Isonveljen
muistelmien lukeminen avartaa (Pekka Tarkka: Onnen Pekka, Otava 2018). Jonkin
verran tiesin Pekan elämästä lapsuutemme ja nuoruutemme aikoina, vaikka silloin
jo pelkästään ikäeron takia kuljimme eri maailmoissa. Kaikkein jännimpiä
asioita en kuitenkaan tiennyt.
Kuten
esimerkiksi sitä, miten Pekan tie kohti ensimmäistä avioliittoaan varmistui
Lontoossa 1950-luvun lopulla. Hauska havainto, sillä saman reitin kautta kulki
myös minun romanssini Marin kanssa seuraavalla vuosikymmenellä, ja naimisissa
ollaan vieläkin.
Vietnamin
sodan aikaan Pekka lähti rakastettunsa mieliksi sodan vastaiseen mielenosoitukseen.
Joukko hajaantui lauhkeasti, kun poliisi pysäytti etenemisen. ”Se oli
ensimmäinen ja viimeinen mielenosoitukseni”.
Minäkin
olen kerran osoittanut mieltä kadulla. Punapanssarien jyrättyä yli Prahan
kevään 1968 annoin Tehtaankadulla ajaessani Anglian äänitorven huutaa niin
kauan, kun Neuvostoliiton suurlähetystö näkyi sivuikkunasta. Tuntui hyvältä. Katseella
minua seurannutta passipoliisia taisi hymyilyttää.
x x x
Pekka
pohti varusmiesaikanaan ja sen jälkeen sotaväen moraalia ja etiikkaa. Tiesin
tämän ennestään, sillä minun tullessani kutsuntaikään Pekka antoi kaverinsa
Pentti Linkolan aseetonta palvelusta suosittelevan pamfletin, ja opasti
miettimään sellaistakin vaihtoehtoa.
Menin
kuitenkin Inttiin, ja turhauduin pahan kerran. Minusta tuli armeijan huonoin
vänrikki, mutta Pekka väittää ansainneensa tämän nimikkeen minua ennen.
Maanpuolustuksen eettistä arvoa ja turvallisuusmerkitystä aloin ymmärtää vasta
päästyäni kunnolla historian opiskelun alkuun.
Pekan
muistelmien mielenkiintoisin uusi asia on se, että aseiden moraalia pohtivaan
kirjeenvaihtoon osallistui myös isoisämme Sigfrid Sirenius. Tämä pappissukumme grand old man kannusti Pekkaa
opiskelemaan uutterasti RUK:ssa.
Sirenius
vastusti julkisesti Neuvostoliiton strategisten tavoitteiden tukemista, jota presidentti
Urho Kekkonen vaati. Yya-sopimuksen mukainen ”valmius maan länsirajan
puolustamisesta merkitsisi pohjoismaisen vapauden ja kulttuurihengen
menetystä”.
Tekisi
mieli tulkita isoisän linjaus Suomen kylmän sodan jälkeen omaksuman puolustusajattelun
etiäiseksi. Nykyisin Sireniuksen kuvaama uhka on tukahdutettu puolustusyhteistyöllä
lännen kanssa.
Tulkintayritykseni
taitaa olla hutera. Luultavasti Sirenius halusi vastustaa pahaa hyvällä. Tai ei
vastustanut ollenkaan. Hän haaveili, että sotilaallinen tyhjiö loi turvallisuutta.
Sellainen ajatus nostaa minut isoisäkapinaan.
Hyökkäystä
vastaan puolustautuminen ei ole militarismia. Pahuuden vastustaminen on
hyvyyttä, rauhantyötä turvallisuuden puolesta. Pasifisti lupaa etukäteen kääntää
toisenkin posken, jos joku lyö. Aseellisen väkivallan käyttöä suunnitteleva saa
pasifistilta kutsun hyökätä ja avoimen valtakirjan.
Pekka
liittyi aseista täysin kieltäytynyttä Erik Schülleria tukeneeseen rintamaan.
Tasatahtia sen kanssa hän ilmiantoi itsensä yllytyksestä aseista
kieltäytymiseen. Se oli silloin rikos.
Pekka
joutui raastupaan, ja sai 480 markan sakon. Kaikki tuomiot kumottiin myöhemmin ja
presidentti armahti tuomitut. Vähän myöhemmin pasifismin profeetta Schüller
alkoi opastaa vallankumouksellista
nuorisoa sotaväkeen opiskelemaan tappamisen taitoa.
Pekka
näyttää pohtivan uudella tavalla aatteen kaiken kattavaa viisautta. Ehkä
”historiantutkimuksen kriittisyys ja terve epäily ovat hyviä periaatteita myös
poliittiseen ajatteluun.” Olin ilmeisesti jo 1960-luvulla onnistunut tönimään
häntä vähän tähän suuntaan kirjeenvaihdossamme, joka virisi Erkki Tuomiojan pamfletista
tekemäni kirja-arvostelun jyrkistä ilmauksista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti