MURHAYRITYKSEN TODISTUSTAAKKA

 Etelä-Suomen Sanomat 1.10.2020

Suomalaiset mepit saivat kitkerää arvostelua, kun äänestivät tyhjää Aleksei Navalnyin murhayritystä koskevasta europarlamentin päätöslausumasta, joka syyttää Venäjää ja vaatii pakotteitta. Erkki Tuomioja puolusti heitä Facebook-kommentissaan vertaamalla EU-parlamenttia tuomioita jakelevaan Teiniliiton liittokokoukseen.

Tuomioja on oikeassa. Mutta Venäjän johdon käytös on samanlaista pintaliitoa kuin EU-parlamentin päätöslauselman teksti. Venäjällä on oikeus vastata syytöksiin vetäytymällä oikeuskäytäntöön kuuluvan syyttömyysoletuksen suojaan. Venäjällä ja Tuomiojalla ei kuitenkaan ole syytä loukkaantua siitä, että arkijärjen mukaan tällainen käytös viittaa enemmän syyllisyyden kuin syyttömyyden suuntaan.

On luontevaa vaatia EU-parlamentilta syytöksen tueksi myös näyttöä Venäjän syyllisyydestä. Yhtä luontevaa on ajatella, että Venäjän oman edun mukaista olisi esittää edes jokin todiste syyttömyydestään. Sillä on melkoinen todistustaakka. Rikoksen uhri on tunnistettu, teon motiivi on ilmeinen, murhayrityksen tekotapa tunnetaan ja todettu rikos tapahtui Venäjällä.

Tämä ei ole oikeudenkäynneissä usein ratkaisevaksi osoittautuva savuava ase, mutta ei paljon siitä puutukaan. Jos Venäjä tietää syyttömyytensä murhayritykseen, se voisi todistaa tämän osoittamalla todellisen syyllisen.

Pakotteiden käyttö ei ole osoittautunut käytännössä kovin tehokkaaksi. Tässä tilanteessa esimerkiksi Nord Stream II-putken torpedointi olisi kuitenkin tavallista vaikuttavampi pakote. Se olisi taloudellisesti raskas myös Euroopalle ja varsinkin Saksalle. Siksi sen käyttö osoittaisi, että nyt ne ovat tosissaan. Ja Saksalla olisi tarjolla valmiiksi viritetty väistöliike. Sen ydinvoimatuotannon alasajon hidastaminen antaisi pelitilaa Saksan energiapolitiikalle – ja luonto kiittäisi.  

                                            x                    x                    x

Poliittista edunvalvontaa työstävä Euroopan unioni ei ehkä ole oikea paikka tällaisen tapauksen prosessointiin. Asia tuntuisi pikemminkin sopivan Euroopan neuvostolle, joka keskittyy edistämään ihmisoikeuksia, suojelemaan eurooppalaista kulttuuriperinnettä ja torjumaan suvaitsemattomuutta.

Näillä aloilla Venäjä ei ole yleensä kunnostautunut. Euroopan neuvosto erotti Venäjän, kun se oli kaapannut Krimin Ukrainalta. Vuosikausien väännön jälkeen Venäjä kutsuttiin kuitenkin takaisin siinä hurskaassa uskossa, että se alkaa käyttäytyä hyvin, kun pääsee taas hienoon seuraan.

Sellainen logiikka ei kuulu supervallan ominaisuuksiin. Uudet potkut Euroopan neuvostosta evät paljon Kremliä heilauttaisi, mutta se osoittaisi, missä kulkee kulttuurinen raja. Navalnyin murhayritys jää samalla tavoin tapahtuneeksi tosiasiaksi kuin Krimin kaappaus.

Heikko toivo on vielä siinä, että lännen tiedustelu on pystynyt hämmästyttäviin saavutuksiin tutkiessaan matkustajakoneen tuhoa Ukrainan ilmatilassa ja Britanniassa todettua myrkkymurhayritystä.

Tosin vakuuttavinkaan todistemassa ei heivauta Venäjää mihinkään suuntaan. Venäjä näyttää ottanen käyttöön Britannian imperiumin perinteisen uskontunnustuksen: Right or Wrong – My Country.