SUOMEN TURVALLISUUSRISKI ON ITÄMERELLÄ

Tänään ilmestyneen Suomen Kuvalehden sivulla 60 on puheenvuorokirjoitukseni:

Kun J.K. Paasikivi opetti, että tur­vallisuusasioissa pitää katsoa karttaa, hän tarkoitti idän ongelm­aa. Suomessa on jumiuduttu korostamaan 1300 kilometriä pitkän maarajan pysyvää uhkaa. Mutta kartalla on myös muita ilmansuuntia, ja Suomen turvallisuusongelmat ovat nyt toisaalla.

Kylmässä sodassa Euroopan turvallisuu­den polttopiste oli Saksojen rajalla, Frank­furt am Mainin ja Erfurtin välisellä Fuldan aukoksi sanotulla alueella. Supervaltojen kitkan paine on nyt siirtynyt toistatuhatta kilometriä koilliseen, Itämerelle Kalinin­gradin, Bornholmin, Öölannin, Gotlannin ja Ahvenanmaan lähivesille. Itämeri on supervaltaint­ressien kosketuspintaa, jolla kohtaavat Natolle tärkeän Baltian puolustuksen selus­ta- ja sivustaongelmat ja Venäjälle korvaamattomien Kaliningradin tukikohtien puolustustarpeet Tästä syntyvä merellinen jännite on Suomelle vakavampi turval­lisuusongelma kuin itäraja. 

Kaliningrad kuuluu Venäjään, mut­ta niillä ei ole maayhteyttä. Naton joukot hallitsevat Kaliningradin huollon maa-, il­ma- ja meriyhteyksiä. Tukikohtien puolus­tus on Venäjälle yhtä epätoivoinen tehtä­vä kuin Baltian maiden puolustus Natolle. 

Näistä ristikkäisistä riskeistä syntyy ou­to jännite. Venäjän ja Naton etupiirit ovat päällekkäin, ja molempien sotilasmaantie­teellinen asema on lähes toivoton. Itäme­rellä on paikallinen kauhun tasapaino. 

Suomen turvallisuusriski on Suomen­lahden, pohjoisen Itämeren, Ahvenanme­ren ja Selkämeren alueella. Suomi pyrkii Ruotsin kanssa toimimaan niin, ettei kum­pikaan Itämerellä operoiva supervalta al­kaisi tavoitella etulyöntiasemaa horjutta­malla kauhun tasapainoa edukseen. 

Tämä on saanut Ruotsin ja Suomen oh­jaamaan puolustusharjoittelunsa yhteis­työhön Nato-maiden kanssa. Suomella ja Ruotsilla on muiden Itämeren valtioiden kanssa yhteinen tarve estää ulkopuolisten voimien pureutuminen Ahvenanmaalle ja sen merialueille. Kansainväliset sopimuk­set vuosilta 1856, 1921 ja 1940 yrittivät sitä korostamalla alueen puolueettomuutta ja aseettomuutta, mutta ne eivät tehonneet. 

Laajan valtioryhmän puolustusharjoitte­lu turvaa Suomen, Ahvenanmaan ja Ruot­sin koskemattomuutta ja vakauttaa Itäme­ren tilannetta. Paras tapa tämän rakenteen varmistamiseksi kaikissa tilanteissa olisi Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon. 

Se on mahdotonta, koska niiden polii­tikkojen ja kansan enemmistöiltä puuttuu turvallisuuspolitiikan perus­asioiden arvioinnissa tarvit­tava valppaus. Siksi on jou­duttu valitsemaan toiseksi paras ratkaisu, joka nykyti­lanteessa toimii hyvin. 

Keskiössä on Natolle välttämätön Baltian puolustuk­sen varmistaminen. Ruotsi ja Suomi taas tarvitsevat tukea rannikkojensa puolustuk­seen. Jäsenyys Naton rauhankumppanuusohjelman tehostetussa EOP-yhteistyössä edistää näitä tavoitteita. 

Suomi on määritellyt sen tarjoamat mahdollisuudet puolustusharjoitussopi­muksilla, aiepöytäkirjoilla, puitesopimuk­silla ja isäntämaasopimuksella Ruotsin, Norjan, Viron, Tanskan, Saksan, Britanni­an, Ranskan, Yhdysvaltain ja Naton kanssa. 

Tämän ratkaisun laaja poliittinen kan­natus Suomessa ja Ruotsissa perustuu il­meisesti siihen, että se toteutuu ilman Nato-jäsenyyttä. Asenne muistuttaa suo­mettumisajan kaksoispuhetta. Silloin va­kuuteltiin ystävyyttä ja avunantoa, vaik­ka kaikki eivät tarkoittaneet niitä asioita, joita nämä sanat arkikielessä merkitsevät. Nyt vastustetaan Nato-jäsenyyttä, mutta kannatetaan turvallisuusyhteistyötä sen kanssa.