Ahvenanmaan sotahistoriaa

Kesällä jaoin täällä tiivistelmän Ahvenanmaan puolueettomuuden historiasta pitämästäni esitelmästä. Kanavan tuoreessa numerossa 5/2019 on laaja artikkelini, joka selostaa tämän mielenkiintoisen mutkikkaan tilanteen historiaa:

xxxxxxxxxxxxxxx

Jukka Tarkka
AHVENANMAAN ISO UNELMA
200 vuotta Itämeren sotahistoriaa
Kanava 5/2019

# SUURTEN SOTIEN SIVUNÄYTTÄMÖ

Venäjän ja Ruotsin välisen sodan yli 200 vuotta sitten lopettaneessa Haminan rauhassa Suomi siirtyi osaksi Venäjän keisarikuntaa, ja Ahvenanmaan Suomen kylkiäisenä. Venäjä oli sodan aikana siirtänyt keveitä sotilasosastoja Ahvenanmaalle, ja jo se riitti järkyttämään ruotsalaiset. Venäläisten ajattelussa Suomi ilman Ahvenanmaata olisi ollut kuin laukku ilman lukkoa. Ruotsalaisille taas Venäjän sotavoima Ahvenanmaalla oli kuin Tukholmaan suunnattu ladattu ase. 

Haminan rauhaan 1809 johtaneessa neuvottelussa ruotsalaiset yrittivät saada Venäjältä sitoumuksen olla linnoittamatta Ahvenanmaata. Se ei tietenkään mennyt ansaan, sillä sotilaallinen läsnäolo Ahvenanmaalla oli juuri se laukun lukko, jota Venäjä piti tärkeänä. Se miehitti Ahvenanmaan 1810-luvulla pysyvästi, ja alkoi vähitellen linnoittaa sen strategisia kohteita.

Asiaan palattiin 1850-luvun alkupuolella, kun 1 500 kilometriä Ahvenanmaasta kaakon suuntaan Mustalla merellä syttyi Krimin sota. Venäjä sai siellä vastaansa Britannian ja Ranskan johtaman liittokunnan, jonka laivasto purjehti myös Itämerellä häiritsemässä Venäjän sotaponnistuksia. Ilman välitöntä sotilaallista syytä ne tuhosivat vielä keskeneräisen Bomarsundin linnoituksen Ahvenanmaalla.

Krimin sodan voittanut liittokunta ehdotti Ruotsille Ahvenanmaan miehitystä, mutta Ruotsi ei uskaltanut härnätä Venäjää. Se halusi kuitenkin edes jotakin turvaa, ja yritti taas houkutella Venäjältä lupausta olla linnoittama Ahvenanmaata. Tällä kerralla ehdotus menestyi, mutta ei Ruotsin ansiosta, vaan siksi, että sellaisia ajatuksia oli myös Krimin sodan voittajilla, ja Venäjä oli sodan hävinnyt osapuoli.  

# ASETTOMUUDEN ALKUTILA
Krimin sodan voittajat yrittivät Pariisin rauhanneuvotteluissa 1856 ratkaista etupiiririitojaan julistamalla Mustan meren puolueettomaksi. Sopimuksen kylkiäisenä kirjattiin Venäjän keisari Aleksanteri II:n lupaus olla linnoittamatta Ahvenanmaata.

Keisarin lupauksessa ei ollut vihjettäkään puolueettomuudesta sanan nykyisessä merkityksessä. Se koski vain alueen aseettomuutta. Julistuksen toinen merkittävä, ja unohdettu erityispiirre oli se, että se oli Venäjän keisarin henkilökohtainen sitoumus, jonka hän ilmoitti velvoittavan myös seuraajiaan valtaistuimella. Muita se ei sitonut.  

Krimin sodan 1856 päättänyt Pariisin rauhansopimus ja siihen liitetty Venäjän keisarin lupaus varmistivat Ahvenanmaalle yli puoli vuosisataa kestäneen aseettoman onnen ajan. Ensimmäisen maailmansodan alettua Venäjä ryhtyi linnoittamaan Ahvenanmaata. Siihen suostuivat ne suurvallat, jotka puoli vuosisataa aikaisemmin olivat pakottaneet Venäjän keisarin sitoutumaan alueen aseettomuuteen.

Venäjä rakensi 1910-luvulla Ahvenanmaalle kymmenkunta tykkiasemaa, kenttälinnoitteita, kasarmeja, maihinnousulaitureita ja kaksi lentokenttää. Ruotsi huolestui niistä enemmän kuin Saksa, jota vastaan ne oli suunnattu. Kun Romanov-suvun viimeinen keisari luopui Venäjän kruunusta 1917, enää ei ollut maata eikä keisaria, joka olisi vastuussa Ahvenanmaan aseettomuudesta.

# SODASTA PUHKEAA PUOLUEETTOMUUS
Suomen sisällissodan alkaessa 1918 Ahvenanmaalla oli noin 2 000 miehen vahvuinen venäläinen varuskunta. Pian sinne nousi maihin ensin ruotsalainen ja sitten saksalainen sotilasosasto, eikä venäläinen varuskunta edes yrittänyt estää niiden tuloa. Ahvenanmaalla toimi myös Suomen sisällissodan valkoisia ja punaisia joukkoja.

Aseettomaksi 1856 julistetulla Ahvenanmaalla operoi 1918 kahden sotaa käyvä maan ja yhden puolueettoman maan asevoimat sekä Suomen sisällissodan molempien osapuolten aseelliset joukot.

Ensimmäisen maailmansodan 1919 lopettanut Versaillesin rauhansopimus ei säätänyt  Ahvenanmaasta mitään. Mutta tällä sopimuksella perustettu Kansainliitto ratkaisi kesällä 1921 Suomen ja Ruotsin kiistan Ahvenanmaasta. Saaret jäivät Suomelle.

Loppusyksyllä 1921 Genevessä hyväksyttiin Kansainliitossa ideoitu sopimus Ahvenanmaan kansainoikeudellisesta asemasta. Se julisti tämän saariston puolueettomaksi ja uudisti Venäjän keisarin 1856 julistuksen sen aseettomuudesta. Sopimuksen allekirjoittajina olivat Kansainliiton johtovaltiot Britannia, Ranska ja Italia sekä seitsemän Itämeren rantavaltiota, mutta ei Neuvosto-Venäjä. Suomi ratifioi sopimuksen vuoden 1922 alussa.

Sopimus velvoitti Suomen valvomaan Ahvenanmaan puolueettomuutta ja antoi sille oikeuden ”vyöhykkeen puolueettomuuden turvaamiseksi väliaikaisesti laskea miinoja tämän vesialueelle ja sitä varten ryhtyä sellaisiin laivastotoimenpiteisiin, jotka ovat aivan välttämättömiä.”

Suomella oli velvollisuus ilmoittaa Kansainliitolle, jos se joutui turvautumaan tällaisiin sotilaallisiin toimiin. Tarkoitus oli painostaa puolueettomuuden loukkaajaa vastatoimilla, jos kaksi kolmasosaa sopimuksen allekirjoittajista niin päättäisi. Sanktioiden laukeaminen oli korkean kynnyksen takana, ja ne olisivat todennäköisesti vain diplomaattista paheksuntaa. Tällainen pelote ei tehoa. 

Neuvosto-Venäjä kiisti Kansainliiton oikeuden sekaantua Ahvenanmaan asioihin. Se ilmoitti, että ”Venäjän työtätekevillä kansanjoukoilla on näitä saaria kohtaan erityinen intressi”, ja  että Ahvenanmaalla on suurempi merkitys Neuvosto-Venäjälle kuin millään muulla Itämeren rantavaltiolla ”Suomea lukuun ottamatta”. Siksi ”mikään Ahvenanmaata koskeva päätös ei ollut pätevä ilman Venäjän myö­tävaikutusta.”

# LINNOITTEET JA NIIDEN TUHO

Kun Hitlerin valtaan nousu mullisti Euroopan turvallisuustilanteen 1930-luvun lopulla, Suomi ja Ruotsi alkoivat kehitellä ideoitaan Ahvenanmaan yhteisestä puolustuksesta, mutta niillä oli erilaiset uhkakuvat. Ruotsi pelkäsi Saksaa, Suomi Neuvostoliittoa.

Geneven sopimuksesta piittaamatta naapurukset pääsivät 1938 sopimukseen Ahvenanmaan yhteisestä puolustuksesta ja linnoittamisesta. Neuvostoliitto tyrmäsi ajatuksen, ja pian myös Saksa. Ruotsi ja Suomi luopuivat suunnitelmastaan

Talvisodan aikana Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat Ahvenanmaata, ja sen alussa saaristossa oli myös sukellusvenetoimintaa. Talvisodan päätteeksi maaliskuussa 1940 solmittu Moskovan rauhansopimus vaikeni Ahvenanmaasta.

Suomi käytti tilannetta hyväkseen, ja Geneven sopimuksesta piittaamatta aloitti kiivaan linnoitustyön. Neuvostoliitto vaati loppukesällä 1940 linnakkeiden tuhoamista ja kahdenvälistä sopimusta saariryhmän asemasta. 

Tällainen Ahvenanmaa-sopimus solmittiin Moskovassa lokakuussa 1940. Se pakotti Suomen purkamaan linnoitteet, pitämään Ahvenanmaan aseistamattomana ja sitoutti sen estämään ulkopuolisten pääsyn alueelle. Siinä ei mainittu puolueettomuudesta mitään. Sopimus antoi Neuvostoliitolle oikeuden perustaa Maarianhaminaan konsulaatin, jonka tehtävänä oli valvoa alueen aseettomuuden toteutumista. Tämän sopimuksen perintönä Venäjä valvoo nykyisin sotilaallisen tahtonsa toteutumista itsenäisen Suomen valtionalueeseen kuuluvalla Ahvenanmaalla. 

# SOTA YLLÄTTÄÄ RAUHAN SAARET
Samaan aikaan kun Neuvostoliitto saneli Suomelle sopimusehtoja Ahvenanmaan aseettomuudesta, sen ylimmät esikunnat suunnittelivat kolme operaatiovaihtoehtoa Itämerellä uhkaaviin sotatilanteisiin. Kaikkien näiden suunnitelmien toteutuksen ensimmäisenä vaiheena oli maihinnousu Ahvenanmaalle.Sinne hyökkäävänä voimana oli vahvistettu divisioona, apujoukkoineen 18 000 miestä. Nämä sotasuunnitelmat vahvistettiin muutamia viikkoja ennen Neuvostoliiton painostuksesta tehtyä sopimusta Ahvenanmaan aseriisunnasta.Jatkosotaan valmistautumisen yhteydessä alkukesällä 1941 suomalainen laivastosaattue siirsi vähän yli 5 000 miehen vahvuisen tykistöllä vahvistetun yhtymän Ahvenanmaalle, aloitti linnoitusten rakennustyöt, ja miinoitti tärkeimmät väylät.Neuvostoliton ilmavoimat pommittivat operaatiota suojanneita suomalaisia panssarilaivoja. Jatkosodan eri vaiheissa Ahvenanmaata miehittäneen suomalaisjoukon vahvuus vaihteli 3 000 ja 10 000 miehen välillä.Kun Suomi alkoi keväällä 1944 pyrkiä erillisrauhaan Neuvostoliiton kanssa, Saksa varautui turvaamaan Lapissa toimivien joukkojensa peräytymisreittejä. Keväällä 1944 valmistuivat Suomessa toimineiden saksalaisten joukkojen operaatiosuunnitelmat Ahvenanmaan ja Suomenlahden itäperukassa olevan Suursaaren valtaamisesta.Syyskuussa saksasalaiset yrittivät maihinnousua Suursaareen, mutta suomalaiset torjuivat sen verisesti. Ahvenanmaa oli varustettu puolustukseen Suursaarta tehokkaammin, ja saksalaiset peruivat hyökkäyksen sinne.  

# MOSKOVAN VALTTIKORTTI

Jatkosodan vihollisuudet syyskuussa 1944 lopettanut välirauhansopimus palautti Moskovassa 1940 tehdyn Ahvenanmaa-sopimuksen ”jälleen kaikissa kohdissaan voimaan.” Kun Pariisissa neuvoteltiin 1947 lopullisesta rauhansopimuksesta, venäläiset vaativat Ahvenanmaan aseettomuuden vahvistamista vuoden 1940 Ahvenanmaa-sopimuksen mukaisesti. Britannian edustajat halusivat pitää voimassa 1921 Genevessä tehdyn sopimuksen.

Moskovan sopimus ei määrittele Ahvenanmaata puolueettomaksi vaan vain aseettomaksi. Geneven sopimus määrää sen sekä aseettomaksi että puolueettomaksi. Neuvostoliitto ei ollut allekirjoittanut Geneven sopimusta, eikä Britannia Moskovan sopimusta.

Tämä kaksinkertainen ristiriita ratkaistiin Pariisin rauhansopimuksen kirjauksella: ”Ahvenanmaa jää demilitarisoiduksi nykyisen tilanteen mukaisesti”. Neuvostoliiton neuvottelijat taluttivat britit ansaan. He ujuttivat tähän artiklaan Moskovan sopimukseen viittaavan aseettomuuden, mutta unohtivat Geneven sopimuksen pääasian, joka oli puolueettomuus. Britit eivät huomanneet, mitä tapahtui, tai eivät välittänet. Näin Neuvostoliitto poisti Geneven sopimuksen allekirjoittajat Ahvenanmaan diplomaattiselta tilannekartalta.

Suomi ja Venäjä sopivat 1992, että Venäjä astuu Neuvostoliiton sijaan Moskovan Ahvenanmaa-sopimuksen osapuoleksi. Se on edelleen voimassa ja Venäjän viranomainen valvoo Suomen maaperällä, että Ahvenanmaa pysyy aseettomana.

Ahvenanmaan turvallisuuspoliittisissa asioissa Suomi on kahden Venäjän kanssa. Aleksanteri II:n lupaus olla linnoittamatta Ahvenanmaata raukesi siihen, että Venäjällä ei enää ollut keisaria. Moskovan Ahvenanmaa-sopimus vuodelta 1940 ja Pariisin rauhansopimus vuodelta 1947 ovat syrjäyttäneet Geneven 1921 sopimuksen. Kaikki Ahvenanmaasta joskus kiinnostuneet valtiot ovat vaikenemalla hyväksyneet Venäjän aika erikoisella tavalla etuoikeutetun aseman siellä.  

# PUOLUEETTOMUUDEN NYKYTILA

Ahvenanmaan aseman sotilaallisen määrittelyn keskiössä pitkään olleet rannikkolinnakkeet ovat menettäneet merkityksensä. Nykyaikainen täsmäaseteknologia lamauttaa kallioihin louhitut tuliasemat ilmeisesti muutamassa minuutissa taistelun alettua.

Ahvenanmaa ei kuitenkaan ole menettäneet sotilaallista merkitystään. Se on pintatiedustelun kannalta edelleen kiinnostava alue. Liikkuvilta alusoilta toimivat rannikko- ja ilmapuolustuksen yksiköt voivat piileskellä siellä tehokkaasti. Nämä saaret ovat siviili- ja sotilaslogistiikan sekä tietoliikenteen avainaluetta.  

Keskustelu Ahvenanmaan asemasta on jatkunut, vaikka Venäjä on putsannut pöydän. Presidentti Mauno Koivisto arvioi 1993, että Ahvenanmaan aseistamattomuuden säilyttämiseen ”on olemassa mahdollisuudet”, mutta ”en tiedä, kuinka suuret ne mahdollisuudet ovat.” Se saattoi olla viittaus Moskovan Ahvenanmaa-sopimuksen aiheuttamaan Suomen suvereniteetin loukkaukseen.   

Liittyessään Euroopan unioniin Suomi antoi Ahvenanmaan aseman määrittelevän julistuksen ja neuvotteli maakunnan edustajien hyväksymät määräykset verotuksesta, tulleista ja kotipaikkaoikeudesta.  Suomen EU-jäsenyys ei muuttanut Ahvenanmaan valtiollista asemaa.

Euroopan unionin rakennetta uusineen Lissabonin sopimuksen valmistelun yhteydessä Suomen EU-edustuston lausuma joulukuussa 2009 voidaan ehkä tulkita yritykseksi kiertää Moskovan Ahvenanmaa-sopimuksen Venäjälle jättämä kummallinen perintö.

Lausuma vetoaa Geneven sopimukseen vuodelta 1921 ikään kuin Kansainliitto olisi herännyt henkiin, Britannia olisi korjannut erehdyksensä Parisin rauhaneuvotteluissa ja Geneven sopimus vuodelta 1921 olisi tasaveroinen vuoden 1940 Moskova-sopimuksen kanssa. Hyvä yritys, mutta se ei muuttanut mitään.  

# VANHAT EVÄÄT, UUSI TILANNE

Kun Neuvostoliitto katosi sotilaspoliittiselta kartalta, Euroopan isojen valtioiden välinen jännite laantui, mutta Venäjän kaapattua Krimin 2014 Itämeren alueen jännitys on kasvanut dramaattisesti. Uusi sotilasteknologia ja muuttunut sotilasmaantiede suuntaavat paineen uudelleen Ahvenanmaahan.

Itämeren turvallisuuden avainkysymys ei enää ole Pietari – Leningrad – Pietari, kuten se oli yli 300 vuotta. Nyt se on Kaliningrad – Kaliningrad - Kaliningrad. Suomi on osa tätä jännitettä, sillä maantieteelle emme voi mitään.

Suomalaiseen sieluun on kylmän sodan vuosina iskostunut Suomen ja Venäjän rajaviivan 1 300 kilometristä syntynyt kammo ja turvallisuuspoliittinen epävarmuus. Tohtori Mika Aaltola on huomauttanut, että Suomen läntinen meriraja on suunnilleen yhtä pitkä kuin itäien maaraja, mutta turvallisuuspoliittisesti sitä vaarallisempi. Sen yli kulkee 95 prosenttia Suomen viennistä ja 99,9 prosenttia datayhteyksistä, ja nämä molemmat elämänlangat kietoutuvat umpisolmuksi Ahvenanmaalla.

Hyytävästä ympäristöstä huolimatta melko moni suomalainen tuntuu ajattelevan, että nykyisestä täysin poikkeavissa tilanteeissa kauan sitten sopimuksiin kirjoitetut sanat ”aseettomuus” ja ”puolueettomuus” suojaavat Ahvenanmaan kaikelta pahalta.  

Turvallisuuspoliittisesti kriittisen alueen aseettomuus ja puolueettomuus eivät vaikeuta vaan helpottavat alueen sotilaallista käyttöä. Aina kun 1900-luvulla oli aseellista toimintaa Itämerellä, demilitarisoitu Ahvenanmaa remilitarisoitui.  

Ahvenanmaasta kiinnostuneille ulkopuolisille ei yleensä ole ollut välttämätöntä saada saaret haltuunsa. Tärkeintä on se, että vastustaja ei saa. Tällainen uhka voitaisiin torjua ennakolta, jos Suomi tai Suomi ja Ruotsi yhdessä ottaisivat vastuu Ahvenanmaan aseellisesta koskemattomuudesta.  

Ahvenanmaan sotilaallisen aseman muuttaminen olisi diplomatialle ylivoimainen tehtävä, sillä ilmeisesti siihen tarvittaisiin vuosina 1921 ja 1940 tehtyjen Ahvenanmaa-sopimusten allekirjoittajamaiden suostumus.

Ehkä on myös oikotie. Suomi voisi hyödyntää vuoden 1990 ennakkotapausta. Silloin presidentti Mauno Koivisto mitätöi yksipuolisesti Pariisin rauhansopimuksen sellaiset sotilaalliset ja Saksaa koskevat määräykset, jotka loukkasivat Suomen suvereniteettia.

Suomi voisi ehkä hakea tämän Operaatio Paxin mallin mukaista ratkaisua irrottautumalla Pariisin rauhansopimuksen viidennestä artiklasta, joka uudistaa Ahvenanmaan aseettomuuden. Sen Venäjälle antamat oikeudet valvoa Ahvenanmaata loukkaavat Suomen suvereniteettia samalla tavalla kuin Pariisin rauhansopimuksen määräämät aserajoitukset ja sen Saksaa koskeva artiklat.

Operaatio Pax onnistui, koska sen taustavaikuttajana oli kansainvälisen tilanteen dramaattinen muutos, Sakan yhdistyminen. Ahvenanmaan aseman muuttaminen tämän mallin mukaan ei varmasti onnistu normaalioloissa. Mutta operaatio Paxin esimerkki kannattaa pitää mielessä siltä varalta, että Itämeren alueella äkkiä tapahtuisi jotakin dramaattista.  

Artikkeli perustuu tekijän Volter Kilpi Kustavissa-kirjallisuusviikon tietokirjapäivänä  12.7.2019 pitämään esitelmään.