MURHAYRITYKSEN TODISTUSTAAKKA

 Etelä-Suomen Sanomat 1.10.2020

Suomalaiset mepit saivat kitkerää arvostelua, kun äänestivät tyhjää Aleksei Navalnyin murhayritystä koskevasta europarlamentin päätöslausumasta, joka syyttää Venäjää ja vaatii pakotteitta. Erkki Tuomioja puolusti heitä Facebook-kommentissaan vertaamalla EU-parlamenttia tuomioita jakelevaan Teiniliiton liittokokoukseen.

Tuomioja on oikeassa. Mutta Venäjän johdon käytös on samanlaista pintaliitoa kuin EU-parlamentin päätöslauselman teksti. Venäjällä on oikeus vastata syytöksiin vetäytymällä oikeuskäytäntöön kuuluvan syyttömyysoletuksen suojaan. Venäjällä ja Tuomiojalla ei kuitenkaan ole syytä loukkaantua siitä, että arkijärjen mukaan tällainen käytös viittaa enemmän syyllisyyden kuin syyttömyyden suuntaan.

On luontevaa vaatia EU-parlamentilta syytöksen tueksi myös näyttöä Venäjän syyllisyydestä. Yhtä luontevaa on ajatella, että Venäjän oman edun mukaista olisi esittää edes jokin todiste syyttömyydestään. Sillä on melkoinen todistustaakka. Rikoksen uhri on tunnistettu, teon motiivi on ilmeinen, murhayrityksen tekotapa tunnetaan ja todettu rikos tapahtui Venäjällä.

Tämä ei ole oikeudenkäynneissä usein ratkaisevaksi osoittautuva savuava ase, mutta ei paljon siitä puutukaan. Jos Venäjä tietää syyttömyytensä murhayritykseen, se voisi todistaa tämän osoittamalla todellisen syyllisen.

Pakotteiden käyttö ei ole osoittautunut käytännössä kovin tehokkaaksi. Tässä tilanteessa esimerkiksi Nord Stream II-putken torpedointi olisi kuitenkin tavallista vaikuttavampi pakote. Se olisi taloudellisesti raskas myös Euroopalle ja varsinkin Saksalle. Siksi sen käyttö osoittaisi, että nyt ne ovat tosissaan. Ja Saksalla olisi tarjolla valmiiksi viritetty väistöliike. Sen ydinvoimatuotannon alasajon hidastaminen antaisi pelitilaa Saksan energiapolitiikalle – ja luonto kiittäisi.  

                                            x                    x                    x

Poliittista edunvalvontaa työstävä Euroopan unioni ei ehkä ole oikea paikka tällaisen tapauksen prosessointiin. Asia tuntuisi pikemminkin sopivan Euroopan neuvostolle, joka keskittyy edistämään ihmisoikeuksia, suojelemaan eurooppalaista kulttuuriperinnettä ja torjumaan suvaitsemattomuutta.

Näillä aloilla Venäjä ei ole yleensä kunnostautunut. Euroopan neuvosto erotti Venäjän, kun se oli kaapannut Krimin Ukrainalta. Vuosikausien väännön jälkeen Venäjä kutsuttiin kuitenkin takaisin siinä hurskaassa uskossa, että se alkaa käyttäytyä hyvin, kun pääsee taas hienoon seuraan.

Sellainen logiikka ei kuulu supervallan ominaisuuksiin. Uudet potkut Euroopan neuvostosta evät paljon Kremliä heilauttaisi, mutta se osoittaisi, missä kulkee kulttuurinen raja. Navalnyin murhayritys jää samalla tavoin tapahtuneeksi tosiasiaksi kuin Krimin kaappaus.

Heikko toivo on vielä siinä, että lännen tiedustelu on pystynyt hämmästyttäviin saavutuksiin tutkiessaan matkustajakoneen tuhoa Ukrainan ilmatilassa ja Britanniassa todettua myrkkymurhayritystä.

Tosin vakuuttavinkaan todistemassa ei heivauta Venäjää mihinkään suuntaan. Venäjä näyttää ottanen käyttöön Britannian imperiumin perinteisen uskontunnustuksen: Right or Wrong – My Country.

EU SUOJAA ILMAN TURVALLISUUSPOLITIIKKAA

Etelä-Suomen Sanomat 17.9.2020

Perussuomalaisten ja keskustan takariveiltä on taas kuulunut vaatimuksia Suomen EU-jäsenyyden purkamisesta. Tällaisen uhon torjunta voi perustua yhteiskunnan, talouden, tutkimuksen ja koulutuksen perusasioihin. Tähän asti kuultu hehkutus unionin turvallisuuspoliittisesta vaikutuksesta ei tehoa. Unioni luo jäsenilleen valtiollista laumasuojaa, mutta ei aseellista turvallisuutta.

Unionin turvallisuusrakenne on määritelty Lissabonin sopimuksen 42/7-lausumasssa. Sen mukaan unioni tukee jäsentensä puolustusta tarpeen vaatiessa myös sotilaallisesti. Tämä ei kuitenkaan koske ”tiettyjä jäsenmaita”, jotka ovat valinneet sotilaallisen liittoutumattomuuden, ja saavat pärjätä omillaan.

Suomi on asemoinut itsensä tähän turvallisuuspoliittisesti yksinäisten vähemmistöön. EU voi tukea hyökkäyksen kohteeksi joutunutta jäsenmaataan vain taloudellisesti ja diplomaattisesti. Se voi painostaa hyökkääjää sanktioilla, mutta ei asein. EU:n jäsenten suuri enemmistö saa sotilaallisen turvan Natosta, mutta Suomi jää sen ulkopuolelle.

Suomalaisten enemmistön hipiä ei siedä Naton turvatakeita, ja EU:n suuntaan on turha tähyillä. Siksi Suomi tehostaa puolustustaan yhteisharjoittelulla ja sitä tukevalla sopimusverkostolla kahdeksan Itämerellä vaikuttavan valtion kanssa. Se ei takaa Suomelle sotilaallista tukea kriisitilanteessa, mutta ei estäkään sitä.

Suomi on luonut omintakeisen läsnäolon mallin Itämeren asetelmassa. Puolustusharjoittelu Naton rauhankumppanimaitten kanssa voi kriisitilanteessa parantaa Suomen asemaa, sillä Pohjoisen Itämeren ja Suomenlahden rannikkopuolustuksen tukeminen on sekä Suomen että sen yhteistyökumppanien etujen mukaista.

Ensimmäistä kertaa historiassaan Suomella on asema ja toimintakyky, joita länsimaat arvostavat ja tarvitsevat. Muun muassa tätä presidentti Sauli Niinistö luultavasti tarkoitti puhuessaan Foreign Policy-lehden haastattelussa Suomen johdonmukaisesta ja selkeästä läntisestä linjasta. Tämän suuntauksen kruununjalokiviä ovat EU-jäsenyys ja Itämeren kumppanien kanssa kehitetty puolustusyhteistyö. Sitä pääomaa ei saa tuhota.

Hallituksen vuotuinen budjettipalaveri tai vaalikauden ohjelma eivät saa horjuttaa vireillä olevien puolustusinvestointien mitoitusta ja ajoitusta. Niiden taloudellinen rasitus jakautuu vuosikymmenen ajalle, ja vaikutus ulottuu yli tämän vuosisadan puolivälin.

Suomen linjavalinta on sitä arvokkaampi mitä uhkaavammin Valko-Venäjän ja Venäjän sisäiset tilanteet ja niiden väliset suhteet kriisiytyvät. Vähäisetkin horjahdukset Suomen valitsemalta linjalta lähettävät väärän viestin sen yhteistyökumppaneille ja muille lähialueen toimijoille.

Se heikentäisi yhteistyökumppaneiden luottamusta Suomen turvallisuuspolitiikkaan. Muualla lähiympäristössä se suuntaisi lisää painetta Suomen puolustuksen heikkoihin kohtiin ja lisäisi siihen kohdistuvaa aseellista uhkaa.

Eduskuntapuolueiden on torjuttava populistisen pintaliidon kiusaukset lähiaikojen suurissa turvallisuusratkaisuissa. Kansallisen puolustuksen perusasiat eivät sovi poliittisen kaupankäynnin vaihtorahaksi tai puoluemielikuvien somistukseen.

SUOMEN TURVALLISUUSRISKI ON ITÄMERELLÄ

Tänään ilmestyneen Suomen Kuvalehden sivulla 60 on puheenvuorokirjoitukseni:

Kun J.K. Paasikivi opetti, että tur­vallisuusasioissa pitää katsoa karttaa, hän tarkoitti idän ongelm­aa. Suomessa on jumiuduttu korostamaan 1300 kilometriä pitkän maarajan pysyvää uhkaa. Mutta kartalla on myös muita ilmansuuntia, ja Suomen turvallisuusongelmat ovat nyt toisaalla.

Kylmässä sodassa Euroopan turvallisuu­den polttopiste oli Saksojen rajalla, Frank­furt am Mainin ja Erfurtin välisellä Fuldan aukoksi sanotulla alueella. Supervaltojen kitkan paine on nyt siirtynyt toistatuhatta kilometriä koilliseen, Itämerelle Kalinin­gradin, Bornholmin, Öölannin, Gotlannin ja Ahvenanmaan lähivesille. Itämeri on supervaltaint­ressien kosketuspintaa, jolla kohtaavat Natolle tärkeän Baltian puolustuksen selus­ta- ja sivustaongelmat ja Venäjälle korvaamattomien Kaliningradin tukikohtien puolustustarpeet Tästä syntyvä merellinen jännite on Suomelle vakavampi turval­lisuusongelma kuin itäraja. 

Kaliningrad kuuluu Venäjään, mut­ta niillä ei ole maayhteyttä. Naton joukot hallitsevat Kaliningradin huollon maa-, il­ma- ja meriyhteyksiä. Tukikohtien puolus­tus on Venäjälle yhtä epätoivoinen tehtä­vä kuin Baltian maiden puolustus Natolle. 

Näistä ristikkäisistä riskeistä syntyy ou­to jännite. Venäjän ja Naton etupiirit ovat päällekkäin, ja molempien sotilasmaantie­teellinen asema on lähes toivoton. Itäme­rellä on paikallinen kauhun tasapaino. 

Suomen turvallisuusriski on Suomen­lahden, pohjoisen Itämeren, Ahvenanme­ren ja Selkämeren alueella. Suomi pyrkii Ruotsin kanssa toimimaan niin, ettei kum­pikaan Itämerellä operoiva supervalta al­kaisi tavoitella etulyöntiasemaa horjutta­malla kauhun tasapainoa edukseen. 

Tämä on saanut Ruotsin ja Suomen oh­jaamaan puolustusharjoittelunsa yhteis­työhön Nato-maiden kanssa. Suomella ja Ruotsilla on muiden Itämeren valtioiden kanssa yhteinen tarve estää ulkopuolisten voimien pureutuminen Ahvenanmaalle ja sen merialueille. Kansainväliset sopimuk­set vuosilta 1856, 1921 ja 1940 yrittivät sitä korostamalla alueen puolueettomuutta ja aseettomuutta, mutta ne eivät tehonneet. 

Laajan valtioryhmän puolustusharjoitte­lu turvaa Suomen, Ahvenanmaan ja Ruot­sin koskemattomuutta ja vakauttaa Itäme­ren tilannetta. Paras tapa tämän rakenteen varmistamiseksi kaikissa tilanteissa olisi Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon. 

Se on mahdotonta, koska niiden polii­tikkojen ja kansan enemmistöiltä puuttuu turvallisuuspolitiikan perus­asioiden arvioinnissa tarvit­tava valppaus. Siksi on jou­duttu valitsemaan toiseksi paras ratkaisu, joka nykyti­lanteessa toimii hyvin. 

Keskiössä on Natolle välttämätön Baltian puolustuk­sen varmistaminen. Ruotsi ja Suomi taas tarvitsevat tukea rannikkojensa puolustuk­seen. Jäsenyys Naton rauhankumppanuusohjelman tehostetussa EOP-yhteistyössä edistää näitä tavoitteita. 

Suomi on määritellyt sen tarjoamat mahdollisuudet puolustusharjoitussopi­muksilla, aiepöytäkirjoilla, puitesopimuk­silla ja isäntämaasopimuksella Ruotsin, Norjan, Viron, Tanskan, Saksan, Britanni­an, Ranskan, Yhdysvaltain ja Naton kanssa. 

Tämän ratkaisun laaja poliittinen kan­natus Suomessa ja Ruotsissa perustuu il­meisesti siihen, että se toteutuu ilman Nato-jäsenyyttä. Asenne muistuttaa suo­mettumisajan kaksoispuhetta. Silloin va­kuuteltiin ystävyyttä ja avunantoa, vaik­ka kaikki eivät tarkoittaneet niitä asioita, joita nämä sanat arkikielessä merkitsevät. Nyt vastustetaan Nato-jäsenyyttä, mutta kannatetaan turvallisuusyhteistyötä sen kanssa.

DIKTAATTOREILLA ON AIKAA

Etelä-Suomen Sanomat 3.9.2020

Venäjän presidentillä on vähintään yhtä hyvä syy huolestua kuin hänen valkovenäläisellä kollegallaan. Minskissä käynnistynyt demokratialiike on vakavampi uhka diktaattoreille kuin Itä-Euroopan itsenäisyysliikkeet viime vuosikymmeninä. Venäjän asevoima lamautti Ukrainan, Georgian ja Moldovan kansalliset herätysliikkeet, vaikka ei tuhonnut niitä.

Minskin valkoinen liike ei haikaile Euroopan unionin eikä Naton perään. Sen kannattajat käyttäytyvät mielenosoituksissaan ihailtavan arvokkaasti. Se vaatii samaa kuin Venäjän oppositio, aidosti vaaita vaaleja, jotka todennäköisesti kaataisivat nykyisen hallinnon.  Se on diktaattoreille kauheampi tulevaisuudennäkymä kuin Nato ja EU yhteensä.

Valkovenäläisten unelma voisi toteutua, jos heidän johtajakseen löytyisi uransa nousukiitoon päässyt, mutta vielä ryvettymätön innostava hahmo. Niin outo ilmiö voisi luoda historiallisen ihmeen, venäläisyyden ideaa toteuttavan demokratian.  

Tuskin kukaan on edes unta nähnyt tällaisesta mahdollisuudesta. Jos sellainen tulokas saisi Minskissä vaikka vain vähäksi aikaa otteen vallan kahvasta, Kremlillä olisi sylissään järeämpi poliittinen ongelma kuin koskaan.  

Äiti Venäjän järjestelmä on muutenkin ajautunut ahtaalle. Sen neuvostoajoilta periytyvä julkisuudenhallinta on avuton nykyisessä viestintäympäristössä. Se ei pysty hallitsemaan bittiavaruutta, kuten ei mikään muukaan valtiomuoto. Keskitetty komentorakenne joutuu kerran toisensa jälkeen naurunalaiseksi yrittäessään peitellä tehottomuuttaan.  

Ehkä se ei ole aina taitamattomuutta, vaan joskus silkkaa pahuutta. Hankalien ihmisten sarjamyrkytys on pelolla hallitsemisen röyhkein muoto. Näiden kuoleman enkelten työt eivät pysy  salassa, eikä se ole tarkoituskaan. Niistä kertovat otsikot voivat hillitä opposition suuria joukkoja, vaikka ne eivät pysäytä sen pelotonta johtoa. Tuloksena on jatkuva sarja tragedioita.

Kreml ei pärjää todistelemalla loputtomasti viattomuuttaan, se vain paljastaa avuttomuutensa. Jos Venäjän johto ei pysty lopettamaan murhakemistien ryntäilyä, se menettää uskottavuutensa muissakin isoissa asioissa. Jos se ei edes yritä, se tunnustaa olevansa pahuuden ylin suojelija.  

Sellainen asenne ei ennenkään ole horjuttanut venäläisten luottamusta johtoonsa. Voi olla, että hankalien ihmisten kemiallisesta rääkkäämisestä tulee maan tapa, kuten natsikrematoriot ja neuvostogulag. Pelottavaa, mutta niin tuntuu jo tapahtuneen.

Tässä ympäristössä Valko-Venäjällä kehittyneen sivistyneen vallankumouksen ennuste on huono. Kelvottoman johdon uusiminen demokraattisin menetelmin ei vielä muuta järjestelmää. Se voi uudistua vasta, kun feodaalisia etuoikeuksia nauttivat virkamiehet ja väkivallan elämäntavakseen kehittäneet poliisipomot on pakotettu luopumaan törkeilystä.  

Se on hidas tie, sillä muutos voi toteutua arjen tasolla vasta kun demokraattisen järjestelmän säätämät lait ovat alkaneet tuottaa ihmisoikeuksia kunnioittavaa virkakuntaa, joka elää palkallaan.

Euroopan viimeiset diktaattorit tietävät tämän. Heillä on aikaa odottaa, kunnes kansanjoukot väsyvät mielenosoituksiin. Toivottavasti tämä ennuste on väärä, mutta niin on käynyt usein ennenkin.