Kolumni: BREXIT AINA VAAN

Demokratia ja arkijärki Etelä-Suomen Sanomat 5.9.2019

Britannian pääministerin tapa kyykyttää parlamentarismin kotimaan parlamenttia ensin kauhistutti, sitten melkein raivostutti. Kansanedustajien luottamuksen varassa toimiva pääministeri yritti äkkityrmäyksellä tukkia valta-asemansa lähteen. Ja kuningatar seurasi voimattomana vierestä.

Tuomion pasuunassa kannattaa kuitenkin pitää päällä sordiinoa. Suomen yksikamarisen eduskunnan yli vuosisataisessa historiassa on kovin monenlaisia vaiheita. Sen hajotusoikeus oli ensin kymmenkunta vuotta Venäjän keisarilla, sitten noin 80 vuotta tasavallan presidentillä, ja nyt siihen tarvitaan pääministerin, eduskunnan ja presidentin samanaikainen myötävaikutus. Tämän hillityn julkisivun taakse kätkeytyy kaikenlaista.

Keisari käytti hajotusoikeuttaan tuhotakseen yksinvaltiuden kanssa huonosti yhteensopivan eduskunta-instituution. Paljon myöhemmin elettiin Suomen parlamentarismin alennustilaa. Urho Kekkonen uhkaili eduskunnan hajottamisella simputtaaksen milloin hallitusta, milloin epäsuosioon joutuneen puolueen johtoa. Ja joskus presidentti hajotti eduskunnan vain voidakseen nautiskella kaoottiseen vaalitaisteluun joutuneiden puolueiden ahdingosta.  

On nähty sellainenkin kummajainen, että Kekkonen junaili oman uudelleenvalintansa sopimalla Neuvostoliiton johdon kanssa eduskunnan hajotuksen aikataulun, jotta Kreml saisi varmuuden siitä, että sille sopiva ehdokas voittaisi presidentinvaalin. Se oli noottikriisin alkusoitto.             

Näihin Suomen historian kummallisuuksiin verrattuna ei ole kauhea järkyttävää, että pääministeri Boris Johnson estää parlamentin melskaamisen muutamia päiviä pidemmäksi ajaksi kuin perinteisen aikataulun mukaan olisi tapahtunut. Parlamentin työn katkaisu on aina pelin paikka.

x                    x                    x

Boris Johnsonin reuhaamisen kauheus on ihan toisaalla. Jo ennen lyhyttä pääministerikauttaan hän on ylvästellyt demokraattisuudellaan vaatimalla jo silloista pääministeriä noudattamaan pyhää velvollisuuttaan toteuttamalla kesän 2016 bxexit-kansanäänestyksen tulos luineen karvoineen. Silloin kenelläkään ei ollut harmaatakaan aavistusta siitä, mistä oikeastaan äänestettiin, kun äänestettiin brexitistä.

Tuollainen niljakas populismi on arkijärjen pilkkaa törkeimmillään. Sen logiikan mukaan huonoon tietoon tai hetken mielijohteeseen perustuva kansanäänestys tuottaa aina parhaan mahdollisen tuloksen.   

Kansalaismielipidettä nöyristelevän alkuperäisen brexit-kansanäänestyksen perusvirityksenä oli väärillä väitteillä herkistely. Sen viestin mukaan Iso-Britannia pitäisi hoitaa omat asiansa ylväästi niin, että Brysseliin pulitetut miljardit punnat ohjautuvat lievittämään vieraan ikeen alla kärvistelevien brittien kurjuutta.   

Demokratiaan kuuluu, että päätös voidaan aina korjata, jos se huomataan huonoksi. Jos virhepäätöksen tehneet hallitus ja eduskunta eivät pysty sellaiseen itseohjautumiseen, seuraavien vaalien jälkeen uudet kansanedustajat päättävät edeltäjiään paremmin.

Brexit-kiimaisen logiikan mukaan tällainen talonpoikaisjärki ei koske kansanäänestystä. Sen tulos on ja pysyy ikuisena totuutena tuli mitä tuli. Jos äänestyspäätös on huono, kansa saa kärsiä itse aiheuttamansa onnettomuuden seuraukset. Oma vika.

Britannian voi pelastaa brexit-nöyryytykseltä vain se, että kolme vuotta sitten tyhmän ehdotuksen kansanäänestyksessä hyväksynyt kansa saisi harkita asian uudelleen nyt, kun tiedetään edes suunnilleen, mitä se brexit oikein on.