ITSENÄISYYDEN ELPYMISAIKA

 Tänään järjestetyssä uuden kirjani julkistilaisuudessa esittelin sen pääsisällön näin:

Tässä kirjassa on kaksi isoa asiaa. Ensimmäinen on se, miten kylmän sodan päätyttyä syntyi mahdollisuus suuriin muutoksiin, ja kuinka Suomi sitten muuttui

Ja toinen iso asia on se, mistä aiheutuu nyt 2020-luvulla kehittyvän uuden puolustusajattelun välttämättömyys.

xxxxx

Presidentti Mauno Koivisto esitti syksyllä 1990 tukintansa Suomen suvereniteettia loukkaavista Pariisin rauhansopimuksen artikloista. Tämä Pax-ratkaisuksi nimetty tahdonilmaus oli Koiviston presidenttiuran huippuhetki ja Suomen turvallisuuspolitiikan suurin murros pitkään aikaan. Se mitätöi Pariisin rauhansopimuksessa asetetut rajoitukset Suomen asevoimien määrästä ja laadusta ja Suomen suhteista Saksaan.

Pariisin rauhansopimus rajoitti Suomen diplomaattista liikkumatilaa ja oikeutta tehdä kansainvälisiä sopimuksia.

Samalla kun Koiviston Pax- tulkinta antoi mahdollisuuden irtautua Suomen itsenäisyyttä rajoittavaista rauhansopimuksen artikloista, se antoi myös mahdollisuuden vapautua yya-sopimuksen sotilaallisista velvoitteista. Tämä tapahtui Suomen tahdonilmauksen perusteella ja ennen Neuvostoliiton romahdusta.Yya-sopimus oli tämän jälkeen vielävuoden verran olemassa, mutta se ei enää aiheuttanut Suomelle vaaraa tai haittaa.

Muutaman viikon tuumaustauon jälkeen Neuvostoliiton ulkoministeriössä oivallettiin mitä Pax-tulkinta itse asiassa tarkoitti. Se vaati Suomea perumaan rauhansopimuksen aseita koskevat yksipuoliset tulkinnat ja siis perumaan Koiviston Pax-tulkinnan Suomi torjui tämän vaatimuksen ja ilmoitti kirjallisessa nootissa että ”Suomi ylläpitää tarpeen vaatimaa puolustuskykyä”. Tämän lausuman tyylilaji oli suorastaan minimalistinen, mutta sen sisältö oli historiallisesti mullistava. Kreml menetti mahdollisuutensa paimentaa Suomea 11990-luvun alussa Suomen puolustuspolitiikkaa Suomi irtautui Kremlin ohjannasta.

Kolmen vuosikymmenen aikana tämän jälkeen Suomi uudisti suhteensa Baltian maihin kansan enemmistön tahdon mukaisesti, tosin melkoisen sekoiulun jälkeen

Ja sitten toteutui seitsemän turvallisuuden perusrakenteen muutosta:

- 1) Suomi uudisti ilmavoimien kaluston läntistä huipputekniikkaa edustavalla konekannalla,

- 2) liittyi Euroopan unionin jäseneksi,

- 3) vahvisti rannikkopuolustuksen ja kenttätykistön tulivoimaa,

- 4) hankkiutui Naton PfP-kumppanuusohjelmaan,

- 5) varusti ilmavoimat pitkän kantaman rynnäkköohjuksilla,

- 6) kutsuttiin Naton PfP-kumppanuus-ja EOP-ohjelmiin ja

- 7) solmittiin puolustuksen periaatteita koskevat aiesopimukset Ruotsin ja kuuden Nato-maan kanssa ja ja lisäksi teki isäntämaasopimus Naton kanssa.

Näiden saavutusten arvo paljastui sitten, kun Venäjä vähitellen tointui Neuvostoliiton romahduksesta ja alkoi uudistaa ja vahvistaa poliittista ja sotilaallista etupiiriään. Suomen muutamassa vuosikymmenessä rakentama eurooppalainen identiteetti, toimiva hyvinvointivaltio, kilpailukykyinen korkean teknologian tuotantorakenne ja osittain Nato-kumppanuuteen tukeutuva puolustusdoktriini.

Nämä rakennemuutokset olivat 2010-luvun alkaessa tapahtuneita tosiasioita, jotka etäännyttivät Suomen Venäjästä, eikä Venäjä ei voinut sille mitään.

Suomi oli liukunut miltei huomaamatta Kremlin uuden johdon tavoittamattomiin. Isännän rooliin tottunut supervalta huomasi menettäneensä hyödyllisen torpparin.

xxxxxxx

Suomen suurimat tuvallisuusongelmat ovat edelleen Venäjä, Venäjä ja Venäjä, mutta tämä uhka ei enää tiivisty itäiselle maarajalle. Tämä 1 300 kilometrin myytti ei tietysti ole hiipunut pois, mutta ja sen rinnalle on syntynyt uusi, vielä itärajan uhkaakin suurempi ongelma ja se ongelma on etelän ja kaakon suunnalla,Suomenlahdella, Ahvenanmerellä ja Itämerellä

Tämä mullistus lähti vyörymään siitä, kun Venäjä oli parissa vuosikymmenessä 1990-luvun alkupuolelta lähtien kaapannut neljältä lähiulkomaaltaan seitsemän valtiollista aluetta, Transnistria, Tšetšenia, Abhasia, Etelä-Ossetia, Krim, Donetsk, ja Luhansk – ja nyt sitten vielä ilmeisesti Ukraina kohta ehkä myös valko-Venäjän. Tähän mennessä Venäjä on liittänyt kaksi näistä kaappauksistaan valtioalueeseensa ja hallitsee muita sotilaallisesti.

Tämä huolestutti Baltian maita jo kauan ennen Ukrainan kriisiä, ja heti Naton liityttyään ne alkoivat melkein kiukuttelemalla vaatia Natoa ulottamaan puolustusrakenteensa Baltian suojaksi.

Vuosikymmeneen Nato ei halunnut ärsyttää Venäjää, mutta Krimin kaappauksen jälkeen se rakensi vertauskuvallisen sotilaallisen läsnäolon Baltiassa ja otti vastuulleen koko alueen puolustuksen.

Tämä siirsi supervaltojen kitkapinnan kireimmän jännitteen kylmän sodan aikana Fuldan aukoksi sanotulta alueelta 1 500 kilometriä koillisen Itämerelle. Siellä törmäävät nyt vastakkain Natolle sotilaallisista ja arvovaltasyistä korvaamattoman arvokkaan Baltian alueen puolustuksen tarpeet, ja samanlaisen arvovaltalatauksen rasittama Venäjän syvä huolestuminen Kaliningradin huoltoyhteyksien varmistamisesta. Itämerellä vallitsee paikallinen kauhun tasapaino.

Baltian puolustuksen suuriin epävarmuustekijöihin kuuluvat sen selusta ja pohjoinen sivusta. Natolle on korvaamattoman tärkeää saada varmuus sitä, että Gotlanti, Ahvenanmaa, Ruotsin itärannikko ja Suomenlahden pohjoisranta pysyvät kaikissa oloissa Suomen ja Ruotsin hallussa.

Natolla on luontainen sotilaallinen tarve tukea Ruotsin ja Suomen ilmavoimia ja rannikkopuolustusta, sillä sille on tärkeää estää Venäjän pureutumisen Baltian puolustuksen selustaan ja sivustaan.

Suomella on ensimmäistä kertaa historiassaan sellaista, jota Ruotsi ja Nato arvostavat, alueellisesti merkittävä puolususkyky. Ruotsi ja Nato tarvitsevat puolustusyhteistyötä Suomen kanssa. Samoin Suomella ja Natolla on luontainen tarve vahvaan puolustusyhteistyöhön Ruotsin kanssa.

Lopputuloksena voi olla se, että kaikki Fennoskandian maat ovat jäseniä lännen puolustusliitossa, jonka nimi on Nato. Ja nyt olemme ehkä lähempänä tätä tilannetta kuin jättäessäni kirja käsikirjoituksen kustantajalle viime vuoden syyskuussa.