Kolumni 1.11.2018: UUDEN VAARAN ENNUSMERKIT

1.11.2018 Etelä-Suomen Sanomat

Ministeri Jaakko Iloniemi ja professori Jarno Liméll ovat sellaisessa asemassa, että heillä on melkein velvollisuus täsmentää, mitä se oikein tarkoittaa, kun uusia vaarallisia asioita tutuu olevan kaikkialla. Niinpä he ovat julkaisseet kirjan Uhkakuvat (Docendo 2018)

Vanhan hyvän ajan propagandan yleensä tunnisti melko helposti, mutta uusien uhkien vaarallisuus perustuu siihen, että niiden ilmiasu voi olla melkein mitä vaan. Kaikkialla tuntuu olevan kyberiä, hybridiä, trollia, valetta ja vedätystä, mutta mistä ne voi tunnistaa?

Limnéll tiivistää ongelman ytimen. Nyt uhkaajat yrittävät saada ihmiset ajattelemaan tai toimimaan vaikuttamista yrittävän toivomalla tavalla ilman vallankäyttöä. He ovat kuin eivät olisikaan. Nämä kyberillä hybridisti trollaajat ovat kuin parooni Münchhausen, jonka kerrotaan omin voimin nostaneen itsensä ja ratsunsa suosta. Hänen aikanaan kukaan ei uskonut, mutta nyt hämäyksellä ja valehtelulla trollaajat tuntuvat menestyvän joskus aika hyvin.

Kirja kuvaa uusia uhkia monipuolisesti, mutta ne ovat niin hahmottomia, että vaaran tuntomerkit eivät erotu taustahälystä. Epävarmuus jatkuu, vaikka tietoa tulee lisää. Käteen ei taida jäädä muuta kuin se vanha viisaus, että historian tunteminen ja luetun ymmärtäminen auttavat tunnistamaan väärät profeetat ja paljastamaan valehahmot. Sivistys luo turvaa.

Sekään ei aina riitä. Suomen lähihistoria osoittaa, miten neuvostopropaganda pystyi kuormittamaan suomalaista sielua valheella ja pelolla niin raskaasti, että se vaikuttaa vieläkin. Ystävyyden ja luottamuksen soturit muokkasivat Suomen henkisen maaperän sillä tavalla muhevaksi, että uuden Venäjän trollien kelpaa sitä viljellä.    

                                            x                    x                    x

Kirjan innostavin osuus on Iloniemen sen loppujaksoon kirjoittamat kolme lukua. Ne kuvaavat vanhaa henkistä rakennetta, jota uudet uhkaajat yrittävät muokata mieleisekseen niin, että kukaan ei huomaa näin tapahtuvan.

Iloniemi arvioi Suomen ja Venäjän sudetta, Euroopan unionin tilaa ja transatlanttisen sidoksen jännitteitä. Teksti on klassista esseistiikkaa parhaimmillaan. Se tuottaa lukijalle hyvän mielen, vaikka tässä juoksutuksessa vanhat perusasiat näyttävät olevan huonommassa vireessä kuin pitkiin aikoihin.   

Suomessa ja Ruotsissa sotilaallista liittoutumattomuutta kuviteltiin turvatakeeksi, mutta nyt se osoittautuukin sudenkuopaksi. Inhorealistien ennuste voi käydä toteen. Jos Itämeren alueella syntyy aseellinen jännite tai yhteenotto, sotilaallisesti liittoutumattomat ovat samassa liemessä kuin Nato-maat, mutta ilman liittosuhteen tarjoamaa selkänojaa.

Saksalla ei ole halua eikä kykyä uhata Venäjää sotilaallisesti, eikä Yhdysvalloilla ole halua, vaikka kyky olisi. Iloniemi kirjoittaa, että Pietari on paremmassa turvassa maa- ja merihyökkäykseltä kuin koskaan. Sama koskee koko Venäjää, mutta vain sen läntistä ja luoteista suuntaa. Muilla suunnilla Venäjällä on isoja uhkia.  

Brexit osoittaa, miten jo pelkästään kotoisella uholla saadaan aikaan katastrofi ilman ulkoisten häiriköiden apua. Kaiken kukkuraksi alkaa näyttää siltä, että Venäjä trollit ovat ehkä hääränneet Britannian ikiomien helppoheikkien taustalla. Jos brexit todella osoittautuu edes osittain Venäjän vedätykseksi, se jos mikä todistaisi, että Iloniemen ja Limnéllin kuvaamat uudet uhat ovat todellisen vaaran ennusmerkkejä

  

Nyt kun Brexitin tuhoisuus alkaa vähitellen vaikuttaa käytännön tasolla, ilmenee myös sen kääntöpuoli. Se osoittaa, että EU on läntisen Euroopan korvaamaton perusrakenne ja turvatakuu. Britit ovat tahtomattaan tuottaneet tämän oppisisällön meille kaikille ja maksavat sen hinnan omasta selkänahastaan.