PAASIKIVEN PÄIVÄKIRJA OLI ARKISTOPOMMI

Suomen Kuvalehsessä on tänään artikkelini Paasikiven päiväkirjan julkaisemisen aiheuttamasta piilokriisistä (Suomen Kuvalehti 27/20.11.2020 ss. 44 – 47):

Presidentti J. K. Paasikiven laaja arkisto ja hänen erittäin yksityiskohtaiset päiväkirjansa avautuivat tutkijoille 1980-luvun puolivälissä, kun niiden sa­laamisen jatkaminen oli osoittautunut mahdottomaksi, vaikka yritys oli kova. Aineiston ulkopoliittinen tulenarkuus oli yleisesti arvattavissa, ja tekstejä etukäteen lukemaan päässeet tiesivät niiden räjähdysvoiman. Sen purkautumisella julkisuuteen oli pitkä esihistoria.

Vaarallinen käsikirjoitus

Rouva Alli Paasikivi lupasi 1950-luvun lopulla Kekkos-mielikuvan rakentamisen elämäntyökseen ottaneelle akateemikko Kustaa Vilkunalle, että presidentti Kekkonen pääsisi vaikuttamaan edeltäjänsä kirjallisen jäämistön hallinnointiin. Presidentti sai luettavakseen näytteitä Paasikiven päiväkirjan sisällöstä ja kau­histui niissä olevaa kiukkuista Neuvostoliiton arvostelua.

Materiaalin sa­lassapitoajaksi määrättiin 25 vuotta, kuitenkin niin, että ulkoministeriö saisi käyttää asiakirjoja, jos valtion etu sitä vaatisi. Rajaus oli yleistä käy­täntöä tiukempi, sillä se esti tutkijoiden pääsyn lukemaan Paasikiven pa­pereita. Aineiston tekijänoikeudet olivat omaisilla. Päiväkirjamuistiinpa­not sinetöitiin ja talletettiin Kansallis-Osake-Pankin holviin.

Kekkonen ehdotti 1964 opetusministeri Reino Oittiselle, että Paasikiven päiväkirjat hankittaisiin valtion omistukseen. Ajatuksena oli todennäköisemmin varmistaa niiden py­syminen salassa kuin ratkaista monimutkainen tekijänoikeuskysymys ja julkaisuoikeus.

Neuvostoliittolaiset alkoivat vuoden 1984 lopulla päästä jyvälle siitä, että Paasikiven päiväkirjojen salaisuusaika oli loppumassa ja omaiset aikoivat julkaista ne. He ainakin aavistivat, että aineistossa olisi heille kiusallisia kommentteja ja tietoja, jotka saattaisivat muuttaa Paasikivestä syntynyttä ystävyyden jyhkeän apostolin kuvaa.

Lähetystöneuvos Aalbert Akulov kiinnitti joulukuussa 1984 ulkoministeriön huomiota tulossa olevaan ongelmaan. Tammikuussa Tehtaankadun vah­vistukseksi lähetettiin Suomen sisäiseen vaikuttamisen erikoistunut tiedustelukenraali Viktor Vladimirov, joka oli saanut tehtävän ylimmältä mahdolliselta tasolta, NKP:n pääsihteeri Konstantin Tšernenkolta.

Neuvostoliitolla oli iso remmi päällä, ja suomalaiset reagoivat sen mu­kaan. Presidentti Mauno Koivisto ihmetteli Vladimiroville, miten Neuvos­toliitossa voitiin tietää Paasikiven päiväkirjojen sisällöstä, kun hänkään ei tiennyt. Vladimirov selitti perustavansa salaamissuosituksensa siihen, mitä Kekkonen oli kertonut lukemastaan Paasikiven aineistovalikoimasta.

Salaisuus paljastuu

Pankin tallelokerosta löytyi valtava määrä avolehtiöitä, joille president­ti oli kirjoittanut muistiinpanonsa, osittain vanhalla pikakirjoi­tuksella, ja höystänyt niitä ruotsin- venäjän- ja ranskankielisillä sitaateilla.

Ennen aineiston lopullista sulkemista pankkiholviin KOP:n johtokunnan luotettu sihteeri kirjoitti ne vapaa-aikoinaan puh­taaksi, urakka vei puolitoista vuotta. Paasikiven perikunta sopi WSOY:n kanssa päiväkirjan julkaisemisesta heti virallisen asiakirjan salausajan päättyessä.

Vähän sitä ennen Koivistolle toimitettiin tekstin kopio. Painotyöt olivat elokuussa 1985 jo täydessä käynnissä, kun presidentti kutsui luokseen Paasikiven pojanpo­jan Juhani Paasikiven, joka edusti Paasikiven tekijänoikeuksien hal­tijoita. Koivisto ehdotti päiväkirjojen julkaisusta luopumista. Hän kaavai­li, että Valtion painatuskeskus voisi ostaa julkaisuoikeudet ollakseen käyt­tämättä niitä.

Päiväkirjan toimituksesta vastanneet historian professorit kiirehtivät apuun ja pystyivät osoittamaan presidentille, että tällä ei ollut keinoja jul­kaisun estämiseen, vaikka oli kuinka tyytymätön. Päiväkirjojen salaami­nen ei enää onnistunut, mutta hallitus jatkoi Paasikiven muun arkistomateriaalin salaamisaikaa vielä kymmenellä vuodella, jotta kukaan ei pääsisi keikuttamaan venettä ja lisäämään jo muutenkin raskailta tuntuneita vai­keuksia.

Moskovan ääni

Ongelmia oli syytä odottaa, sillä Vladimirov oli vihjannut presidentti myös Neuvostoliito uuden pääsihteeri Mihail Gorbatšovin vaatineen päiväkirjojen julkaisun estämistä. Kun presidentti ei enää voinut tehdä muuta, hän kirjoitti Gorbatšoville ja yritti vähätellä päiväkirjojen merkitystä.

Koivisto myönsi muistiinpanojen sisältävän epäluuloisia pohdintoja ihmisistä. ja valtioista, mutta korosti, että niiden julkistaminen ei vaikuttaisi Suomen ulkosuhteisiin. Yritys estää niiden julkaiseminen oikeusteitse olisi drama­tisoinut muistiinpanojen niitä kohtia, jotka mieluiten tulisi jättää vaille huomiota.

Paasikiven päiväkirjojen ilmestyttyä pääministeri Kalevi Sorsa ihmetteli De­marissajulkaistussa kirja-arviossa, miksi Suomi sahasi oksaa, jolla itse istui. Neuvostoliitto paheksui virallisesti muistiinpanojen osoittamaa vi­hamielistä suhtautumista sosialistista rakennustyötä kohtaan. Ne osoittavat Paasikiven pitäneen yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa vain välttämättö­mänä pahana.

Päiväkirjaa käytettiin kuitenkin Neuvostoliitossa suomalais­-neuvostoliittolaisten suhteiden kanssa tekemisiin joutuvien virkamiesten koulutuksessa. Ne tarjosivat konkreettista havaintomateriaalia suomalais­ten idänsuhteiden taustasta, ja helpottivat neuvostoviranomaisten valmistautumista keskusteluihin naapurin kanssa.

Moskovan ylimmän johdon ja Suomen pääministerin myrkylliset arviot Paa­sikiven päiväkirjojen merkityksestä osuivat naulan kantaan. Presidentti oli lähes päivittäin purkanut muistilehtiöidensä sivuille moraalista suuttumusta Neuvostoliiton toimista ja asenteista

Paasikiven testamentti

Päiväkirjat kaatoivat kokonaisen nipun kansallisia myyttejä. Ne osoittivat, että hänen poliittisek­si tavaramerkikseen tullut ystävyydellä poseeraaminen oli reaalipoliittisiin välttämättömyyksiin perustunut pakkorooli, jolla viisas valtiomies peitti epäluulonsa ja luottamuspulansa vaikeana ja vastenmielisenä pitämäänsä naapuria kohtaan.

Paasikivi purki päiväkirjansa sivuille kiukkuaan neuvostoliittolaisten epärehellisyydestä ja häikäilemättömästä tekopyhyydestä. Hän kauhisteli suomalaisten kommunistien häpeämätöntä mielistelyä ulkomaisille aatetovereilleen, ja kärsi julkisesta roolistaan, joka pakotti alistumaan tähän kaikkeen.

Paasikivi toteutti pääministeri- ja presidenttikausillaan tinki­mättä välirauhansopimuksen ja siihen perustuneet valvontakomission vaa­timukset. Ne menivät kaikkien muiden lakien yli ja ohi, ja Paasikivi pakot­ti suomalaiset alistumaan siihen. Mutta kun välirauhansopimus oli täytet­ty, Paasikivi torjui kaikki Pariisin rauhansopimuksen ja yya-sopimuksen määräykset ylittäneet Neuvostoliiton vaatimukset. Paasikiven linja ei ollut se, että Neuvostoliitto on aina oikeassa. Hän harrasti jyrkkää ja ehdotonta arkipäivän patriotismia.

Paasikiveä eivät kiinnostaneet ihmisten aatteet vaan heidän toimintansa. Hän arvioi kommunisteja samoin perustein kuin kaikkia muitakin poliitikkoja, ja suostui yhteistyöhön nii­den kanssa, jotka palvelivat isänmaata. Kun kommunistit osoitti­vat tätä asennetta, Paasikivi oli valmis yhteistyöhön. Kun heidän asenteensa muuttui, muuttui myös Paasikiven suhtautuminen.

Syksyllä 1944 hän otti kommunistit hallitukseen, mutta alkoi keväällä 1947 pitää heitä Neuvostoliiton viidentenä kolonnana. Samalla hetkellä muuttui hänen suhtautumisensa yhteistyöhön kommunistipuolueen kanssa. Hän vaati sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton johtajia tehostamaan kommu­nismin vastaista toimintaa ja oli tyytyväinen, kun näin tapahtui.

Päiväkirjat osoittivat, että Paasikiven linja ei perustunut ennalta oikeik­si määrättyihin kaavoihin ja malleihin. Sen pohjana oli jatkuva Suomen etuihin perustuva tilannearvio ja omien toimien huolellinen virittäminen ympäristössä havaittujen muutosten mukaan.

Se oli reaalipolitiikkaa, joka 1980-luvun puoliväliin asti oli peittynyt ystävyyden ja luottamuksen maireilevaan toisteluun. Todellisen paasikiviläisen ajattelutavan omaksuminen Suomen turvallisuuspoliittiseen kulttuuriin alkoi vasta Paasikiven päivä­kirjojen ilmestymisestä, eikä se ole vieläkään lyönyt itseään kunnolla läpi.