RANNIKKOTYKISTÖN AMPUMASUUNNAT

Etelä-Suomen Sanomat 28.5.2020

Historian harrastaminen kasvattaa ihmistä humanismin suuntaan. Ajatus voi silti joskus harhautua siitä maailmasta poikkeaville poluille, jos näköpiiriin tulee jo kerran unohdettu uskomaton asia. Minulle kävi niin keväällä eteen tuleen kirjoitustyön yhteydessä.

Keisarillinen Venäjä pyrki ensimmäisen maailmansodan aikana sulkemaan Saksan laivastolta Suomenlahden kapeikon Porkkalan Mäkiluodon ja sitä vastapäätä Viron puolella olevan Naissaaren tykistölinnakkeiden ristitulella.

Sotien välisenä aikana linnakkeet kuuluivat juuri itsenäistyneille Suomelle ja Virolle. Nämä köyhyydessä kärvistelevät pikkuvaltiot rakensivat 1930-luvun kuluessa Porkkalan-Helsingin alueen ja Tallinnan seudun väliseen Suomenlahden kapeikkoon 45 suurikaliiperista putkea käsittäneen tykistöjärjestelmän, jonka tulivoimaan pystyttiin liittämään myös Suomen panssarilaivat.

Linnakkeet kytkettiin yhteiseen kaapeliverkkoon. Järjestelmän tuliasemat pystyivät ampumaan vastarannalla olevan tulenjohdon antamien komentojen mukaan horisontin takana näkymättämissä liikkuvia kohteita. Talvisotaa edeltäneen tilanteen perusteella tehdyn teoreettisen laskuharjoituksen perusteella väitetään, että järjestelmä olisi pystynyt ampumaan kohdealueelleen tuhat kranaattia 5-6 minuutissa.

Suomen yleisesikuntaan soluttautunut neuvostotiedustelun agentti onnistui kopioimaan linnakkeiden perustiedot toimeksiantajalleen. Niiden perusteella Neuvostoliiton sodanjohdon toteuttamat sotapelit osoittivat, että sen ei kannattanut testata pikkuvaltioiden suppealle alueelle keskittämän tykistömassan tehoa. Suomalais-virolaisen yhteispuolustuksen luomaa pelote onnistui tehtävässään ilman suuren luokan meritaistelua.

x x x

Toisen maailmansodan jälkeen Viro ja sen linnakkeet kuuluivat Neuvostoliitolle. Sen väkisin vuokraaman Porkkalan alueen kruununjalokivi oli edelleen toimintakuntoinen Mäkiluodon linnake. Neuvostoliitolla oli samat avaimet Suomenlahden sulkemiseen kuin oli keisarillisella Venäjällä.

Rannikkolinnakkeiden sotilaallinen merkitys väheni nopeasti, mutta Mäkiluodon linnake sai suomalaisia rakentajiaan ahdistavan poliittisen tehon. Sen tykkien kantama ja ampumasektori oli suunniteltu niin, että ne pystyivät tukemaan Helsinkiin johtavien väylien puolustusta.

Ne pystyivät ampumaan myös alkuperäistä kohdealuettaan muutamia kilometrejä pohjoisemmaksi keskelle Helsinkiä. Mäkiluodon neuvostoliittolaiset tykkimiehet olisivat vuoteen 1947 asti saaneet tulikomennot Helsingissä toimivalta valvontakomissiolta, jonka upseerit olisivat pystyneet raportoimaan tulen tehoa reaaliajassa Hotelli Tornin kattoterassilta.

Tämä oli niin ahdistavaa, että Porkkalan vuokra-aikana siitä ei paljon puhuttu, ilmeisesi ei korkeimmassakaan poliittisessa johdossa. Mutta monet ylimmässä sotilasjohdossa ja Mäkiluodolla palvelleet upseerit ja varusmiehet sen tiesivät. Vähemmästäkin yöuni voi häiriintyä.

Porkkalan ja Mäkiluodon palautus Suomelle 1956 oli todella suuren luokan helpotus, eikä vain siksi, että se kevensi Suomeen kohdistunutta poliittista painetta vaan varsinkin siksi, että se poisti Helsinkiin kohdistuneen äärimmäisen ilkeän sotilaallisen uhkatekijän.