄLLÄ JOHTAMISEN LOPPU?

Etelä-Suomen Sanomat 3.10.2019
Presidentti Donald Trump on joutumassa pahempaan kiipelin kuin kertaakaan lyhyen mutta kauhean presidenttikautensa aikana. Tähän mennessä aloitetuista tutkintayrityksistä raskain koskee hänen hallintonsa Venäjä-yhteyksiä.
Selkäpiitä karmii jo pelkkä ajatus vieraan vallan tuen havittelusta supervallan presidentinvaaliin. Mutta tähän mennessä tutkinta on koskenut vain sitä, sanoiko Trumpin perheenjäsen tai vaalitoimiston tai presidentinkanslian toimihenkilö presidentin puolesta jotakin jollekin, ja toimiko hän esimiehensä toimeksiannosta tai tieten tai oletetun valtuuden varassa.
Ei ole näyttöä presidentistä savuava ase kädessä, eikä ehkä asetta ollenkaan. Avustajat vain kohelsivat, melko varmasti Trumpin tieten ja kannustaen, mutta sitä on vaikea näyttää toteen oikeudenkäynnissä merkitsevällä tavalla. Ja vaikka näyttö onnistuisikin, sehän on pelkästään tyhmän avustajan vika, että menee tekemään hölmöyksiä, ehdottipa tai toivoipa tai sallipa sen kuka tahansa.
Yhdysvaltain ja Ukrainan presidenttien puhelinkeskustelu on toista maata. Finanssimaailman rumat temput osaava manipulaattori talutti kokemattoman kollegansa ansaan. On aika outoa tehdä niin ihmiselle, jolta on pyytämässä apua. Myötähäpeä molempia kohtaan täyttää mielen. Että joku kehtaakin käyttää ylivoima-asemaa noin säälittävän kollegan naruttamiseen. Mutta se on pelin henki. Niin se vaan menee. 
Trump talutti avuttoman puhekumppaninsa mihin tahtoi, mutta taisi samalla mennä ansaan itsekin. Nyt tutkintaprosessissa on ensimmäistä kertaa tilanne, jossa presidentti oli henkilökohtaisesti suhmuroimassa vaalitukea itselleen.
Näyttönä on tosin vain äänitallenteesta tehty muistio. Alkuperäisen tallenteen tuhoaminen on arkijärjen mukaan varma merkki siitä, että Trump on höpöttänyt itseensä umpikujaan, mutta sillä ei ole todistusarvoa, kun dokumentti puuttuu. Se on kuitenkin fakta, että presidentti soitti kollegalle, ja puolustuksen tehtävänä on todistaa, että puhuttiin pelkkiä tyhjänpäiväisiä mitättömyyksiä.
Trumpille kävi ehkä kohtalokas moka melkein samaan aikaan kuin Britannian raikulipääministerille. Boris Johnson sai korkeimmalta oikeudelta epätavallisen kiukkuisesti muotoillun lausuman päin näköä. Hän luuli, että pääministeri voi jyrätä yli maailman arvovaltaisimpiin kuuluvan parlamentin ja pakottaa kuningattaren myötäilemään törkeää pääministeriään.  
Jos kuningatar olisi torjunut pääministerinsä neuvon parlamentin lomauttamisesta, hän olisi rikkonut hallitsijan lähes pyhää käytöskoodia melkein yhtä rajusti kuin pääministeri teki lomauttamalla parlamentin. Heidän toimintansa ero on siinä, että pääministeri antoi laittoman neuvon, mutta kuningatar noudatti kirjoittamatonta sääntöä.  
Jos valtiomiehiksi alamittainen poliitikko päätyy presidentiksi tai pääministeriksi, se johtaa ennemmin tai myöhemmin katastrofiin. Viime viikkoina on syttynyt heikko toivon kipinä. Ehkä nyt lopultakin nähdään, miten rähjäämällä johtamiselle tulee seinä vastaan.
Tai sitten ei. He ovat valikoituneet hallitustensa päämiehiksi demokratian sääntöjen mukaisesti. Jos kansat valitsevat johtajansa pilan päiten ja kiusaa tehdäkseen, ne saavat, mitä ansaitsevat. Sellaiseen tilaan päätyneet demokratiat voivat tehdä saman vielä uudelleen.

perjantai 27. syyskuuta 2019

Pikakommentti 27.9.2019: Pitkä vastuu

Kumma, kuinka tämmöinen ukkeli-ikäinen innostuu nuorten ilmastotempauksista. He ovat oikeassa siinä, että tämä juttu ei koske ehkä paljonkaanihan minun ikäisiiäni, eikä ehkä näihin nykyisiin  ilmastoaktivistesinkaan niin paljon kuin heidän lapsiinsa kaukaisessa tulevaisuudessa. Se on karu vastuu. Tässä kannattaisi pitää tiukkaa älyllistä kuria. Pitkän jatkumon projektin onnistuminen vaatii sitä, että nykyiset nuoret, jotka kohta ovat päätöksiin vaikuttavia tutkijoita, kansanedustajia ja ministereitä, toimivat tutkittuun tietoon perustuvan tiedon varassa, eivätkä hairhaudu nykykyisten ilmastopopulististien hömpötyksiin.   

tiistai 24. syyskuuta 2019

Pikakommentti 24.9.2019: Totuuden hetki


Totuuden hetki
No niin, nyt sitten nähdään, mitä parlamentaarisen demokratian kotimaassa tapahtuu, kun pääministeri ilmoittaa, että korkeimman oikeiden päätös oli väärä, eikä kirjoitettua perustuslakia ole.

sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Pikakommentti 22.9.2019: Oikean musiikin kanava

Maikkarin kymppiuutisten jälkeen jäin kuuntelemaan Mezzo-kanavaa, jossa tänä iltana Valeri Gergijev oli taas Mariinski-teatterin orkesterin kanssa vahvimmillaan Venäjän klassisen musiikin esitaistelijana. Tämä oli taas yksi niistä kauneuden edessä mykistymisen suuria hetkiä, joita ihminen tarvitsee jaksaakseen elää tätä elämää. Toivon, että kaikki klassisen musiikin rakastajat painostavat  TV-kanaviensa tarjoavia yhtiöitä niin, että Mezzo on jatkuvasti saatavillamme. Nyt se on mahdollista hyvin kohtuulliseen hintaan, mutta jos se joskus maksaa vähän enemmän, kannattaa maksaa. Nykyisen nettimössön vastapainoksi tarvitaan oikeaa musiikkia.  

keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Kolumni 19.9.2019: KATSO KAUAS

Ahdingossa pitää katsoa kauas
Etelä-Suomen Sanomat 19.9.2019
Hallitusohjelma oli iloisin mielin tehty kaiken hyvän kooste. Sosiaalidemokraattien puheenjohtaja halusi eduskuntavaalien jyräyksen ja hallitusneuvottelun myllytyksen jälkeen nautiskella edes hetken.
Mutta hän piti varansa, ja kiinnitti tähän toiveiden tynnyriin varoitustarran. Sen mukaan kaikki ohjelmassa sanottu on totta, mutta vain jos kansantalous nousee kaksi prosenttiyksikköä vuodessa ja työllisyysaste on neljän vuoden päästä 75 prosenttia. Jos nämä ehdot eivät täyty, hallitus voi tehdä mitä tahansa ja sanoa toimivansa hallitusohjelman mukaan.
Vain hyväuskoisimmat uskoivat ohjelman todeksi. Muut ymmärsivät, että ennemmin tai myöhemmin tavoitteet karkaavat taivaan tuuliin, ja sen jälkeen kaikki on toisin. Niin on käynyt jo nyt, mutta hallituksen ensimmäinen budjettiesitys jatkaa vanhoista unelmista nautiskelua.   
Ollaan vaarallisella tiellä, kun katteettomia lupauksia katetaan velkarahalla. Vaikka kaikki velka ei nollakorkojen aikaan ole välttämättä huono asia. Jos se investoidaan tuottaviin hankkeisin, se voi olla hyvinkin järkevää. Pitää uskaltaa katsoa kauas eteenpäin.
Kansantalouden tasolla varmaan ainoa vuorenvarmaa tuottoa kartuttava investointi on rahan käyttö koulutukseen ja tutkimukseen. Sen tuotto vaan antaa odottaa itseään pitkään. Voi olla, että myös isot väylähankkeet tuottavat hyvää, vaikka hitaasti. Ihmeen nopea selviäminen 1990-alun lamapainajaisesta taisi johtua ainakin osittain siitä, että tiede- ja tutkimusrahojen kanssa ei pihdattu, mutta kaikkea muuta rutistettiin pahan kerran.
Vain se on varmaa, että syömävelka on tuhon tie, ja jos sille tielle mennään, se tie ei lopu ikinä. Ministerien on ryhdistäydyttävä kestämään se epämukavuus, että vastuullinen hallitustyö vaatii kansaa raivostuttavia päätöksiä. Se hinta on maksettava siitä ihanuudesta, että on päästy oikein ministereiksi.
Hallitusta odottava tuska on itse aiheutettu. Niin käy, kun kertoo kaiken mukavan olevan mahdollista yhtä aikaa, vaikka jokainen näkee, että hallitusohjelman lupauksen toteuttamiselle asetetut ehdot eivät täyty.     
                                            x                    x                    x
Jutta Urpilaisen komissaarisalkun koko ja paino kuuluu myös tähän sarjaan, jossa ahdinkoon joutuneen pitää katsoa kauas, ja jättää niuhottajat omaa arvoonsa. Hänen salkkunsa ei todellakaan tarjoa mahdollisuutta loistaa etusivujen otsikoissa ja kasvattaa kansansuosion saldoa tulevan uran pontimeksi.
Mutta jos katsotaan, mitkä asiat vaikuttavat keskipitkällä ja tosipitkällä aikavälillä Euroopan mahdollisuuksiin jatkaa mukavaa elämäänsä, Afrikkaa tärkeämpää asiaa ei ole olemassakaan.
Afrikkaa pitää tukea niin, että sen epävarmuus ja kurjuudessa nilkuttaminen saadaan muuttumaan menestystarinaksi. Se on niin isoa asia, että Euroopan unioninkin vaikutusmahdollisuudet ovat pienet, mutta jonkinlaiset sentään. Jos kukaan ei ryhdy yrittämään edes massiivisen ongelmavyyhdin jonkin osaongelman ratkaisua, mikään ei muutu koskaan.
Jutta Urpilaisen salkku on periaatesisällöltään niin raskas ja pitkällä sihdillä niin tärkeä, että sen kahvaan tarttuminen vaatii karskia luonnetta ja hienostunutta kykyä katsoa pitkälle.  Siinä häntä kannattaa tukea ja kannustaa eikä potkia nilkoille.

tiistai 17. syyskuuta 2019

Kehuja Ylelle

Viime aikoina olen kommentoinut aika kireästi Ylen TV-uutisten toimitusta, mutta se ei ole yritystasolle menevää kritiikkiä vaan yritys täsmäarvioida.  Esimerkiksi radion puolella Ylen Ykkösaamu on laatujournalismia loistavimmillaan. Toimittajien ammattiosaaminen on huipputasoa ja esiintyminen nautittava kooste tiukkaa asiaa ja taitavaa juttelua. Melkein joka aamu siitä jää sellainen olo, että oli hyvin käytettyä aikaa.  

Pikakommentti 17.9.2019: TV-kanavien sunta

Illan TV-uutislähetykset paljastivat taas kerran, missä rakenteessa ylätason mediakenttä kuvaa nykyisyyttä. Sähköisen median uutistoimituksilla oli ehkä 6 – 10 tuntia päättää, mitä mieltä olla hallituksen supernopeasta budjettiriihestä.

Ylen johtopäätös oli, että hyvin menee, kaikki saavat kipeästi tarvitsemaansa rahaa.

Maikkari toimitus kiinnitti huomionsa siihen, että pikabudjetin yleislinja on ristiriidassa sen kanssa, mitä tiedetään tämän hetken näkymistä.

Herää kysymys: Onko median tehtävä kertoa, mitä maailmassa näyttää tapahtuvan, vai se, mitä hallitus haluaa median sanovan. 

keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Pikakommentti 11.9.2019: Desimaalin painoarvo


Kuinkahan moni muistaa, millainen vahingoniloinen pilkkanauru siitä syntyi, kun Petteri Orpo sanoi, että vanhusten hoitajien ja hoidettavien vanhusten suhteen lakisääteinen määrääminen desimaalin tarkkuudella ei paljon auta, jos rahaa ei ole tämän ehdottomasti oikean tavoitteen toteuttamiseen. Ja nyt sitten kaikki faktat hallitseva pääministeri ilmoittaa, että niinhän se on. 

Vanhan määritelmän mukaan politiikka on mahdollisen taitamista. Kumpi tässä taitaa mahdollista parhaiten? Sekö, joka sanoo, että taivaasta temmattu desimaaliluku on ongelman ratkaisu, vai se, joka sanoo, että asian ratkaisee raha, jota kukaan ei vielä ole lyönyt pöytään.  

tiistai 10. syyskuuta 2019

Pikakommentti 10.9.2019: Helena Petäistö!


Maikkarin uutistoimitus peittosi tänä iltana taas Ylen mennen tullen. Unionin komissaarisalkkujen jakautumisen analyysi oli ihastuttavan selkeä ja katsannoltaan upean laaja-alainen. Helena Petäistö on Suomen EU-journalismin kruununjalokivi. On melkein väärin, että hänelle on tarjolla vain tämä Maikkari-kanava. Mutta loistavaa, että edes se.

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Kolumni: BREXIT AINA VAAN


Demokratia ja arkijärki Etelä-Suomen Sanomat 5.9.2019
Britannian pääministerin tapa kyykyttää parlamentarismin kotimaan parlamenttia ensin kauhistutti, sitten melkein raivostutti. Kansanedustajien luottamuksen varassa toimiva pääministeri yritti äkkityrmäyksellä tukkia valta-asemansa lähteen. Ja kuningatar seurasi voimattomana vierestä.
Tuomion pasuunassa kannattaa kuitenkin pitää päällä sordiinoa. Suomen yksikamarisen eduskunnan yli vuosisataisessa historiassa on kovin monenlaisia vaiheita. Sen hajotusoikeus oli ensin kymmenkunta vuotta Venäjän keisarilla, sitten noin 80 vuotta tasavallan presidentillä, ja nyt siihen tarvitaan pääministerin, eduskunnan ja presidentin samanaikainen myötävaikutus. Tämän hillityn julkisivun taakse kätkeytyy kaikenlaista.
Keisari käytti hajotusoikeuttaan tuhotakseen yksinvaltiuden kanssa huonosti yhteensopivan eduskunta-instituution. Paljon myöhemmin elettiin Suomen parlamentarismin alennustilaa. Urho Kekkonen uhkaili eduskunnan hajottamisella simputtaaksen milloin hallitusta, milloin epäsuosioon joutuneen puolueen johtoa. Ja joskus presidentti hajotti eduskunnan vain voidakseen nautiskella kaoottiseen vaalitaisteluun joutuneiden puolueiden ahdingosta.  
On nähty sellainenkin kummajainen, että Kekkonen junaili oman uudelleenvalintansa sopimalla Neuvostoliiton johdon kanssa eduskunnan hajotuksen aikataulun, jotta Kreml saisi varmuuden siitä, että sille sopiva ehdokas voittaisi presidentinvaalin. Se oli noottikriisin alkusoitto.             
Näihin Suomen historian kummallisuuksiin verrattuna ei ole kauhea järkyttävää, että pääministeri Boris Johnson estää parlamentin melskaamisen muutamia päiviä pidemmäksi ajaksi kuin perinteisen aikataulun mukaan olisi tapahtunut. Parlamentin työn katkaisu on aina pelin paikka.
x                    x                    x
Boris Johnsonin reuhaamisen kauheus on ihan toisaalla. Jo ennen lyhyttä pääministerikauttaan hän on ylvästellyt demokraattisuudellaan vaatimalla jo silloista pääministeriä noudattamaan pyhää velvollisuuttaan toteuttamalla kesän 2016 bxexit-kansanäänestyksen tulos luineen karvoineen. Silloin kenelläkään ei ollut harmaatakaan aavistusta siitä, mistä oikeastaan äänestettiin, kun äänestettiin brexitistä.
Tuollainen niljakas populismi on arkijärjen pilkkaa törkeimmillään. Sen logiikan mukaan huonoon tietoon tai hetken mielijohteeseen perustuva kansanäänestys tuottaa aina parhaan mahdollisen tuloksen.   
Kansalaismielipidettä nöyristelevän alkuperäisen brexit-kansanäänestyksen perusvirityksenä oli väärillä väitteillä herkistely. Sen viestin mukaan Iso-Britannia pitäisi hoitaa omat asiansa ylväästi niin, että Brysseliin pulitetut miljardit punnat ohjautuvat lievittämään vieraan ikeen alla kärvistelevien brittien kurjuutta.   
Demokratiaan kuuluu, että päätös voidaan aina korjata, jos se huomataan huonoksi. Jos virhepäätöksen tehneet hallitus ja eduskunta eivät pysty sellaiseen itseohjautumiseen, seuraavien vaalien jälkeen uudet kansanedustajat päättävät edeltäjiään paremmin.
Brexit-kiimaisen logiikan mukaan tällainen talonpoikaisjärki ei koske kansanäänestystä. Sen tulos on ja pysyy ikuisena totuutena tuli mitä tuli. Jos äänestyspäätös on huono, kansa saa kärsiä itse aiheuttamansa onnettomuuden seuraukset. Oma vika.
Britannian voi pelastaa brexit-nöyryytykseltä vain se, että kolme vuotta sitten tyhmän ehdotuksen kansanäänestyksessä hyväksynyt kansa saisi harkita asian uudelleen nyt, kun tiedetään edes suunnilleen, mitä se brexit oikein on.  

keskiviikko 21. elokuuta 2019

Kolumni 22.8.2019: PUOLUEETTOMUUDEN PUOLUSTUS

Puolueettomuus tarvitsee puolustajansa 
Etelä-Suomen Sanomat 22.8.2019
Kanava-lehti julkaisi artikkelini Ahvenanmaan 200-vuotisesta turvallisuushistoriasta (Numero 5/2019). Sen tärkein havainto on, että aina kun Itämerellä on ollut sotilaallista jännitettä tai sotatoimia, kaksi kertaa puolueettomaksi ja kolme kertaa aseettomaksi julistettu Ahvenanmaa on joutunut sotatoimien piiriin. Aseistamaton on aseistettu, ja puolueettomuus mitätöity.
Sain moitteen siitä, että väheksyn Genevessä 1921 Ahvenanmaan puolueettomuudesta ja aseettomuudesta tehdyn sopimuksen menestystä tavoitteidensa toteuttamisessa. 
Tämä kritiikki osoittaa melkoista suurpiirteisyyttä historiassa tapahtunutta kohtaan. Vuoden 1921 jälkeen Ahvenanmaan linnoittaminen on aloitettu kaksi kertaa, ja sitten linnoitteet on tuhottu, ei sotatoimissa vaan voimapoliittisen määräyksen perusteella.  Samaan aikaan Ahvenanmaa on miehitetty kaksi kertaa, ja sitten miehitysjoukot on vedetty pois ulkopuoliseen asevoimaan perustuvasta käskystä.
Ahvenanmaan linnoitus ja miehitys tapahtuivat toisen maailmansodan luomissa tilanteissa ja Geneven sopimuksen Suomelle osoittamien oikeuksien mukaisesti. Mutta silti: Sinä aikana Ahvenanmaa ei ole ollut aseeton eikä puolueeton, Geneven sopimukseen tavoitteet eivät toteutuneet. Ahvenanmaa säästyi raskailta sotatoimilta, mutta tämä ei johtunut sen Genevessä julistetusta puolueettomuudesta vaan sitä, että Ahvenanmaalla oli paikan päällä aseellista puolustuskykyä. 
Mikään valtio tai alue ei voi saavuttaa ja säilyttää puolueettomuutta, ellei ole voimaa, joka pystyy torjumaan puolueettomuuden loukkausyritykset, vaikka asein, jos muu ei auta. Siksi Sveitsin puolueettomuus tuntuu lähes ikuiselta. Myös Ahvenanmaan historiassa on todisteita puolueettomuuden ja puolustuskyvyn yhteisvaikutuksesta.
Esimerkiksi toisen maailmansodan loppuvaiheessa Saksa pyrki varmistamaan Suomessa toimineiden joukkojensa selustaa ja perääntymisreittejä. Sillä oli keväästä 1944 lähtien toimeenpanoa odottavat yksityiskohtaiset operaatiosuunnitelmat Suomenlahden itäperukassa oleva Suursaaren ja Itämeren pohjoisreunassa olevan Ahvenanmaan miehittämisestä.
Kun Suomi alkusyksyllä 1944 katkaisi suhteensa Saksaan, Hitler antoi esikäskyn Suursaaren ja Ahvenanmaan maihinnousuoperaatioiden käynnistämisestä. Sen Ahvenanmaata koskeva osuus peruttiin pian, sillä siihen sidotun voiman ei arvioitu riittävän Ahvenanmaan puolustuksen murtamiseen. Suursaaren operaatio käynnistyi, ja suomaliset torjuivat sen verisesti.
Historia tuntuu osoittavan, että aseettomuus ja puolueettomuus tuhoavat toistensa uskottavuuden.  Siellä, missä ne esiintyvät rinnakkain, voi helposti käydä niin, että kumpikaan niistä ei voi toteutua. Aseeton puolueettomuus vetää puolensa sotavoimaa joka  tuhoaa muun ohessa myös puolueettomuuden.  
Puolueettomuuden voi varmistaa vain suojaamalla se niin uskotavalla puolustavalla voimalla, että kaikki tajuavat puolueettomuuden sotilaallisen loukkaamisen vaikeaksi, kalliiksi ja tarpeettomaksi. Ahvenanmaa ei voi luottaa konkreettisen koskemattomuutensa säilymisen kriisin tai sodan oloissa, ellei se hyväksy sitä, että Suomi puolustaa Ahvenanmaata samalla tavalla kuin muutakin valtioaluettaan.
Normaalitilanteessa ja kriisin oloissa aseettomuus ei tee hyvää puolueettomuudelle, sotatilanteesta puhumattakaan.

sunnuntai 11. elokuuta 2019

Ahvenanmaan sotahistoriaa


Kesällä jaoin täällä tiivistelmän Ahvenanmaan puolueettomuuden historiasta pitämästäni esitelmästä. Kanavan tuoreessa numerossa 5/2019 on laaja artikkelini, joka selostaa tämän mielenkiintoisen mutkikkaan tilanteen historiaa:
xxxxxxxxxxxxxxx
Jukka Tarkka
AHVENANMAAN ISO UNELMA
200 vuotta Itämeren sotahistoriaa
Kanava 5/2019
# SUURTEN SOTIEN SIVUNÄYTTÄMÖ
Venäjän ja Ruotsin välisen sodan yli 200 vuotta sitten lopettaneessa Haminan rauhassa Suomi siirtyi osaksi Venäjän keisarikuntaa, ja Ahvenanmaan Suomen kylkiäisenä. Venäjä oli sodan aikana siirtänyt keveitä sotilasosastoja Ahvenanmaalle, ja jo se riitti järkyttämään ruotsalaiset. Venäläisten ajattelussa Suomi ilman Ahvenanmaata olisi ollut kuin laukku ilman lukkoa. Ruotsalaisille taas Venäjän sotavoima Ahvenanmaalla oli kuin Tukholmaan suunnattu ladattu ase. 
Haminan rauhaan 1809 johtaneessa neuvottelussa ruotsalaiset yrittivät saada Venäjältä sitoumuksen olla linnoittamatta Ahvenanmaata. Se ei tietenkään mennyt ansaan, sillä sotilaallinen läsnäolo Ahvenanmaalla oli juuri se laukun lukko, jota Venäjä piti tärkeänä. Se miehitti Ahvenanmaan 1810-luvulla pysyvästi, ja alkoi vähitellen linnoittaa sen strategisia kohteita.
Asiaan palattiin 1850-luvun alkupuolella, kun 1 500 kilometriä Ahvenanmaasta kaakon suuntaan Mustalla merellä syttyi Krimin sota. Venäjä sai siellä vastaansa Britannian ja Ranskan johtaman liittokunnan, jonka laivasto purjehti myös Itämerellä häiritsemässä Venäjän sotaponnistuksia. Ilman välitöntä sotilaallista syytä ne tuhosivat vielä keskeneräisen Bomarsundin linnoituksen Ahvenanmaalla.
Krimin sodan voittanut liittokunta ehdotti Ruotsille Ahvenanmaan miehitystä, mutta Ruotsi ei uskaltanut härnätä Venäjää. Se halusi kuitenkin edes jotakin turvaa, ja yritti taas houkutella Venäjältä lupausta olla linnoittama Ahvenanmaata. Tällä kerralla ehdotus menestyi, mutta ei Ruotsin ansiosta, vaan siksi, että sellaisia ajatuksia oli myös Krimin sodan voittajilla, ja Venäjä oli sodan hävinnyt osapuoli.  

# ASETTOMUUDEN ALKUTILA
Krimin sodan voittajat yrittivät Pariisin rauhanneuvotteluissa 1856 ratkaista etupiiririitojaan julistamalla Mustan meren puolueettomaksi. Sopimuksen kylkiäisenä kirjattiin Venäjän keisari Aleksanteri II:n lupaus olla linnoittamatta Ahvenanmaata.
Keisarin lupauksessa ei ollut vihjettäkään puolueettomuudesta sanan nykyisessä merkityksessä. Se koski vain alueen aseettomuutta. Julistuksen toinen merkittävä, ja unohdettu erityispiirre oli se, että se oli Venäjän keisarin henkilökohtainen sitoumus, jonka hän ilmoitti velvoittavan myös seuraajiaan valtaistuimella. Muita se ei sitonut.  
Krimin sodan 1856 päättänyt Pariisin rauhansopimus ja siihen liitetty Venäjän keisarin lupaus varmistivat Ahvenanmaalle yli puoli vuosisataa kestäneen aseettoman onnen ajan. Ensimmäisen maailmansodan alettua Venäjä ryhtyi linnoittamaan Ahvenanmaata. Siihen suostuivat ne suurvallat, jotka puoli vuosisataa aikaisemmin olivat pakottaneet Venäjän keisarin sitoutumaan alueen aseettomuuteen.
Venäjä rakensi 1910-luvulla Ahvenanmaalle kymmenkunta tykkiasemaa, kenttälinnoitteita, kasarmeja, maihinnousulaitureita ja kaksi lentokenttää. Ruotsi huolestui niistä enemmän kuin Saksa, jota vastaan ne oli suunnattu. Kun Romanov-suvun viimeinen keisari luopui Venäjän kruunusta 1917, enää ei ollut maata eikä keisaria, joka olisi vastuussa Ahvenanmaan aseettomuudesta.
# SODASTA PUHKEAA PUOLUEETTOMUUS
Suomen sisällissodan alkaessa 1918 Ahvenanmaalla oli noin 2 000 miehen vahvuinen venäläinen varuskunta. Pian sinne nousi maihin ensin ruotsalainen ja sitten saksalainen sotilasosasto, eikä venäläinen varuskunta edes yrittänyt estää niiden tuloa. Ahvenanmaalla toimi myös Suomen sisällissodan valkoisia ja punaisia joukkoja.
Aseettomaksi 1856 julistetulla Ahvenanmaalla operoi 1918 kahden sotaa käyvä maan ja yhden puolueettoman maan asevoimat sekä Suomen sisällissodan molempien osapuolten aseelliset joukot.
Ensimmäisen maailmansodan 1919 lopettanut Versaillesin rauhansopimus ei säätänyt  Ahvenanmaasta mitään. Mutta tällä sopimuksella perustettu Kansainliitto ratkaisi kesällä 1921 Suomen ja Ruotsin kiistan Ahvenanmaasta. Saaret jäivät Suomelle.
Loppusyksyllä 1921 Genevessä hyväksyttiin Kansainliitossa ideoitu sopimus Ahvenanmaan kansainoikeudellisesta asemasta. Se julisti tämän saariston puolueettomaksi ja uudisti Venäjän keisarin 1856 julistuksen sen aseettomuudesta. Sopimuksen allekirjoittajina olivat Kansainliiton johtovaltiot Britannia, Ranska ja Italia sekä seitsemän Itämeren rantavaltiota, mutta ei Neuvosto-Venäjä. Suomi ratifioi sopimuksen vuoden 1922 alussa.
Sopimus velvoitti Suomen valvomaan Ahvenanmaan puolueettomuutta ja antoi sille oikeuden ”vyöhykkeen puolueettomuuden turvaamiseksi väliaikaisesti laskea miinoja tämän vesialueelle ja sitä varten ryhtyä sellaisiin laivastotoimenpiteisiin, jotka ovat aivan välttämättömiä.”
Suomella oli velvollisuus ilmoittaa Kansainliitolle, jos se joutui turvautumaan tällaisiin sotilaallisiin toimiin. Tarkoitus oli painostaa puolueettomuuden loukkaajaa vastatoimilla, jos kaksi kolmasosaa sopimuksen allekirjoittajista niin päättäisi. Sanktioiden laukeaminen oli korkean kynnyksen takana, ja ne olisivat todennäköisesti vain diplomaattista paheksuntaa. Tällainen pelote ei tehoa. 
Neuvosto-Venäjä kiisti Kansainliiton oikeuden sekaantua Ahvenanmaan asioihin. Se ilmoitti, että ”Venäjän työtätekevillä kansanjoukoilla on näitä saaria kohtaan erityinen intressi”, ja  että Ahvenanmaalla on suurempi merkitys Neuvosto-Venäjälle kuin millään muulla Itämeren rantavaltiolla ”Suomea lukuun ottamatta”. Siksi ”mikään Ahvenanmaata koskeva päätös ei ollut pätevä ilman Venäjän myö­tävaikutusta.”

# LINNOITTEET JA NIIDEN TUHO
Kun Hitlerin valtaan nousu mullisti Euroopan turvallisuustilanteen 1930-luvun lopulla, Suomi ja Ruotsi alkoivat kehitellä ideoitaan Ahvenanmaan yhteisestä puolustuksesta, mutta niillä oli erilaiset uhkakuvat. Ruotsi pelkäsi Saksaa, Suomi Neuvostoliittoa.
Geneven sopimuksesta piittaamatta naapurukset pääsivät 1938 sopimukseen Ahvenanmaan yhteisestä puolustuksesta ja linnoittamisesta. Neuvostoliitto tyrmäsi ajatuksen, ja pian myös Saksa. Ruotsi ja Suomi luopuivat suunnitelmastaan
Talvisodan aikana Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat Ahvenanmaata, ja sen alussa saaristossa oli myös sukellusvenetoimintaa. Talvisodan päätteeksi maaliskuussa 1940 solmittu Moskovan rauhansopimus vaikeni Ahvenanmaasta.
Suomi käytti tilannetta hyväkseen, ja Geneven sopimuksesta piittaamatta aloitti kiivaan linnoitustyön. Neuvostoliitto vaati loppukesällä 1940 linnakkeiden tuhoamista ja kahdenvälistä sopimusta saariryhmän asemasta. 
Tällainen Ahvenanmaa-sopimus solmittiin Moskovassa lokakuussa 1940. Se pakotti Suomen purkamaan linnoitteet, pitämään Ahvenanmaan aseistamattomana ja sitoutti sen estämään ulkopuolisten pääsyn alueelle. Siinä ei mainittu puolueettomuudesta mitään. Sopimus antoi Neuvostoliitolle oikeuden perustaa Maarianhaminaan konsulaatin, jonka tehtävänä oli valvoa alueen aseettomuuden toteutumista. Tämän sopimuksen perintönä Venäjä valvoo nykyisin sotilaallisen tahtonsa toteutumista itsenäisen Suomen valtionalueeseen kuuluvalla Ahvenanmaalla. 
# SOTA YLLÄTTÄÄ RAUHAN SAARET
Samaan aikaan kun Neuvostoliitto saneli Suomelle sopimusehtoja Ahvenanmaan aseettomuudesta, sen ylimmät esikunnat suunnittelivat kolme operaatiovaihtoehtoa Itämerellä uhkaaviin sotatilanteisiin. Kaikkien näiden suunnitelmien toteutuksen ensimmäisenä vaiheena oli maihinnousu Ahvenanmaalle.Sinne hyökkäävänä voimana oli vahvistettu divisioona, apujoukkoineen 18 000 miestä. Nämä sotasuunnitelmat vahvistettiin muutamia viikkoja ennen Neuvostoliiton painostuksesta tehtyä sopimusta Ahvenanmaan aseriisunnasta.Jatkosotaan valmistautumisen yhteydessä alkukesällä 1941 suomalainen laivastosaattue siirsi vähän yli 5 000 miehen vahvuisen tykistöllä vahvistetun yhtymän Ahvenanmaalle, aloitti linnoitusten rakennustyöt, ja miinoitti tärkeimmät väylät.Neuvostoliton ilmavoimat pommittivat operaatiota suojanneita suomalaisia panssarilaivoja. Jatkosodan eri vaiheissa Ahvenanmaata miehittäneen suomalaisjoukon vahvuus vaihteli 3 000 ja 10 000 miehen välillä.Kun Suomi alkoi keväällä 1944 pyrkiä erillisrauhaan Neuvostoliiton kanssa, Saksa varautui turvaamaan Lapissa toimivien joukkojensa peräytymisreittejä. Keväällä 1944 valmistuivat Suomessa toimineiden saksalaisten joukkojen operaatiosuunnitelmat Ahvenanmaan ja Suomenlahden itäperukassa olevan Suursaaren valtaamisesta.Syyskuussa saksasalaiset yrittivät maihinnousua Suursaareen, mutta suomalaiset torjuivat sen verisesti. Ahvenanmaa oli varustettu puolustukseen Suursaarta tehokkaammin, ja saksalaiset peruivat hyökkäyksen sinne.  

# MOSKOVAN VALTTIKORTTI
Jatkosodan vihollisuudet syyskuussa 1944 lopettanut välirauhansopimus palautti Moskovassa 1940 tehdyn Ahvenanmaa-sopimuksen ”jälleen kaikissa kohdissaan voimaan.” Kun Pariisissa neuvoteltiin 1947 lopullisesta rauhansopimuksesta, venäläiset vaativat Ahvenanmaan aseettomuuden vahvistamista vuoden 1940 Ahvenanmaa-sopimuksen mukaisesti. Britannian edustajat halusivat pitää voimassa 1921 Genevessä tehdyn sopimuksen.
Moskovan sopimus ei määrittele Ahvenanmaata puolueettomaksi vaan vain aseettomaksi. Geneven sopimus määrää sen sekä aseettomaksi että puolueettomaksi. Neuvostoliitto ei ollut allekirjoittanut Geneven sopimusta, eikä Britannia Moskovan sopimusta.
Tämä kaksinkertainen ristiriita ratkaistiin Pariisin rauhansopimuksen kirjauksella: ”Ahvenanmaa jää demilitarisoiduksi nykyisen tilanteen mukaisesti”. Neuvostoliiton neuvottelijat taluttivat britit ansaan. He ujuttivat tähän artiklaan Moskovan sopimukseen viittaavan aseettomuuden, mutta unohtivat Geneven sopimuksen pääasian, joka oli puolueettomuus. Britit eivät huomanneet, mitä tapahtui, tai eivät välittänet. Näin Neuvostoliitto poisti Geneven sopimuksen allekirjoittajat Ahvenanmaan diplomaattiselta tilannekartalta.
Suomi ja Venäjä sopivat 1992, että Venäjä astuu Neuvostoliiton sijaan Moskovan Ahvenanmaa-sopimuksen osapuoleksi. Se on edelleen voimassa ja Venäjän viranomainen valvoo Suomen maaperällä, että Ahvenanmaa pysyy aseettomana.
Ahvenanmaan turvallisuuspoliittisissa asioissa Suomi on kahden Venäjän kanssa. Aleksanteri II:n lupaus olla linnoittamatta Ahvenanmaata raukesi siihen, että Venäjällä ei enää ollut keisaria. Moskovan Ahvenanmaa-sopimus vuodelta 1940 ja Pariisin rauhansopimus vuodelta 1947 ovat syrjäyttäneet Geneven 1921 sopimuksen. Kaikki Ahvenanmaasta joskus kiinnostuneet valtiot ovat vaikenemalla hyväksyneet Venäjän aika erikoisella tavalla etuoikeutetun aseman siellä.  

# PUOLUEETTOMUUDEN NYKYTILA
Ahvenanmaan aseman sotilaallisen määrittelyn keskiössä pitkään olleet rannikkolinnakkeet ovat menettäneet merkityksensä. Nykyaikainen täsmäaseteknologia lamauttaa kallioihin louhitut tuliasemat ilmeisesti muutamassa minuutissa taistelun alettua.
Ahvenanmaa ei kuitenkaan ole menettäneet sotilaallista merkitystään. Se on pintatiedustelun kannalta edelleen kiinnostava alue. Liikkuvilta alusoilta toimivat rannikko- ja ilmapuolustuksen yksiköt voivat piileskellä siellä tehokkaasti. Nämä saaret ovat siviili- ja sotilaslogistiikan sekä tietoliikenteen avainaluetta.  
Keskustelu Ahvenanmaan asemasta on jatkunut, vaikka Venäjä on putsannut pöydän. Presidentti Mauno Koivisto arvioi 1993, että Ahvenanmaan aseistamattomuuden säilyttämiseen ”on olemassa mahdollisuudet”, mutta ”en tiedä, kuinka suuret ne mahdollisuudet ovat.” Se saattoi olla viittaus Moskovan Ahvenanmaa-sopimuksen aiheuttamaan Suomen suvereniteetin loukkaukseen.   
Liittyessään Euroopan unioniin Suomi antoi Ahvenanmaan aseman määrittelevän julistuksen ja neuvotteli maakunnan edustajien hyväksymät määräykset verotuksesta, tulleista ja kotipaikkaoikeudesta.  Suomen EU-jäsenyys ei muuttanut Ahvenanmaan valtiollista asemaa.
Euroopan unionin rakennetta uusineen Lissabonin sopimuksen valmistelun yhteydessä Suomen EU-edustuston lausuma joulukuussa 2009 voidaan ehkä tulkita yritykseksi kiertää Moskovan Ahvenanmaa-sopimuksen Venäjälle jättämä kummallinen perintö.
Lausuma vetoaa Geneven sopimukseen vuodelta 1921 ikään kuin Kansainliitto olisi herännyt henkiin, Britannia olisi korjannut erehdyksensä Parisin rauhaneuvotteluissa ja Geneven sopimus vuodelta 1921 olisi tasaveroinen vuoden 1940 Moskova-sopimuksen kanssa. Hyvä yritys, mutta se ei muuttanut mitään.  

# VANHAT EVÄÄT, UUSI TILANNE
Kun Neuvostoliitto katosi sotilaspoliittiselta kartalta, Euroopan isojen valtioiden välinen jännite laantui, mutta Venäjän kaapattua Krimin 2014 Itämeren alueen jännitys on kasvanut dramaattisesti. Uusi sotilasteknologia ja muuttunut sotilasmaantiede suuntaavat paineen uudelleen Ahvenanmaahan.
Itämeren turvallisuuden avainkysymys ei enää ole Pietari – Leningrad – Pietari, kuten se oli yli 300 vuotta. Nyt se on Kaliningrad – Kaliningrad - Kaliningrad. Suomi on osa tätä jännitettä, sillä maantieteelle emme voi mitään.
Suomalaiseen sieluun on kylmän sodan vuosina iskostunut Suomen ja Venäjän rajaviivan 1 300 kilometristä syntynyt kammo ja turvallisuuspoliittinen epävarmuus. Tohtori Mika Aaltola on huomauttanut, että Suomen läntinen meriraja on suunnilleen yhtä pitkä kuin itäien maaraja, mutta turvallisuuspoliittisesti sitä vaarallisempi. Sen yli kulkee 95 prosenttia Suomen viennistä ja 99,9 prosenttia datayhteyksistä, ja nämä molemmat elämänlangat kietoutuvat umpisolmuksi Ahvenanmaalla.
Hyytävästä ympäristöstä huolimatta melko moni suomalainen tuntuu ajattelevan, että nykyisestä täysin poikkeavissa tilanteeissa kauan sitten sopimuksiin kirjoitetut sanat ”aseettomuus” ja ”puolueettomuus” suojaavat Ahvenanmaan kaikelta pahalta.  
Turvallisuuspoliittisesti kriittisen alueen aseettomuus ja puolueettomuus eivät vaikeuta vaan helpottavat alueen sotilaallista käyttöä. Aina kun 1900-luvulla oli aseellista toimintaa Itämerellä, demilitarisoitu Ahvenanmaa remilitarisoitui.  
Ahvenanmaasta kiinnostuneille ulkopuolisille ei yleensä ole ollut välttämätöntä saada saaret haltuunsa. Tärkeintä on se, että vastustaja ei saa. Tällainen uhka voitaisiin torjua ennakolta, jos Suomi tai Suomi ja Ruotsi yhdessä ottaisivat vastuu Ahvenanmaan aseellisesta koskemattomuudesta.  
Ahvenanmaan sotilaallisen aseman muuttaminen olisi diplomatialle ylivoimainen tehtävä, sillä ilmeisesti siihen tarvittaisiin vuosina 1921 ja 1940 tehtyjen Ahvenanmaa-sopimusten allekirjoittajamaiden suostumus.
Ehkä on myös oikotie. Suomi voisi hyödyntää vuoden 1990 ennakkotapausta. Silloin presidentti Mauno Koivisto mitätöi yksipuolisesti Pariisin rauhansopimuksen sellaiset sotilaalliset ja Saksaa koskevat määräykset, jotka loukkasivat Suomen suvereniteettia.
Suomi voisi ehkä hakea tämän Operaatio Paxin mallin mukaista ratkaisua irrottautumalla Pariisin rauhansopimuksen viidennestä artiklasta, joka uudistaa Ahvenanmaan aseettomuuden. Sen Venäjälle antamat oikeudet valvoa Ahvenanmaata loukkaavat Suomen suvereniteettia samalla tavalla kuin Pariisin rauhansopimuksen määräämät aserajoitukset ja sen Saksaa koskeva artiklat.
Operaatio Pax onnistui, koska sen taustavaikuttajana oli kansainvälisen tilanteen dramaattinen muutos, Sakan yhdistyminen. Ahvenanmaan aseman muuttaminen tämän mallin mukaan ei varmasti onnistu normaalioloissa. Mutta operaatio Paxin esimerkki kannattaa pitää mielessä siltä varalta, että Itämeren alueella äkkiä tapahtuisi jotakin dramaattista.  

Artikkeli perustuu tekijän Volter Kilpi Kustavissa-kirjallisuusviikon tietokirjapäivänä  12.7.2019 pitämään esitelmään.