Pikakommentti 23.9.2018: Suomen kolmas linja

Ulkopoliittisessa instituutissa tutkijana toimivan Matti Pesun artikkeli uusimmassa Maanpuolustuskurssiyhdistyksen lehdessä aiheutti tyytyväisyyden hytinää. (Kolmatta linjaa: Suomi ja kansainvälinen puolustusyhteistyö, Maanpuolustus / Syyskuu 2018, ss. 12-17) Sen perussanoma on täsmälleen sama kuin 4.10.2018 julkistettavan uuden kirjani viesti. (Lännen tiellä Paasikivestä Niinistöön, Otava 2018) 

Pesu kirjoittaa, että ”strategisen asemansa ja sotilaallisten kykyjensä takia” Suomi näyttäytyy lännelle kiinnostavana puolustusyhteistyökumppanina Itämeren tasapainon ja läntisen pelotteen ylläpitämiseksi. Natolle ja Yhdysvalloille on tärkeää, ”että Suomella on kyky pitää alueensa hallussa kaikissa tilanteissa.”

Kirjassani osoitan, että tämä läntisen turvallisuusajattelun pohjavirta vaikutti jo 1990-luvun alussa siihen, että Saksa myi Suomelle raskaan maanpuolustuksen perusmateriaalia. Ja varsinkin siihen se vaikutti, että Yhdysvallat  halusi myydä Suomelle sen ajan edistyksellisimpiin kuuluvan Hornet-hävittäjiin perustuvan puolustusjärjestelmän.  

Selostan kirjassani Suomen ja lännen suhteita 1940-luvun lopulta viime tammikuun presidentinvaaleihin. Pitkän linjan hämmästyttävimpiin kuuluva vaihe on 1950-luvulla alkanut Suomen ja Yhdysvatin sotilastiedustelun salainen yhteistyö. 

Matkan varrella oli myös aallonpohjavaiheita. Yhdysvaltain epäluulo Suomea kohtaan oli syvimmillään 1980-luvulla. Ja sitten presidentti Mauno Koiviston 1990-luvun alussa esittämä Pariisin rauhansopimuksen tulkinta ja yya-sopimuksen raukeaminen muuttivat tilanteen kertaheitolla 180 astetta.

Kirjani perusjohtopäätös on se, että Venäjän etukenoisen sotilaspolitiikan luomassa tilanteessa Suomella on vihdoin sellaista, mitä länsi tarvitsee ja arvostaa. Edellä siteeraamani Pesun artikkelin kohdat kuvaavat terävästi, mihin tämä lännen asennemuutos perustui.