Kommentti 31.12.217: Nato kiinnostaa Venäjällä

Tänään klo yhdeksään mennessä blogiini oli kertynyt ajankohtaan nähden poikkeuksellisen paljon kävijöitä, melkein kaikki Venäjältä, muutamia myös Ukrainasta. Ei tuhansia eikä edes satoja klikkauksia yhteensä, mutta tässä blogissa epätavallisen paljon. Useimmat olivat osuneet pikakommenttiin 15.12.2017 ”Venäjä työntää Suomea Natoon”, joka meni näin:

”Eilisaamuna julkistuneessa kolumnissa kirjoitin Venäjän sotilassuunnittelun perustuvan siihen oletukseen, että Suomi on länsimaa ja Nato-aluetta, siis vihollismaa. (Etelä-Suomen Sanomat 14.12.2017 Nato-jäsenyyden esihistoria) Sauli Niinistön eilen illalla Ylen ehdokasdebatissa asettama ehto Nato-jäsenyyden hakemiselle siis täyttyy. Supervallan sotilassuunnittelu ei odota sitä, että kansainvälisen oikeuden professorit pääsevät tarkastelemaan Suomen lakikokoelmassa julkaistua Nato-sopimusta, ja voivat lausua sen painavan tulkinnan, että Suomi näyttää olevan jäsen. Korkeat esikunnat syöttävät Suomen Nato-jäsenyyden suunnitelmiensa perusoletuksiin heti kun se on heikostikin näköpiirissä. Suomen turvallisuuselonteoissa ja hallitusohjelmissa Natoon liittymisen mahdollisuus on kirjoitettu selkokielisesti auki moneen kertaan. Venäjän kannalta on herttaisen yhdentekevää, onko Suomi muodollisesti jäsen. Asian ratkaise se, että aseelliseen kriisin olosuhteissa Suomi voisi hakeutua yhteistyöhön lännen puolustusliiton kanssa, ja se saattaisi myöhemmin johtaa myös muodolliseen liittosuhteeseen.” 

Toiseksi eniten venäläisiä lukijoita keräsi muistiinpano 27.12.2017 Yle Radio ykkösen Ykkösaamun haastattelusta, jonka loppupuolella Päivi Neitiniemi kysyi, mitä syytä Baltian mailla on pelätä Venäjää. Vastasin suunnilleen, että kahdessa vuosikymmenessä Venäjä on kaapannut neljältä lähialueen valtiolta eri tavoin haltuunsa seitsemän aluetta, kansainvälisen oikeuden vastaisesti ja asevoimaa käyttäen tai sillä uhaten. Ja jos tämä ei riitä, voi lukea Venäjän sotilasdoktriinit, joissa se varaa itselleen oikeuden toimia sotilaallisesti naapurimaiden alueella Venäjän etujen mukaisesti, siis avoimesti vanhanaikaista etupiiripolitiikkaa. Haastattelu kokonaisuudessaan on Ylen Areenassa osoitteessa https://areena.yle.fi/1-4280940.

Hmmm. Ehkä osui, mutta taatusti ei uponnut.  

Kolumni 28.12.2017: Uudet asiat tulevat huomaamatta

Etelä-Suomen Sanomat 28.12.2017

 Suomen poliittisessa järjestelmässä on sellainenkin luonnonlaki, että hallitus häviää aina eduskuntavaalissa, olipa se enemmistö- tai vähemmistöhallitus, ja siitä riippumatta, menevätkö asiat hyvin vai huonosti ja olipa se kaikki hallituksen vika tai ansio tai ei kumpaakaan. Historia vilisee erilaisia veret seisauttavia vaalivoittoja ja jytkyjä. Kaikki lukevat nytkin vihon viimeisiä madonlukuja Juha Sipilän hallitukselle ja pääministerille varsinkin.

Otan tyynesti vastaan halveksivan buuauksen kirjoittaessani: tämän hallituksen aikana melko moni sen tavoitteeksi asetettu asia on melkein toteutunut.

Ei tullut yhteiskuntasopimusta, mutta tuli kiky, vaikka ei ihan tarkoitetulla tavalla. Työmarkkinoiden syksy oli lähes epätodellisen sopuisa. Useimmat lakkokenraalia leikkineet järjestöjohtajat ovat kummasti kesyyntyneet valtakunnansovittelijan toimistossa.

Järjestäytynyt väki joutuu havaitsemaan, että palkkamaltti tuottaa työtä ja palkanmaksukykyä, vaikka sellaista väitettä on totuttu pitämään kapitalistien propagandana. Työttömyys pienenee vähän enemmän kuin tilastollinen virhe. Työllisyysaste on vasta 70, mutta hallituksen tavoitteesta paljon ei puutu. Sote on sekava sotku, mutta vastoin odotuksia voi ehkä sittenkin toteutua jossakin mitassa.

Tietysti on niin, että Suomen talouden hämmästyttävä noususuunta perustuu suurelta osalta ulkoiseen vetoon. Mutta ellei edes nyt toteutuneita puolittaisia uudistuksia olisi saatu aikaan, Suomen kansantalous ei olisi pystynyt hyötymään kansainvälisestä noususuhdanteesta.

Olen pakottanut itseni puistattavaan ajatuskokeeseen. Yritin hetken ajan kuvitella, olisiko pääministeri Antti Rinne pystynyt puolueensa kanssa edes samaan kuin Juha Sipilän johtama hallitus.

Pääministeriin kohdistuva tyytymättömyys johtuu kulttuurimuurista. Äänestäjät on ohjelmoitu puoluepukarointiin. Ihmiset eivät ymmärrä asiajohtajuutta, ja se on virhe, jos joku kuitenkin yrittää jotakin niin kummallista.

                                            x                    x                    x

Kuulin jo parikymmentä vuotta sitten, että paperitehtailla oli vireillä suuri määrä yrityskohtaisia uudistushankkeita, joihin palkansaajien edustajat olivat lähteneet mukaan salaa liitoiltaan. Työpaikoilla ruvettiin omin avuin toimimaan niin kuin tuntui järkevältä, eikä niin kuin liitot määräilivät. Kiveen hakattu yleissitovuus oli silloin ja on edelleen voimassa, mutta paikallinen sopiminen on ilmeisesti edennyt ja yleistynyt vähin äänin kaikki nämä vuodet. Eikä taivas ole romahtanut.

Viime aikoina tuntuu toteutuneen toinenkin perinteistä työelämää mullistava muutos. Ennen oli tapana läänittää monenlaisia uutta lainsäädäntöä vaativia tehtäviä työmarkkinajärjestöjen ja valtiovallan pyhälle kolminaisuudelle. Ja jos ei läänitetty, kolmikanta otti ohjat omin käsin haltuunsa.

Olen eduskunnassa omin silmin nähnyt, miten liittojen neuvotteluryhmä ilmoitti hallituksen lakiesityksen ne kohdat, joita eduskunta ei saanut muuttaa, koska kolmikanta oli ne jo päättänyt. Sillä kerralla ei ollut kysymys suuren suuresta asiasta, mutta se oli maan tapa.

Kolmikannan kulta-aikaan ulkoparlamentaarinen sanelu ratkaisi myös yhteiskunnan perusrakenteeseen kuuluvat suuret rakennemuutokset, ja varsinkin juuri ne. Silloin ei olisi tullut kuuloonkaan, että sote-suuruusluokkaa olevaa uudistusta olisi uskallettu edes ajatella kysymättä hattu kourassa lupaa työmarkkinajärjestöiltä.

Sotelakien parlamentaarinen valmistelu ei ole kerännyt tyylipisteitä, mutta siitä se sentään on huolehtinut, että kansalle kuuluvaa valtiovaltaa käyttää eduskunta, kuten perustuslain toisen pykälän ensimmäinen momentti säätää. Kolmikannan mahtavimmillaan ollessa se ei ollut ihan varmaa.

Tiedoksi 27.12.2017: Keskustelu Ykkösaamussa

Olin juuri äsken (27.12.2017 klo 8.10-8.30) Yle Radio 1:n Ykkösaamussa juttelemassa Päivi Neitiniemen kanssa. Alun pitäen hän kertoi haluavansa keskustella Muistumia-kirjastani, mutta joulun alla varoitti, että kyselee myös erilaisista ajankohtaisista asioista. Niin todella tehtiin, vaikka sivuttiin siinä myös kirjassani olleita havaintoja Yhdysvaltain suhtautumisesta Suomen Nato-jäsenyyteen ja kotimaan työmarkkinatilanteesta. Keskustelumme on varmaan pian kuunneltavissa Yle Areenassa.
Ykkösaamu 27.12.2017 osoite on

https://areena.yle.fi/1-4280940 

Pikakommentti 19.12.2017: Välitilinpäätös

Hesarin viestivuotokohun alustava välitilinpäätös:

Näyttää siltä, että vallan vahtikoira ei tällä kertaa saanut haukullaan ulos pimeästä luolasta sellaista rumaa otusta, joka olemassaolon tietäminen kuuluisi kansalaisen demokraattisiin perusoikeuksiin.

Sen sijaan näyttää siltä, että Hesari teki pienen palveluksen Venäjän tiedustelulle ja kampin Suomen puolustusta palvelevalle tiedon hankinalle. Se osoitti, mistä kohdasta Venäjä tiedustelun suojus on pettänyt kymmenkunta vuotta sitten. Jos sitä vuotoa ei ole tukittu jo ajat sitten, se tukitaan viimeistään nyt. Tämän tietolähteen vaikeneminen hyödyttää Venäjän tiedustelua ja haittaa sen suomalaisia kollegoja.   

Tuo on tiedustelun arkipäivää. Alan ammattilaiset eivät siitä hätkähdä ja tiedustelusta kiinnostuneet alan harrastajat pystyvät aavistamaan, miten peli etenee sumuverhon suojassa.

Isoin asia tässä taitaa olla se, että joku Viestikoekeskuksen virkakunnassa on vuotanut jotakin. Olkoon vaikka kuinka kevyt tiedonsiru, sen vuotaminen varsinkin tuollaisesta paikasta on iso asia. Virkamiehen tehtäviin ei kuulu pähkäillä, onko joku tieto merkitty salaiseksi turhan päiten vai aiheesta. Hänen pitää toimia sen mukaan, että se on merkitty kaikkia velvoittavalla tavalla salaiseksi. Luokituksesta vastaava viranomainen kantaa vastuun salainen-leiman käytöstä.

Viestikoekeskuksen tietovuoto on paljastettava. Siinä asiassa ei auta vallan vahtikoirien haukku aidan ulkopuolella.  Kun vuoto on selvitetty ja kuitattu, tämä hässäkkä ansaitse vaipua omalle kohdalleen historian arkistokaapeissa.

Pikakommentti 18.12.2017: Tietämisen tuska

Kansalaisen yhteiskunnallisen toimintavalmiuden kannalta ei ole kovinkaan keskeistä se, tietävätkö ihmiset, millaisia joukko-osastoja on Suomen rajan takana, ja mitä niiden valmiudesta voitaisiin ehkä päätellä. Yhteiskunnan kannalta on kuitenkin hyvin tärkeää, että tiedustelu pystyy tuottamaan tätä tietoa turvallisuuspolitiikan ja puolustussuunnittelun käyttöön.

Jos suomalaisten hallussa oleva tieto paljastuu, tiedon lähde pystyy usein päättelemään, missä vuoto on tapahtunut, ja kanava tukkeutuu. Julkisuus tappaa tiedustelun. Kuka haluaa turvallisuuspolitiikkaa ja puolustusta, joita tehdään ilman tiedustelutietona?

Median motivaatio tuntuu perustuvan sellaiseen pakkomielteeseen, että arvokkainta on kaikkein vaikeimmin saatavissa oleva tieto jonka julkistaminen kantaa mahdollisimman ison riskin. Kuin keskenkasvuiset pojat, jotka kisaavat siitä, kuka uskaltaa kivetä ylimmäs voimajohtopylvääseen. Siitä voi vähitellen kehittyä sankarimarttyyrin oireyhtymä.

Kokemus kertoo, että jos toimitus yrittää liikaa tai vaarallisesti ja joutuu vaikeuksiin, kyllä kollegojen myötätunto hoitaa ruhjeet. Media on mielipidetasolla aina vahvoilla, sillä melko iso osa kansasta on sitä mieltä, että tekevätpä turvallisuusjohto ja -valvonta mitä tahansa, ne toimivat aina väärin ja nakertavat demokratian ydintä. Tässä henkisessä ympäristössä myös huonosti harkitusta ja epäonnistuneesta journalistisesta yrityksestä syntyy sankaruutta.

Oletetun lainrikkomuksen esitutkijat ottavat myös hirmuisen riskin, jos turvautuvat poliisi-instituution järeimpiin keinoihin. Täytyy vaan toivoa, että tässä Helsingin Sanomain tapauksessa poliisitutkijoilla on juridisesti pitävät perusteet ja luvat salkussaan ja että he noudattavat sen verran sivistynyttä käytöstä kuin tuollaisessa likaisessa työssä voi. Tällaisiin toimiin turvautuvat tutkijat ottavat henkilö- ja organisaatiotasolla yhtä suuren riskin kuin sankarimarttyyriksi heittäytyneet toimittajat ja heidän päätoimittajansa. 

Pikakommentti 16.12.2017: Hesarin tietovuoto

Suomen lehdistön tehtävänä on palvella suomalaisia. Ei Venäjän tiedustelupalvelua. 

Kritiikki 15.12.2017: Nimet esiin

Jukka Mallinen julkaisee postin tänään tuomassa Kanava-lehdessä arvion alkusyksyllä ilmestyneestä Muistumia-kirjastani (Siltala 2017). Hän osoittaa ymmärtäneensä kirjan idean niin perusteellisen hyvin, että harvoinpa tekijä kokee saamastaan kritiikistä sellaista tyytyväisyyttä ja iloa kuin minä nyt. Mutta siitä huolimatta pieni alaviite:

Mallinen kirjoittaa minun arvostelevan turvallisuuspolitiikan johtoa, joka ”ei ole osannut tai uskalta­nut johtaa. 2000-luvulla Suomen turvallisuuspolitiikkaa ovat Tarkan mukaan hallinneet henkilöt, jotka muotoutuivat yya-ajan lämmös­sä. Nyt tämä pasifistinen romanti­sointi on vaarallista myrkkyä: kuu­rupiilo liittoutumattomuudella on vastuutonta. Tarkka ei kuitenkaan nimeä tuntemiamme vellihousu­ja ja Venäjän vankeja tai irvokkai­ta päätöksiä.”

Niin hienotunteinen en sentään ole, että olisin jättänyt nimet arvuuteltaviksi. Moni voisi pitää kirjaani herätyssaarnana Tarja Halosen ja Erkki Tuomiojan turvallisuuspoliittista harhaoppia vastaan. Kerron sen sivulla 351 Helsingin Sanomain Sunnuntaidebatti-palstalla tammikuun lopussa 2005 olleesta jutustani, jonka otsikko oli ”Halosen–Tuomiojan linja perustuu haavekuviin”.

Kirjoitin siinä Paasikiven jankutuksen tosiasioiden tunnustamisesta tarkoittaneen sitä, että ”myös ja varsinkin ikävät tosiasiat on tunnustettava. Minusta tuntui, että presidentti Halonen ja ulkoministeri Tuomioja eivät aina tunnustaneet edes ihan tavallisiakaan tosiasioita. Suomen turvallisuuspolitiikka ei mielestäni täyttänyt reaalipolitiikan perusvaatimuksia.”

Pikakommentti 15.12.2017: Venäjä työntää Suomea Natoon

Eilisaamuna julkistuneessa kolumnissa kirjoitin Venäjän sotilassuunnittelun perustuvan siihen oletukseen, että Suomi on länsimaa ja Nato-aluetta, siis vihollismaa. (Etelä-Suomen Sanomat 14.12.2017 Nato-jäsenyyden esihistoria) Sauli Niinistön eilen illalla Ylen ehdokasdebatissa asettama ehto Nato-jäsenyyden hakemiselle siis täyttyy.

Supervallan sotilassuunnittelu ei odota sitä, että kansainvälisen oikeuden professorit pääsevät tarkastelemaan Suomen lakikokoelmassa julkaistua Nato-sopimusta, ja voivat lausua sen painavan tulkinnan, että Suomi näyttää olevan jäsen. Korkeat esikunnat syöttävät Suomen Nato-jäsenyyden suunnitelmiensa perusoletuksiin heti kun se on heikostikin näköpiirissä. Suomen turvallisuuselonteoissa ja hallitusohjelmissa Natoon liittymisen mahdollisuus on kirjoitettu selkokielisesti auki moneen kertaan.  

Venäjän kannalta on herttaisen yhdentekevää, onko Suomi muodollisesti jäsen. Asian ratkaise se, että aseelliseen kriisin olosuhteissa Suomi voisi hakeutua yhteistyöhön lännen puolustusliiton kanssa, ja se saattaisi myöhemmin johtaa myös muodolliseen liittosuhteeseen.   

Pikakommentti 14.12.2017: Turvallisuuden aikatekijä

YleTV:n torstai-iltana 14.12.2017 lähettämä presidenttiehdokkaiden väittely oli erinomaista jouralistikkaa. Toimittajat pitivät ehdokasjoukon hyvässä hallinnassa. Keskustelun alun ja sen valtaosan vienyt sotapeli Baltian alueen sotilaallisesta kriisistä on naseva veto. Nimenomaan sellaisesta tilanteesta selviäminen mittaa presidentin kykyä vastata kansallisesta turvallisuudesta.  Oli hyvä havaita, miten ehdokkaiden ote keskusteluun vakavoitui ja populistinen uho hiipui hetkeksi.

Mutta yksi asia jäi pimentoon. Realistinen ja tässä tilanteessa oikein mitoitettu harjoitustilanne oli niin raju, että sen hallinnan keskeinen ratkaisutekijä jäi pimentoon. Aikatekijä. Tilannekuvauksessa annetut reunaehdot tarkoittivat sitä, että aikaa päätöksentekoon olisi tuskin ollenkaan.  Siinä ei olisi aikaa TP-Utvan hallinnolliseen pähkäilyyn eikä EU-instituutioiden teoreettiseen pohdiskeluun Lissabonin sopimuksen 42/7:stä. 

Jos ilmavalvontatehtävässä lentäviä Hornetteja ammutaan, ammutaanko takaisin vai mitä tehdään? Siinä olisivat luultavasti presidentti ja puolustusvoimain komentaja kahdestaan pöydän ääressä tai kännykät kourassa, eikä aikaa olisi juuri ollenkaan. Jos joku haluaa presidentiksi, hänen pitäisi pystyä vastaamaan selvin sanoin, mitä sellaisessa tilanteessa tekisi.   

Kolumni 14.12.2017: Nato-jäsenyyden esihistoria

Etelä-Suomen Sanomat 14.12.2017

Puoli vuosisataa sitten Suomessa elettiin suomettumisen syvintä aikaa. Neuvostoliiton etujen huomioiminen oli monessa tilanteessa järkevää, vaikka sapetti. Suomettumiseen sisältyi myös valmius palvella Neuvostoliiton etua, ja usein sitä käytettiin sisäpoliittisena vipuvartena. Nämä suomettumisen ulottuvuudet olivat silkkaa typeryyttä ja vastuuttomuutta.

Suomettuminen loi pehmopoliittisen ilmapiirin keskittymällä ystävyyteen ja luottamukseen. Nämä yksityiselämän hyveet eivät ole reaalipolitiikan ydintä, mutta Suomi suojasi omia etujaan puhumalla pehmeitä Neuvostoliitolle tärkeissä asioissa. Ystävyydellä koristeltua kovaa politiikkaa Suomen eduksi tehtiin jo suomettumisen aikoina. Edes Neuvostoliiton tiedustelu ei ilmeisesti havainnut tai ymmärtänyt kaikkia pikkuhiljaa tapahtuneita asioita.  

Suomi alkoi jo 1940-luvun lopulla avoimesti varautua torjumaan massiivista maahyökkäystä, mutta vaikeni siitä, mistä sellainen voisi tulla. Presidentin tehtävistä luopuessaan J. K. Paasikivi neuvoi pääministeri Urho Kekkosta varmistamaan puolustusvoimien toimintakyvyn kaikissa oloissa ja torjumaan vaikka asevoimin yya-sopimuksen artikloja pidemmälle menevät Neuvostoliiton vaatimukset. Suomi hakeutui yhteistyöhön Yhdysvaltain sotilastiedustelun kanssa jo 1950-luvulla, ja Asla- ja Fulbright-apurahajärjestelmät avasivat suomalaisille tien suuren lännen akateemiseen eliittiin.

  

Julkisuudelta salassa, mutta neuvostojohdon silmien edessä Suomi pakotti Kremlin loiventamaan kaikkein aggressiivisimpia otteitaan. Presidentti Kekkonen sanoi 1960 neuvostovierailleen, että Suomi ei kääntyisi kommunismiin, vaikka koko muu Eurooppa tekisi niin. Suomalaisten tyytymättömyys pakotti Neuvostoliitin 1970 kutsumaan kotiin yliaggressiivisen suurlähettilään. Kenraali Lauri Sutela katkaisi  salaiset yya-konsultaatiot yksipuolisella ilmoituksella 1974. Kekkonen kieltäytyi 1978 yhteisistä sotaharjoituksista Neuvostoliiton kanssa.  

Julkisuuden täydessä loisteessa Suomi hankki 1961 Yhdysvaltain ja Britannian ymmärryksen puolueettomuuspyrkimyksilleen. Se aloitti länsi-integraation varovin askelin jo 1968 liittymällä OECD-järjestöön, ja solmi 1961 taloussuhteet EFTA:n kanssa ja EEC:n kanssa 1973.

                                            x                    x                    x

Suomalaisilla on vuosikymmenien ajalta näyttöä sitä, että aina on tilaa edistää kansallista turvallisuutta, kunhan se perustuu ymmärrettävissä olevaan järkiperäiseen ajatteluun eikä tunnekiihkoon.

Suomi lähestyi jo kylmän sodan aikana länttä, vaikka se tiedettiin naapurin tahdon vastaisiksi. Suomen eduksi arvioitua kehitystä haluttiin edistää, ja Neuvostoliitto seurasi katsella, jos sitäkään.

Venäjä sopeutuu nyt Suomen laajaan ja syvään puolustusyhteistyöhön lännen kanssa. Joko siksi, että se on supervallan horisontissa niin pieni lisä suureen kuvioon, että ei kannata ottaa hernettä nenään. Tai siksi, että ison remmin päälle vetäminen aiheuttaisi liian suurta kansainvälistä hälyä.   

Suomi on suunnannut tiiviisti Naton kylkeen. Venäjä ei ole protestoinut ääneen, koska Suomen valitsema ratkaisu on puolustuksellisen turvallisuusajattelun mukainen ja ymmärrettävä. Mutta suomalaiset eivät pysty jatkamaan jo parikymmentä vuotta noudattamaansa linjaa tästä eteenpäin. Läntisen puolustusyhteistyötä ei voi kehittää nykytasolta enää muuten kuin liittymällä Natoon.

Venäjä on jo ajat sitten tulkinnut Suomen kuuluvan länsiryhmään ja pitänyt sitä siis sotilaallisesti vihollismaana. Nyt Venäjän sotilassuunnittelu perustuu siihen oletukseen, että Suomi kuuluu Natoon. Siksi Suomen läntinen puolustusyhteistyö on klassisesti johdonmukainen.  Natoon liittyminen on sen seuraava luonnollinen vaihe. 

Pikakommentti 13.12.2017: Voi Venäjä

Uusin tutkimus Nato-kannatuksesta huolestuttaa, sillä sen osoittaman turvallisuusnäkemyksen varassa elävä kansa vaatii kansanäänestystä Nato-jäsenyydestä. 

Venäjä on parin vuosikymmenen aikana kaapannut neljältä vaikutuspiirissään olevalta valtiolta seitsemän aluetta, joista yhden itsenäisyyden se on tuhonnut ja ottanut muut eri tavoin hallintaansa. Se on aseellisella voimalla tai sillä uhaten korjaillut rajojaan omaksi edukseen kansainvälisen oikeuden vastaisesti.  Suomalainen kansalaismielipide huomioi tämän niin, että kun tuosta kaikesta on sentään jo vähän aikaa, niin olkoon menneeksi.

Venäjän voimapolitiikalla ei ole järkeviä perusteita. Se on tehnyt tuon kaiken kansalliskiihkon lietsoman voimapolitiikan hengessä, ja se silkkaa holtittomuutta. Mutta suomalaisen kansalaismielipiteen enemmistön mukaan sekään ei mitään.

Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Suomen harjoittama turvallisuuspolitiikka on avannut mahdollisuuden tukeutua läntiseen puolustusliittoon siltä varalta, että Venäjä voi tulevaisuudessakin aiheuttaa naapureilleen vakavia ongelmia. Siihen mahdollisuuteen varautumiseen on järkevämpiäkin vaihtoehtoja kuin pistää pää pensaaseen ja odottaa. 

Pikakommentti 6.12.2017: 100-vuotisen itsenäisyyden sisältö

Siitä on jo huomatavan pitkä aika, kun olemme vaimon kassa olleet – muutamia kertoja - presidentin itsenäisyyspäivän vastanotoilla. Itsenäisyyden 100-vuotisvastaanototsa Yle-television ja MTV3:n luoma vaikutelma oli dramaattinen mahalasku kauan sitten kokemamme rinnalla.
Euroopan vuosisadan uskomattomimpiin kuuluvaa kansallista saavutusta kunnioitettiin lähinnä erilaisten urheilu- ja motoristitähtien haastatteluilla.Niiden pääasiallinen sisältö oli jännitys siitä, miten he pystyvät puhumaan loppuun huolimattomasti aloittamansa virkkeen.
Mikä on suomalaisen journalismin taso, jos se ei saa tätä enempää irti siitä merkkipäivästä, jonka juuri elimme. Suomen saavutuksena on hengissä selviäminen Euroopan kauheimmasta vuosisadasta läpi kahden maailmansodan, ja ohi sekä Hitlerin että Stalinin. Ja sen kommenttina on pelkkää viihdeteollisuuden glitteriä ja rahan runsauden herättämää kateuden sekaista ihailua.

Pikakommentti 4.12.2017: Kansanäänestys?

Useimpien presidenttiehdokkaiden suhtautuminen Nato-kansanäänestykseen on älyllinen mahalasku, jos pitää uskoa Helsingin Sanomien siitä antamaan kuvaukseen (HS 4.12.2017, s. A12). Kahdella ehdokkaalla on sentään järki tallella, ainakin osittain.

Pekka Haavisto on ainoa selväsanaisesti järkiperäinen ehdokas. Hän torjuu kansanäänestyksen. Hänen suhtautumisestaan Nato-jäsenyyteen on sitten eri asia.

Nils Torvalds on erityisen epä-älyllinen. Hän väittää kannattavansa Nato-jäsenyyttä, mutta kannattaa kansanäänestystä, joka estää jäsenyyden. Jos ottaa ajaakseen kansalaismielipiteen vastustamaa asiaa, kansalaismielipidettä ei voi mielistellä.  

Matti Vanhanen, Tuula Haatainen, Merja Kyllönen ja Laura Huhtasaari edustavat klassista hällä-väliä-demokratiaa. Mikä tahansa sopii, kunhan kansa tykkää. Muusta viis.

Sauli Niinistö pitää kaikki vaihtoehdot pöydällä, mutta ei sitoudu niistä yhteenkään. Hän ei puhu kansanäänestyksestä, vaan siitä, että kansan ääntä on kuultava legitiimisti tavalla tai toisella, ja niin, että myös päätöstä vastustaneet myöntävät menettelyn oikeaksi. Niinistön itselleen varaama polku antaa yhtä suuren mahdollisuuden järkiperäiseen ratkaisuun kuin yleiseen mielistelyyn.

Typerintä, mitä ehdokas voi tehdä, on sitoutua silmät ummessa johonkin ratkaisuun tulevaisuuden tilanteessa, josta nyt ei tiedetä mitään. Näin tekevät Torvalds, Vanhanen, Haatainen, Kyllönen ja Huhtasaari. Vain Haavisto ja Niinistö antavat painoa sille, millaisessa tilanteessa päätös tehdään. Se on järkevää. Muu on haihattelua.

Normaalisti kansan ääni kuuluu legitiimillä tavalla eduskunta- ja presidentinvaaleissa. Kansaäänestys on legitiimi poikkeusmenettely, mutta sen tulos ei ole päätös. Se on neuvo. Kaikkia näitä menettelyjä yhdistää se, että kukaan ei voi väittää yhtäkään niistä vääräksi.