Kolumni 27.7.2017: Sanapöhö kahlitsee ajatusta

Etelä-Suomen Sanomat 27.7.2017

Kauhu Donald Trumpin presidenttiydestä sai yhdysvaltalaisen huippuyliopiston historian professori Timothy Snyderin julkaisemaan pikavauhdilla pikkuisen kirjan Tyranniasta (Siltala 2017). Se on perusjärkevä opas populismin vastaiseen kansannousuun, mutta osittain myös ylilyönti.  Yhdysvallat ei sentään ole vallankumouksellisessa tilassa. Oikeuslaitoksen ja kongressin ensireaktiot presidentin sivistymättömään riehumiseen osoittavat, että järjestelmä toimii. Korjausliikkeestä tulee pitkä prosessi, mutta se on vasta alussa, ja odotettavissa on todella ruma näytelmä. 

Snyderin varoittava purkaus on terävimmillään pienissä asioissa, joilla voi olla ratkaiseva merkitys. Minuun teki syvimmän vaikutuksen kaikkein lyhyin hänen monista hyvistä huomioistaan: ”Vältä toistamasta hokemia, joita kaikki muut käyttävät.” Se tehosi minuun varmaan siksi, että huomasin joskus toimineni Snyderin suosimalla tavalla.

Viime vuonna jouduin etsimään käsiini Helsingin Sanomissa elokuun lopulla 1980 olleen arvioni silloin ilmestyneestä presidentti Urho Kekkosen Tamminiemi-kirjasta. Se oli historiantutkimuksen ajatustapaan perustuva yritys eritellä Kekkosen turvallisuusfilosofiaa. Puoli broadsheet-sivua täyttäneessä jutussa ei mainita kertaakaan Suomen ja Neuvostoliiton välistä ystävyyttä eikä luottamusta, mutta hyvin usein Machiavelli.

Muutenkin olen kylmän sodan aikana puolustanut lähes pyhällä innolla Suomen silloista turvallisuuspolitiikkaa, jota nykyisin sanotaan suomettumiseksi. Posket alkavat punottaa, jos pakotan itseni lukemaan silloisia kirjoituksiani.

Luulisin kuitenkin, että en kertaakaan perustellut Kekkosen politiikkaa puolustavaa todisteluani puhumalla ystävyydestä ja luottamuksesta, kuten sen ajan kaanon olisi vaatinut. Tilannearvioni mukaan silloin vallinnut kansainvälisen politiikan rakenne ja sotilaalliset asetelmat eivät antaneet mahdollisuutta muuhun kuin varovaiseen ja joskus jopa uhkarohkeasti ennakoivaan myöntyvyyteen. Paras tahtoa sitä, mikä oli pakko.

Koska perustin suomettumisen myötäilyn realistiseen tilannearvioon eikä sanapöhöön, siitä oli helppo luopua, kun olosuhteet muuttuivat. Samat perusteet, jotka kylmän sodan aikana ohjasivat kekkoslaisuuden kylkeen, ohjasivat sen jälkeen kohti Nato-jäsenyyttä.

                                            x                    x                    x

Tavanomaisimpien sanontojen välttely herättää kummastusta, mutta on virkistävää. Olen kieltäytynyt perustelemasta Suomen turvallisuuspolitiikkaa itärajan pituudella, vaikka melkein kaikki muut kauhistelevat niitä rajakilometrejä, joita on peräti 1 300.

Jos Venäjän vastaisen rajan pituus ilmaisee turvattomuuden määrää, Baltian maat ovat ratkaisevasti paremmassa turvassa kuin Suomi. Niiden kaikkien Venäjän vastainen raja on 1 000 kilometriä lyhyempi kuin Suomen itäraja. Rajan pituus ei ilmaise turvallisuuden tasoa vaan se, millainen on rajan historia.

Turhaa sanapöhöä on myös se, että Natosta puhuttaessa ei puhuta Natosta vaan sotilasliitto Natosta. Kun puhutaan YK:sta, EU:sta, Etyj:stä, OECD:stä, puhutaan YK:sta, EU:sta, Etyj:stä, OECD:stä.

Uutissanaston tutut käyttölyhenteet eivät kaipaa selitystä. Mutta miksi ihmeessä sitten kaikkein ahkerimmassa käytössä olevaan kirjaintunnukseen lähes aina lisätään asenteellisesti opastava etuliite.

Jos Nato-lyhenteeseen haluttaan yhdistää kansainoikeudellisesti täsmällinen etuliite, se olisi Pohjois-Atlantin sopimusjärjestö (North Atlantic Treaty Organization). Jos etuliitteellä halutaan luonnehtia järjestön toimintaa, sen asiakirjat oikeuttavat käyttämään nimikettä puolustusliitto. Varsinkin jos Naton dokumenttien rinnalla luetaan militaristivaltio Venäjän voimassa olevaa sotilasdoktriinia.