Kanava 7/2023 ss, 25-31
Nootti muutti kaiken
Kekkonen aloitti vuoden 1962 presidentinvaaliin
valmistautumisen kesällä 1959, ja teki sen ennenkuulumattomalla tavalla. Hän pyysi Kremliä tukemaan uudelleenvalintaansa vuoden
1962 presidentinvaalissa. Epävirallisia keskusteeluja neuvostojohdon tuesta
Kekkoselle oli käyty jo tätä ennen, mutta tämä loi uuden tilanteen.
Kekkosen sai elokuussa Neuvostoliiton suurlähetystön kautta vastauksen. Hän
merkitsi sen päiväkirjaansa: ”Mitä tahansa pyydän,
he tulevat sen täyttämään”.
Vaalitilanne kärjistyi keväällä 1961.
Sosiaalidemokraatit ja Kokoomus yhdistivät voimansa Kekkosen kaatamiseksi. Ne
kutsuivat oikeuskansleri Olavi Hongan yhteiseksi presidenttiehdokkaakseen.
Kekkosella oli vastaveto valmiina. Hän päätti hajottaa eduskunnan
alkuvuodesta 1962 niin, että kilpailijaleirin poliitikot joutuisivat
vaalikentille, juuri ennen presidentin valitsijakokouksen alkua. Kekkonen
kertoi suunnitelmansa jo seuraavana päivänä Neuvostoliiton suurlähetystön
edustajille. Hän seurasi kiinteämmin kuin vain katseella, miten vaaliasetelma
hahmottui Kremlissä.
Suojelupoliisin lähteiden mukaan Neuvostoliiton
kommunistipuolueen puheenjohtaja Nikita Hruštšov oli lokakuun lopulla 1961
NKP:n puoluekokouksen yhteydessä kertonut suomalaisille kommunisteille
valmisteilla olleesta nootista, ja antanut heille mahdollisuuden vaikuttaa sen
Suomea koskevaan lausumaan.
Samaan aikaan kun SKP:n johtajat olivat
Moskovassa kuulemassa Hruštšovin tietoja tulevasta nootista, Kekkonen oli
valtiovierailulla Yhdysvalloissa ja keskusteli Washingtonissa kollegansa
kanssa. Presidentti John F. Kennedy sanoi olettavansa, että yya-sopimuksen
soveltaminen olisi tuskin ajankohtaista Berliinin kriisistä huolimatta.
Keskustelua tulkkasi presidentin seurueen
tiedottajana toiminut Max Jakobson. Hän kertoo Kekkosen vastanneen
arvoituksellisesti: ”Emme halua mennä tapahtumien edelle, mutta tunnemme
asemamme perustan”. Tässä keskustelussa sen tarkoitus jäi hämäräksi. Nyt kun
taustat tunnetaan, näyttää siltä, että Kekkonen piti Neuvostoliiton
konsultaatiovaatimusta mahdollisena jo ennen nootin tuloa, mutta varmaa tietoa
hänellä ei ollut, Moskovassa olleet kommunistit tiesivät nootista enemmän kuin
Kekkonen Washingtonissa.
Nootin tullessa Kekkonen oli seurueineen
Yhdysvaltain-vierailun virallisen osuuden jälkeen lomailemassa Havaijilla.
Seurueen ollessa uimarannalla paikallinen turvamies haki Jakobsonin
puhelinkoppiin. Soittaja oli Suomen Tukholman-suurlähettiläs Ralph Enckell,
joka oli saanut nootin tekstin Helsingistä. Hän luki sen Jakobsonille, joka
esitti Kekkoselle ja hänen seurueelleen korvakuulolta tekemänsä yhteenvedon
nootin pääsisällöstä.
Konsultaatio olisi kytkenyt Suomen Varsovan
liiton sotilasorganisaatioon, ja neuvotteluista kieltäytyminen olisi Kremlissä
tulkittu Suomen asettumiseksi Naton puolelle. Sekä toimiminen että
toimimattomuus olisi kaatanut Suomen turvallisuuspolitiikan korttitalon.
Rauhallisen kulissin takana kiehui. Kekkonen oli
katkera Kremlille hänen Yhdysvaltain-vierailunsa hienojen tulosten
tuhoamisesta. Yhtä kiukkuinen hän oli länsivalloille siitä, miten röyhkeästi ne
käyttivät Suomea kylmän sodan pelinappulana.
Kotia kohti lentäessään Kekkonen oli
pessimistinen ja synkkä, mutta tilanne muuttui nopeasti Helsinkiin paluun
jälkeen. Presidentti oli päättäväinen ja ripeä. Hän sanoi radio- ja
televisiopuheessaan työskentelevänsä viimeiseen hengenvetoon asti Suomen puolueettomuuspolitiikan
hyväksi, sillä siihen sisältyi hänen ”valtiollisen työskentelynsä paras
osa”.
Presidentti ilmoitti ulkoministeriölle, että
noottiin ei vastata nootilla. Siellä valmistui muistio, jonka otsikko oli ”Torjunnan
päälinja”. Sen mukaan olisi vältettävä keskustelua sodan uhasta, sillä sen
myöntäminen olisi johtanut yleisesikuntaneuvotteluihin, leimannut Naton
hyökkääjäksi ja tuhonnut Suomen mahdollisuudet puolueettomuuteen. Se olisi
antanut Neuvostoliitolle avoimen valtakirjan lisävaatimuksien
esittämiseen.
Ulkoministeri Ahti Karjalaisen keskustelu
ulkoministeri Andrei Gromykon kanssa Moskovassa osoitti, että nootin
päätavoitteena oli varmistaa Kekkosen voitto presidentinvaaleissa. Se oli
Kremlin vastaus Kekkosen avunpyyntöön, jonka hän oli esittänyt jo 1959.
Kekkonen hajotti eduskunnan kolme päivää sen jälkeen, kun tästä oli vihjattu
Gromykolle. Huolella suunniteltu koneisto käynnistyi, ja kaikki tuntui
edistyvän Kekkosen kaavailujen mukaan.
Siperia opettaa
Kekkonen joutui matkustamaan Siperiaan
Novosibirskiin asti hoitamaan noottiasiaa Hruštšovin kanssa. Presidentin lähtöä
edeltäneenä päivänä Yhdysvaltain suurlähettiläs Bernard Gufler toi presidentti
Kennedyltä niin luottamuksellisen viestin, että se oli esitettävä kahden kesken
ja vain suullisesti. Sen viesti oli suorasukainen vaatimus, että Suomi ei saa
livetä puolueettomuuslinjalta: ”Oman etumme nimessä meidän on odotettava, että
Suomi pysyy puolueettomana”. Kennedy vaati Kekkosta torjumaan Kremlin neuvottelukutsun.
Gufler tarjosi Yhdysvaltain taloudellista ja poliittista tukea YK:ssa. Kekkonen
torjui kaikki ehdotukset tiukasti.
Kekkonen luuli lännen jättäneen nootin Suomen
ongelmaksi, mutta erehtyi. Seuraavana päivänä Yhdysvallat ilmoitti, että nootti
ei ollut vain Suomen ja Neuvostoliiton välinen asia, eikä Suomella olisi
oikeutta hoitaa sitä kahdenvälisesti Kremlin kanssa. Suomella ja Ruotsilla oli
yhteinen intressi estää Yhdysvaltoja pilaamasta ratkaisevaa
neuvottelutilannetta jo ennen sen alkua. Myös Britannia tuki suomalaisia, mutta
pysyi vaitonaisena.
Novosibirskin neuvottelun ratkaisuvaiheessa
Kekkonen ei ottanut tulkkiaan mukaan kahdenkeskiseen keskusteluun Hruštšovin
kanssa. Neuvostoliiton ulkoministeriön kirjaus keskustelusta on ainoa
reaaliajassa tehty dokumentti neuvottelun kulusta. Tästä liikkeelle lähteneiden
huhujen mukaan presidentti olisi joutunut antamaan salaisen sitoumuksen
turvallisuusyhtistyöstä Neuvostoliitin kanssa. Viitettä sellaisesta ei ollut
neuvostoliittolaisten taltioimassa yhteenvedossa.
Keskustelun jälkeen tekemässään muistiinpanossa
Kekkonen kertoo osoittaneensa Hruštšoville, että Neuvostoliiton ehdottama
konsultaatio ei olisi Kremlin edun mukainen, sillä se lisäisi sotapsykoosia
Skandinaviassa. Hruštšov vastasi luottavansa Kekkosen kykyyn jatkaa ja
vahvistaa Suomen puolueettomuuslinjaa. Hän suostui siirtämään nootissa
ehdotettua konsultaatiota toistaiseksi, mutta uusi ajankohta jäi
määrittelemättä.
Kekkonen vakuutti takaavansa, että Suoimi pysyy
puolueettomuuslinjalla, kuten oli luvannut jo yöpakkaskriisin purkautuessa.
Suomen turvallisuuspolitiikan jatkuvuuden kytkentä Kekkosen asemaan
presidenttinä oli nyt uusi normaali.
Julkilausumaan kirjattiin myös Neuvostoliiton
toivomus, että Suomi seuraisi tilanteen kehitystä Pohjois-Euroopassa ja ”jos
osoittautuu välttämättömäksi”, esittäisi Neuvostoliitolle tarpeellisia toimia.
Tämän myöhemmin vahtikoiraklausuuliksi nimetyn tekstikohdan tarkoituksena oli
ilmeisesti pehmentää konsultaatioista luopumisen herättämää pettymystä
Neuvostoliiton sotilasjohdossa. Lännessä Suomen tulkittiin joutuneen Kremlin
panttivangiksi.
Tapahtumaketju Washingtonissa, Helsingissä ja
Novosibirskissa osoitti, että Kekkonen on vaikuttanut ratkaisevasti nootin
syntymiseen. Kekkonen ja Kreml pelasivat samaan maaliin.
Kremlin tuki Suomen presidentin
uudelleenvalinnalle tuli niin musertavilla ylikierroksilla, että siitä oli
Suomelle ja Kekkoselle enemmän haittaa kuin hyötyä. Nootin musertava voima ei
johtunut pelkästään Neuvostoliiton suomalaisia kauhistuttavasta konsultaatiovaatimuksesta.
Sen tehoon vaikutti myös Yhdysvallan yritys komentaa Kekkonen katsomaan vaieten
sivussa, kun supervallat selvittäisivät välejään Suomen kustannuksella.
Kekkosen yöpakkasten kokemuksista kehittämän opin
ytimenä oli: ei koskaan enää yöpakkasia. Tämä oppisisältö vahvistui
noottikriisissä, kun Kekkonen toisen kerran meni henkilökohtaiseen takuuseen
Suomen ulkopolitiikan jatkuvuudesta. Kekkonen voitti vuoden 1962
presidentinvaalin Moskovan tuomariäänillä, ja samalla hän sai varoituksen:
liian lähelle länttä ei pidä mennä.
Kansainvälinen lehdistö päätteli Suomen
itsenäisyyden kaventuneen. Hongan luopuminen presidenttiehdokkuudestaan
tulkittiin osoittaneen, että Suomi oli menettänyt mahdollisuuden vapaaseen
presidentinvaaliin. Suomen lähetystöjen saamien keskusteluohjeiden mukaan olisi
turha yrittää vähätellä nootin vaikutusta Suomen sisäiseen tilanteeseen. Sen
sijaan oli tärkeää korostaa, että Suomi päättää itse omista asioistaan. Sen
perusteella, mitä nyt tiedetään, suomalaisten maailmalle levittämä viesti
noottikriisin sisällöstä oli loogisesti perusteltavissa. Kriisin myrkyttämässä
ilmapiirissä lännessä ei kuitenkaan uskottu sanaakaan suomalaisten vuolaasta
todistelusta.
Kremlin vastaus Kekkosen avunpyyntöön oli nootti,
joka totta vieköön varmisti Kekkosen valinnan, mutta aiheutti samalla
vuosikymmeniä vaikuttaneen mainehaitan Suomelle ja Kekoselle. Noottikriisi ja
sitä edeltäneet yöpakkaset alkoivat levittää suomettumispandemiaa kansakunnan
kaikkiin kerroksiin.
Teon nimi
Kekkosen tapa anella Kremlin tukea
presidentinvaaliin oli suomettumista rajuimmillaan. Hänen poliittinen
ryhtinsä romahti. Presidentti eteni vaarallisessa karikossa vauhdikkaammin kuin
oli turvallista, ja sai uransa rajuimman pohjakosketuksen. Se rasitti Suomen
suvereniteettia pitkään, ja jätti jälkensä sen historialliseen
profiiliin.
Kun nämä havainnot luetaan kirjaimellisesti ja
aikajärjestyksessä, Kekkosen rooli paljastuu koko karuudessaan. Suomen
ulkopoliittisen linjan suojaksi luotujen naamioiden putoaminen paljastaa
todellisuuden rumat kasvot. Ennen kuljin jossain määrin tutkijakollegoiden
valtavirran mukana. Ajattelin, että Kekkonen sai sittenkin aikaan enemmän hyviä
asioita kuin mainehaittaa, mutta en enää. Pikemminkin päin vastoin. Uudessa
räikeässä valaistuksessa Kekkonen näyttää erilaiselta kuin ennen.
Hän tuntuu ajautuneen ristiriitaan
valtiosääntöoikeuden pääperiaatteiden kanssa. Kun katsotaan kylmin silmin, mitä
Kekkonen kirjoitti noottikriisiä edeltäneinä vuosina tekemissään
reaaliaikaisissa muistiinpanoissa, noottikriisi alkaa hahmottua uudella tavalla.
Tapahtui niin, että Suomen tasavallan presidentti
pyysi Kremlin ylintä poliittista johtoa osallistumaan Suomen presidentinvaaliin
tavalla, josta olisi hyötyä Kekkoselle henkilökohtaisesti. Hän tarjosi
Kremlille mahdollisuus kajota Suomen valtiollisen olemuksen kaikkein herkimpään
instituutioon Neuvostoliiton etujen mukaisesti.
Kekonen liikkui jo yöpakkasten, mutta varsinkin
noottikriisin aikaan valtio-oikeuden vaaralliseksi määrittämällä raja-alueella.
En uskalla yrittää määritellä, mikä olisi hänen tekonsa nimi oikeusprosessissa.
Se ei varmaan ollut maanpetos, pikemminkin siinä on piirteitä, jotka
muistuttavat lainsäädännössä valtiopetokseksi nimetyn teon tunnusmerkkejä.
Teon nimikkeellä ei kuitenkaan ole merkitystä,
koska Kekkosen aikaisissa, eikä sen jälkeisissäkään eduskunnissa ollut
sellaista enemmistöä, joka olisi voinut nostaa syytteen valtakunnanoikeudessa
Kekkosen teon nimen ja seuraamusten määrittämiseksi. Se ei estä noottikriisin
historiantulkintaa.
Historiallisen arvion julkinen esittäminen
Kekkosen toiminasta on eri asia kuin olisi presidentin valtiopetoksen
valmistelusyytteen käsittely tuomioistuimessa. Presidentti ei toiminut Suomen
valtiosäännön muuttamiseksi, joka kuuluu lainsäädännössä valtiopetoksen
tunnusmerkkeihin. Mutta Kekkonen oli yhteydessä vieraan valtion edustajaan, ja
tarjosi neuvostojohdolle mahdollisuuden vaikuttaa Suomen presidentinvaaliin,
joka olisi jäänyt ilman valtiosäännön luomaa koskemattomuussuojaa.
Ennen tämän menettelyn käsittelyä
tuomioistuimessa, eduskunnan perustuslakivaltiokunta olisi joutunut arvioimaan,
mikä voisi olla oikea teon nimi ja seuraamus siitä, että Kekkonen valmisteli
vieraan vallan edustajan kanssa Suomen perustuslain vaalimenettelyä koskevien
säädösten sivuuttamista. Valtiosääntöoikeuden pikemmin punaiselle kuin
harmaalle vyöhykkeelle kuuluvan tilanteen hallinta olisi ollut vaikeaa
perustuslakivaliokunnalle. Vielä hankalampaa se on Kekkosen toimia arvioivalle
historian harrastajalle, mutta olen ehdoin tahdoin lähtenyt heikolle jäälle. Se
on tämän alan toimijalle tyypillistä, ja sekin tiedetään, että jos
jää pettää, se on kiusallista vain historioitsijalle itselleen.
Marsalkan harjoitus
Vuoden 1978 presidentinvaalin jälkeisenä kesänä
Neuvostoliiton puolustusministeri marsalkka Dmitri Ustinov tuli viralliselle
vierailulle Suomeen. Supervallan ylin sotilaskomentaja oli vallan huipulla ja
otettiin vastaan melkein kuin valtionpäämies. Ustinov hämmästytti ja pelästytti
isäntänsä perin pohjin. Hän ehdotti yya-sopimuksen mukaisia yhteisiä
sotaharjoituksia.
Se ei ollut yllätys niille harvoille, jotka
tiesivät 1970-luvun alkupuolen salaisesta konsultaatiosta, mutta muille se oli
järkytys. Suppealle sisäpiirille uutta oli ilmeisesti vain se, että Ustinov
yritti pehmentää suomalaisten vastarintaa esittämällä harjoitusten pitämistä
Neuvostoliiton alueella. Vieraita joukkoja ei tulisi Suomen maaperälle.
Ustinovin ehdotuksen kuuli ensimmäiseksi
puolustusministeri Taisto Tähkämaa jo saattaessaan marsalkkaa lentokentältä
kaupunkiin, mutta hän ei tainnut heti huomata, miten vakava tilanne oli
syntymässä. Ustinov toisti ehdotuksen Pääesikunnassa heti tulonsa jälkeen
järjestetyssä tilaisuudessa. Useimmat marsalkkaa isännöineet suomalaiset
kokivat ehdotuksen yllättäväksi ja uhkaavaksi.
Marsalkan esityksen mukaan yhteiset
sotaharjoitukset olisivat vastapaino Naton harjoituksille Pohjois-Norjassa.
Rinnastus oli uhkaava, sillä Suomen yya-sopimukseen perustuva suhde
Neuvostoliitoon asettui siinä samalle tasolle kuin Norjan suhde Natoon, liittosuhteeksi.
Se olisi vienyt Suomen Varsovan liiton sotilaalliseen rakenteeseen keittiön
oven kautta ja lopettanut puheet Suomen puolueettomuudesta. Oli jouduttu
perimmäisten kysymysten äärelle, kun yya-sopimus ja Nato esitettiin
rinnakkaisilmiöinä.
Ustinov toisti ajatustaan monessa
vierailukohteessa ja hyvin erilaisille yleisöille. Projekti oli tarkoitus
saattaa päätökseen Kultarannan saunassa. Ustinov koki ensimmäisen takaiskun,
kun huomasi Kekkosen kutsuneen saunaseurueeseen myös puolustusvoimain komentaja
kenraali Lauri Sutelan. Suomi keskitti puolueukseensa järeintä
voimaansa.
Saunomisen eri vaiheissa Kekkonen torjui
Ustinovin itsepintaisesti toistaman yrityksen puhua asevoimien yhteistyöstä.
Presidentti ei halunnut Suomen kansainvälisen aseman heikkenevän. Aina kun
Ustinov aloitti inttämisen, Kekkonen katkaisi sen ehdottamalla uusia löylyjä
tai muita saunarituaalin harmittomuuksia. Kekkonen sanoi jälkeenpäin
adjutantilleen, että ainakaan hänen elinaikanaan Neuvostoliitto ei saisi läpi
ehdotusta yhteisistä sotaharjoituksista.
Illan päättyessä saunaseurueen suomalaiset
jäsenet tulkitsivat vieraiden kokeneen yllättävän tappion. Kun Ustinov huomasi
pienen maan siviilipresidentin jallittaneen supervallan marsalkan, hän mutisi
suurlähettiläs Vladimir Stepanoville hämmentyneenä: ”Sanoinko minä sen oikein.
Eikö sen niin pitänyt mennä.”
Presidentti ja kenraali
Pian Ustinovin vierailun jälkeen Kekkonen alkoi
katua jyrkkää asennettaan saunakeskustelussa. Hän kehitteli ideaa
esikuntaharjoituksista neuvostokenraalien kanssa. Se olisi ollut
puolueettomuuttaan korostavalle Suomelle vielä nolompaa kuin yhteiset maastoharjoitukset.
Sutela otti vastuulleen, että neuvostoliittolaiset eivät koskaan saisi tietää,
miten lähellä Kekkonen sittenkin oli myöntymistä.
Hän lähti syyskuun lopulla 1978 Neuvostoliittoon
lomamatkalle, josta oli sovittu ennen Ustinovin vierailua. Sutela varautui
neuvostokenraalien yrityksiin jatkaa keskustelua siitä, mihin Kultarannan
saunassa jäätiin. Kekkonen pyysi, että kenraali ei aina heti panisi hanttiin
vaan kuuntelisi. Presidentti suositteli komentajan matkalukemiseksi
yya-sopimusta. Hän puhui kuin rippi-isä, joka pelkäsi oppilaansa horjuvan
uskossaan.
Sutela sai Ustinoville viemisiksi suljetun
kirjeen, jonka sisällöstä hän kuuli vasta paljon myöhemmin. Siinä Kekkonen
esitti pitävänsä varmana, että Sutelan vierailusta tulee ”tärkeä rengas
maittemme puolustusvoimien välisessä kanssakäymisessä”. Rivien väliin
kirjoitettu puolittainen lupaus oli juuri se asia, jonka torjumista Sutela piti
tärkeimpänä tehtävänään.
Moskovan neuvottelujen isännät kuittasivat
Sutelan osuuden Ustinovin epäonnistuneesta Suomen-matkasta. He majoittivat
Suomen puolustusvoimain komentajan yksin autioon palatsiin, jonka sähköt ja
vedenjakelu oli katkaistu. Sutela paleli yli yön pimeydessä ja kosteudessa.
Ohjelmaan kuuluneella lomamatkalla Mustalle
merelle isännät yrittivät virittää Sutelalle hunaja-ansan. Hänen seurueeseensa
ujutettiin elegantti kaunotar tarjoamaan palveluksiaan. Tavoitteena oli
tilanne, jonka taltiointi olisi vaientanut pysyvästi Kremlille hankalan
suomalaiskenraalin. Sutela pyysi daamin poistamista seurueesta.
Neuvotteluissa isäntiensä kanssa Sutela torjui
Ustinovin yritykset jatkaa Suomen-vierailulla alkanutta keskustelua ”yhteisesti
kiinnostavista asioista”. Sutela toimi toisin kuin Kekkonen lupasi suljetussa
kirjeessään Ustinoville. Sen sisällön salaminen Sutelalta oli Kekkosen virhe.
Jos presidentti olisi kertonut siitä puolustusvoimain komentajalle, Sutelan
olisi ollut pakko ryhtyä neuvottelemaan Ustinovin kanssa sotilaallisen
yhteistyön kehittämisestä. Sen jälkeen suomalaisten olisi ollut turha yrittää puhua
puolueettomuudestaan,
Kotiin tultuaan Sutela kertoi Kekkoselle ja
pääesikunnan päällikkö kenraaliluutnantti Ermei Kanniselle muunneltua totuutta.
Hän vakuutti, että yhteistyön kehittämistä ei yritetty ottaa puheeksi, ja
vaikeni saamastaan sivistymättömästä kohtelusta. Kenraali kantoi hiljaisuudessa
myös korkean esimiehensä epälojaalisuuden, kun presidentti oli pimittänyt
komentajalta tämän hoidettavana olleisiin neuvotteluihin oleellisesti
liittyneen kirjeen sisällön. Presidentti osoitti epäluottamusta
puolustusvoimien komentajalle
Sama tilanne oli ollut jo edellisvuonna, kun
Neuvostoliiton suurlähettiläs Vladimir Stepanov oli puhunut
diplomaattipiireissä aikovansa tuhota Sutelan uran. Kenraali sanoi
presidentille voivansa erota, jos se helpottaisi Suomen asemaa. Kekkonen torjui
tarjouksen kummallisella tavalla. Hän sanoi, että Sutelan ero riippuisi
Neuvostoliiton asenteesta. Sutela kirjasi muistiinpanoihinsa: ”En pitänyt siitä
vastauksesta.”
Tasavallan presidentti alisti Suomen
puolustusvoimain komentajan asemasta päättämisen Kremlin johdolle. Hänen
menettelynsä olisi ollut skandaali, jos tieto siitä olisi tullut julkisuteen,
mutta Sutela vaikeni.
Kekkonen ei ollut keskeistä avustajaansa tukeva
ja kannustava johtaja vaan väistyi taustalle vaikeuksien uhatessa. Ennen
Ustinovin ja Stepanovin aiheuttamia tilanteita näin oli tapahtunut jo
1970-luvun alussa. Silloin Sutela katkaisi Kekkosen lupaa kysymättä salaisen
sotilaallisen konsultaation. Muuten neuvostokenraalit olisivat voineet
saamiensa tietojen perusteella vaatia suomalaisia sotilaallisiin yhteistoimiin
neuvostoarmeijan kanssa.
Kekkonen jätti kolme kertaa Sutelan yksin
ottamaan vastaan Kremlin kiukun, mutta kenraali selvisi siitä kaikesta liput
liehuen. Hän oli Suomen kylmän sodan sankari.
Kekkosen juhannuspommi
Suomen sisäpolitiikan yleissuuntana oli 1970-luvulla kokoomuksen kannatuksen
kasvu, mutta se ei heijastunut hallituspolitiikkaan. Neuvostoliitto piti
konservatiiveja kestopaitsiossa. Sen suhde kokoomukseen ei perustunut
pelkästään Moskovan tilannearvioon, vaan myös sinne Suomesta lähetettyihin
neuvoihin ja toivomuksiin, jotka perustuivat innokkaiden neuvostoystävien
sisäpoliittisiin laskelmiin.
Vasemmisto tarvitsi työtätekevien etuja polkevan
vihollisen. Kun sellaista ei ollut, se piti keksiä, ja kokoomus oli luonteva
valinta siihen rooliin. Pitkään jatkunut ilmiö vahvistui dramaattisesti kevään
1979 eduskuntavaaleissa. Kokoomus voitti 12 lisäpaikkaa, saman verran kuin SKDL
menetti. Kokoomuksella oli eduskunnan toiseksi suurin ryhmä.
Juuri ennen vaaleja Pravdassa ja Izvestijassa
julkaistut karkeat kokoomuksen parjaukset rajasivat vaalien jälkeen alkaneiden
hallitusneuvottelujen käytössä olleita vahtiehtoja. Kokoomusta herjaavien
kirjoitusten taustavoimaksi tai ehkä kirjoittajaksikin arveltiin asemastaan
kulissien takana taistellutta Stepanovia. Tarkoitus oli pelotella suomalaisia,
mutta vaikutus oli päinvastainen.
Eduskunnan puhemies Johannes Virolainen kommentoi
tilannetta vähän ennen juhannusta Suomen Kuvalehdelle antamassaan
haastattelussa. Hän arvioi, että kokoomus ei päässyt hyötymään vaalivoitostaan,
koska ”yleiset syyt” estävät sen pääsyn hallitukseen. Hän ei suostunut
täsmentämään, tarkoittiko ”yleinen” samaa kuin ”ulkopoliittinen”. Kaikki
tiesivät sen muutenkin.
Virolaisen lausuma oli ennenkuulumaton, sillä
näin suoraa puhetta ei yleensä niihin aikoihin kuultu. Hän ei kuitenkaan ollut
ainoa, joka oli viljellyt tällaista suoruutta. Pääministeri Mauno Koivisto oli
aikaisemmin sanonut kokoomuksen jäämisen hallituksesta johtuneen ”peitetyistä
asioista”, jotka voidaan tarvittaessa ottaa esiin. Virolainen sai kuitenkin
kantaa yksin tällaisen synnin taakan.
Kekkonen käski ulkoministeriön alivaltiosihteeri
Keijo Korhosen ja presidentin kansliapäällikkö Juhani Perttusen luonnostelemaan
vastaiskun käsikirjoituksen, ja evästi, että ”pankaa sitten raskaimman
jälkeen”. Korhonen kertoo muistelmissaan jarrutelleensa hurjaa menoa pitääkseen
tyylilajin presidentin arvovallan tasolla. Teksti syntyi puolessa tunnissa, ja
Kekkonen hyväksyi sen Korhosen muistaman mukaan suuremmitta mutinoitta. Se ei
ollut erityisen maltillinen, millainen se olisikaan ollut, jos Korhonen olisi
presidentin ohjeen mukaan päästellyt täysillä.
Kekkonen lisäsi Virolaiseen kohdistuneen
vastaiskun dramaattista tehoa lukemalla lausunnon suorassa
televisiolähetyksessä, ääni aidosta kiukusta väristen. Hän sanoi, että
Virolainen oli antanut väärän todistuksen maansa ulkopolitiikasta ja
aiheuttanut valtakunnalle vahinkoa. Juhannuspommi oli samanlainen itse
aiheutettu ongelma kuin Kekkosen Neuvostoliitolle esittämä pyyntö vaalituesta
ja siitä seurannut nootti.
Juhannuspommi ei räjähtänyt silmille siksi, mitä
Virolainen sanoi, vaan siksi, miten Kekkonen reagoi. Hän oli vanhetessaan
vähintään yhtä suomettunut kuin voimansa vuosina yöpakkasten ja noottikriisin
aikana. Presidentin lähipiiri oli vuosikaudet seurannut syrjästä vaieten hänen
dementiansa kehitystä, myös silloin kun niistä aiheutui kansallisen
epämukavuuden lisäksi myös ja turvallisuusriskejä.