Presidentti
Donald Trump on joutumassa pahempaan kiipelin kuin kertaakaan lyhyen mutta
kauhean presidenttikautensa aikana. Tähän mennessä aloitetuista tutkintayrityksistä
raskain koskee hänen hallintonsa Venäjä-yhteyksiä.
Selkäpiitä karmii
jo pelkkä ajatus vieraan vallan tuen havittelusta supervallan presidentinvaaliin.
Mutta tähän mennessä tutkinta on koskenut vain sitä, sanoiko Trumpin
perheenjäsen tai vaalitoimiston tai presidentinkanslian toimihenkilö
presidentin puolesta jotakin jollekin, ja toimiko hän esimiehensä
toimeksiannosta tai tieten tai oletetun valtuuden varassa.
Ei ole näyttöä presidentistä
savuava ase kädessä, eikä ehkä asetta ollenkaan. Avustajat vain kohelsivat,
melko varmasti Trumpin tieten ja kannustaen, mutta sitä on vaikea näyttää toteen
oikeudenkäynnissä merkitsevällä tavalla. Ja vaikka näyttö onnistuisikin, sehän
on pelkästään tyhmän avustajan vika, että menee tekemään hölmöyksiä, ehdottipa tai
toivoipa tai sallipa sen kuka tahansa.
Yhdysvaltain ja
Ukrainan presidenttien puhelinkeskustelu on toista maata. Finanssimaailman rumat
temput osaava manipulaattori talutti kokemattoman kollegansa ansaan. On aika
outoa tehdä niin ihmiselle, jolta on pyytämässä apua. Myötähäpeä molempia
kohtaan täyttää mielen. Että joku kehtaakin käyttää ylivoima-asemaa noin säälittävän
kollegan naruttamiseen. Mutta se on pelin henki. Niin se vaan menee.
Trump talutti
avuttoman puhekumppaninsa mihin tahtoi, mutta taisi samalla mennä ansaan
itsekin. Nyt tutkintaprosessissa on ensimmäistä kertaa tilanne, jossa
presidentti oli henkilökohtaisesti suhmuroimassa vaalitukea itselleen.
Näyttönä on tosin
vain äänitallenteesta tehty muistio. Alkuperäisen tallenteen tuhoaminen on arkijärjen
mukaan varma merkki siitä, että Trump on höpöttänyt itseensä umpikujaan, mutta
sillä ei ole todistusarvoa, kun dokumentti puuttuu. Se on kuitenkin fakta, että
presidentti soitti kollegalle, ja puolustuksen tehtävänä on todistaa, että
puhuttiin pelkkiä tyhjänpäiväisiä mitättömyyksiä.
Trumpille kävi
ehkä kohtalokas moka melkein samaan aikaan kuin Britannian raikulipääministerille.
Boris Johnson sai korkeimmalta oikeudelta epätavallisen kiukkuisesti muotoillun
lausuman päin näköä. Hän luuli, että pääministeri voi jyrätä yli maailman arvovaltaisimpiin
kuuluvan parlamentin ja pakottaa kuningattaren myötäilemään törkeää pääministeriään.
Jos kuningatar
olisi torjunut pääministerinsä neuvon parlamentin lomauttamisesta, hän olisi
rikkonut hallitsijan lähes pyhää käytöskoodia melkein yhtä rajusti kuin
pääministeri teki lomauttamalla parlamentin. Heidän toimintansa ero on siinä,
että pääministeri antoi laittoman neuvon, mutta kuningatar noudatti
kirjoittamatonta sääntöä.
Jos
valtiomiehiksi alamittainen poliitikko päätyy presidentiksi tai pääministeriksi,
se johtaa ennemmin tai myöhemmin katastrofiin. Viime viikkoina on syttynyt
heikko toivon kipinä. Ehkä nyt lopultakin nähdään, miten rähjäämällä
johtamiselle tulee seinä vastaan.
Tai sitten ei. He
ovat valikoituneet hallitustensa päämiehiksi demokratian sääntöjen mukaisesti.
Jos kansat valitsevat johtajansa pilan päiten ja kiusaa tehdäkseen, ne saavat, mitä
ansaitsevat. Sellaiseen tilaan päätyneet demokratiat voivat tehdä saman vielä
uudelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti