Tuvallisuuspoliittisen elämäntuskan valtaan joutuneilla ihmisillä tuntuu olevan tarve vahvistaa muutenkin jo valmiita Nato-käsityksiään lietsomalla kauhuaan toinen toistaan hirveämmillä fantasioilla. Esimerkkinä siitä olkoon arvokkaan laatulehden keskustelupalstalle luiskahtanut erään kauppaneuvoksen purkaus (Kanava 5/2018, ss. 59-60). Hänen rehevien kielikuviensa lennokkain sommitelma kertoo, miten ”Naton jäsenenä joutuisimme ehkä seuraavaksi Etelä-Kiinan merelle yhdessä muiden Nato-maiden kanssa”.
Nato-jäsenyyttä
vastustavien valtavirta käyttää melko usein tätä tyylilajia. Se noudattaa klassisen
propagandan ikiaikaista perussääntöä. Kun kerran valehdellaan, niin
valehdellaan sitten kunnolla, niin että siinä menossa lehmätkin oppivat
lentämään. Ja surkeinta taitaa olla, että sananvapauden tästä ulottuvuudesta
nautiskelevat eivät huomaa tärkeilevän intonsa kehittämää tahatonta komiikkaa.
Ei
ole kohtuutonta ajatella, että Naton kommentoinnista kiinnostuneet ihmiset
voisivat ryhtyä tähän ponnistukseen selvittämällä itselleen edes alkeita siitä
asiasta, josta haluavat julistaa totuuden sanomaa. Sen voi aloittaa vaikka
puolustusliitto Naton perustajavaltioiden 1949 solmimasta Pohjois-Atlantin
sopimuksesta. Jos sen parin painosivun mittainen tekstimassa uuvuttaa, jo
pelkästään viidennen artiklan lukeminen auttaa alkuun. Sen pituus on
kymmenkunta riviä. Siitä alkava polku ei johda Etelä-Kiinan merelle.
x x x
Vihapuhe
Natosta huipentuu silloin tällöin uljaaseen neuvoon noudattaa Suomenlinnan
Kuninkaanportin kivimuuriin hakattua lausahdusta, joka kehottaa seisomaan
omalla pohjalla ja varottaa luottamasta vieraan apuun. Tämän tekopyhän
röyhistelyn kytkentä Naton on muutamia kertoja ajautunut lehtien
mielipidesivuille.
Luulisi
sentään useimpien toimittajien joskus lukeneen tai muuten kuulleen tämän
mahtailun hirtehisestä taustasta. Ruotsin säädyt rakensivat 1700-luvun
puolivälissä Sveaborg-nimisen linnoituksen Suomen rannikolle, ja rahoittivat
sen Ranskasta lahjuksina saamillaan kultatynnyreillä. Mutta Nato-vihan
julistajien ei tarvitse välittää historiasta.
Nato-keskustelun
pyöritys on imaissut poliitikot ja toimittajat sellaiseen kiihkoiluun
sananvapaudella, että se alkaa haitata järjenjuoksua. Siinä hurskauden
harjoituksessa tasa-arvo tarkoittaa, että kaikki mielipiteet ovat yhtä hyviä ja
sananvapaus sitä, että jokainen mielipide pitää julkaista. Mielipiteen suhde
tiedossa oleviin asioihin ei merkitse mitään.
Median
valtaosan toimitusmoraaliin kuuluu, että tekstien julkaisukelpoisuuteen
vaikuttaa myös niiden taustan totuusarvo. Jokainen itseään kunnioittava
päätoimittaja palautta uudelleen harkittavaksi sellaisen toimituksensa
tuottaman tekstin, jonka asiapohja ei kestä järkiperäistä arviota.
Lehdistön
vapauteen kuuluu myös oikeus olla julkaisematta sille tarjottua
turvallisuuspoliittista hölynpölyä. Joku tolkku pitää olla myös mielipidesivujen
kirjoituksissa. Tekstien julkaisukelpoisuuden punnintaan riittää tavallisesti
arkijärki. Useimpien lehtien toimituksissa on myös turvallisuusasioiden osaajia,
joiden konsultointi voisi parantaa mielipidesivujen tiedon tasoa.
Julkisuuteen
ajautuvat turvallisuuspoliittiset ylilyönnit ovat ilmeisesti useimmiten vain harmitonta
itsetehostusta, mutta joskus silkka lapsellisuuskin voi saada karun ulottuvuuden.
Nato-vihan hurmokseen itsensä kiihottaneet yksinkertaiset sielut tarjoavat mehevää
materiaalia erilaisille hämärän rengeille. Venäjän trolliyhteisö käyttää
neuvostokulttuurista ammentamiensa oppien mukaisesti hyödyllisten idioottien tuotoksia
edistämään työnantajansa aikeiden toteutusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti