Invisible Heroes-draaman ensimmäinen jakso järäytti. Tuon
kaiken tapahtuessa kirjoiin väitöskirjaa kerrostaloasuntomme kellarissa. Innostin
itseäni C-kaseteille tallentamillani tärkeimmillä lauluilla, yksi niistä, ”yhtenäistä
kansaa mikään ei voi voittaa” soi usein (en uskalla näin yösydännä kirjoittaa
sitä alkukielellä, voi tulla virheitä), vaikka en koskaan ole ollut minkään
sortin sosialisti, vallankumouksellisuudesta puhumattakaan.
Nyt kun katselin hyvin toden tuntuista dramatisointia tilanteesta diplomaattitasolla,
mykistyn ihailusta. Perhe Brotheruksen suoritus äärimmäisessä painetilanteessa häikäisee.
Valistunut tottelemattomuus on demokratian ydin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti